Aihearkisto: Kirjallisuus

Erilaiset matkakirjat

Luin kaksi matkakirjaa: Hannu Niklanderin Luon katseen luoteeseen (Robustos 2014) ja Matti Rämön Polkupyörällä Islannissa (Minerva 2013). Kirjojen yhteisenä nimittäjänä on Islanti, mutta muuta yhteistä niillä ei sitten olekaan. Niklander käsittelee Islannin lisäksi monia muitakin samalla ilmansunnalla sijaitsevia maita; Rämö keskittyy pelkästään Islantiin.

Islannissa kolmesti vieraillut Niklander on ”oikea” kirjailija, joka katselee uteliaana ympärilleen, liikkuu bussilla ja yöpyy sisätiloissa. Niklander on kiinnostuneempi historiasta, kielestä ja kulttuurista kuin luonnosta, mutta ei sulje silmiään jos lintu ilmestyy näköpiiriin. Jääkarhun vaarallisuudesta Huippuvuorilla Niklander muistuttaa niin karunhauskalla tavalla, että viestin luulisi menevän perille:

Onnettomuuksia sattuu. Viimeksi jääkarhu kävi telttailijaryhmän kimppuun, söi yhden ja maistoi neljää.

Matti Rämö on toimittaja ja intohimoinen pyöräilynharrastaja. Saaren ympäri polkeminen tuotti mittariin 2500 kilometriä ja 21 telttayötä. Kun reitti oli raskas ja sää oli koko retken ajan tyypillinen Islannin kesäsää, Rämö tiesi maaliin päästyään käyneensä Islannissa!

Rämö kirjoittaa hyvin, mutta päivittäisen suorittamisen yksityiskohtainen kuvaaminen on puuduttavaa luettavaa muille kuin Islantiin pyöräilemään aikoville. Nämä viimeksi mainitut saavat arvokkaita vinkkejä retkeään varten. Rämön kaunistelematon kuvaus saaren tuulioloista saattaa tosin vaikuttaa joidenkin matkasuunnitelmiin…

Erikoisen luontonsa ja historiansa ansiosta Islanti kuuluu mielestäni maapallon kiinnostavimpiin maihin. Matkailijoiden kannalta houkuttelevuutta lisää se, että hintataso on nykyisin siedettävä; yöpyminen hotellissa näyttäisi maksavan Reykjavikissa suunnilleen saman verran kuin Helsingissä tai Oslossa, mutta auton vuokraaminen viikoksi on kaksi kertaa kalliimpaa kuin Suomessa.

Islannin selviytyminen vakavasta talouskriisistä on nykyajan sankaritarina, josta EU:lla ja Suomella olisi paljon opittavaa. Näin Niklander:

Pankkikriisin puhjettua Reykjavikissa nähtiin koviakin mielenosoituksia, ankarimpia sen jälkeen, kun maa 1950-luvulla vietiin NATO:on ja Yhdysvallat asettui Keflavikiin. Nyt hallitus joutui eroamaan, kun äänestäjät eivät suostuneet maksamaan talouseliitin salaa tekemiä velkoja.

Kriisin selättämistä helpotti ratkaisevasti se, että Islanti on aidosti itsenäinen maa, jolla on oma valuutta.

Teatterissa

Käyn harvoin teatterissa ja silloin kun innostun lähtemään, tärkein syy näyttäisi olevan käsikirjoitus. Kesällä kävelin Hannukurun Kansallispuistoteatteriin Samuli Paulaharjun innoittamana, Rovaniemen teatteriin houkutteli Frank McCourt.

Pidin esityksestä, mutta vielä enemmän pidin kirjasta sen taustalla: Seitsemännen portaan enkeli. Toivon todella, että joku esityksen nähnyt innostui vastavuoroisesti kirjailija McCourtin tuotannosta.

McCourtin vuonna 1996 julkaistu esikoisteos ja sen pohjalta tehty näytelmä kertovat Brooklynissä syntyneen, 4-vuotiaana Irlantiin muuttaneen kirjailijan lapsuus- ja nuoruusvuosista Limerickissä. Koska isäukko tuhlaa kapakoissa kaikki tienaamansa rahat, Frank-poika joutuu sisarusparven vanhimpana kantamaan vastuuta perheen selviytymisestä.

Oma elämä alkaa varsinaisesti vasta kun Frank muuttaa parikymppisenä takaisin New Yorkiin. Kirjoissaan Amerikan ihmemaassa (1999) ja Liitupölyä (2005) McCourt kertoo elämästään Yhdysvalloissa. Kirjat ovat esikoisteoksen tavoin nautittavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa.

Monien vaiheiden jälkeen McCourt löytää elämäntehtävänsä: hänestä tulee äidinkielen opettaja – ja aikanaan maailmankuulu kirjailija.

Opiskelujen alkuvaiheessa McCourt oivalsi, että Irlanti on tuottanut suuren määrän eturivin kirjailijoita, joista osaa pidettiin tarkoituksella pimennossa. Vielä hänen lapsuusvuosiensa Irlannissa uskonnon rooli oli kaikilla elänänaloilla käsittämättömän voimakas. Lainaus teoksesta Amerikan ihmemaassa;

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella että olen voinut viettää yhdeksäntoista vuotta Limerickissä täysin tietämättömänä siitä mitä Dublinissa on tapahtunut ennen minun aikaani. Vasta Encyclopedia Britannicasta minulle selviää, miten kuuluisia irlantilaiset kirjailijat ovat olleet, Yeats, Lady Gregory, AE ja John Millington Synge jotka kirjoittivat näytelmiä joissa ihmiset puhuvat tavalla jota en ole kuullut Limerickissä enkä kyllä missään muuallakaan.

Istun kirjastossa Queensissa ja löydän Irlannin kirjallisuuden, mutta samalla ihmettelen kovasti minkä takia koulumme opettaja ei koskaan kertonut meille mitään näistä kirjailijoista – kunnes sitten selviää, että he olivat kaikki protestantteja, jopa Sean O’Casey, jonka isä sentään oli kotoisin Limerickistä. Limerickissä ei kukaan halua antaa protestanteille sitä kunniaa että heitä sanottaisiin suuriksi irlantilaisiksi kirjailijoiksi.

J.M.Synge on näytelmäkirjailija, jonka käsialaa on myös ihastuttava kirja Aran-saarilta.

Kallioiden uudet ja vanhat kuvat

Helsingin Sanomissa kerrottiin sunnuntaina, että

Kolin kansallispuiston kallioihin ja puihin on raaputettu ja maalattu erilaisia symbolisia kuvia, kuten kuun tai auringon kuvia, hedelmällisyyden symboleja.

Metsähallituksen arkeologi Henrik Jansson löysi ”mystisiä” kuvioita jo vuosina 2009-2010 kartoittaessaan Kolia. Jansson arvelee, että

kuviot liittyvät uusiin luonnonuskontoihin, joiden harrastajat tekevät pyhiinvaelluksia erilaisille voimapaikoille ja muille pyhinä pitämilleen paikoille.

Uutisesta virisi vilkas keskustelu, jossa merkkien tekemistä paheksutaan ja puolustetaan. Henrik Kauppi kirjoittaa:

Perusteletko vielä miten tämä uusiokalliomaalaus itseasiassa tuhoaa kansallismaiseman tai vähentää sen arvoa. Ukoisin että luontoa kunnioittavat ihmiset raapustavat ja kaivertavat kallioon todennäköisesti samoista syistä kun tuhansia vuosia aikaisemmin. Minkä takia tämä perinne pitäisi katkaista ja tuhota? Onko nykyäpäivän luontouskovan usko vähemmän merkittävää kun tuhat vuotta sitten eläneen?

Minua häiritsee asiassa eniten se, että kuvioita koverretaan ja maalataan kansallispuistossa, missä tämäntapainen toiminta on yksiselitteisesti kiellettyä. Eikö voimapaikkoja voisi etsiä ja löytää muualta kuin rauhoitetuilta alueilta?

* * *

Asia sattuu olemaan sillä tavoin ajankohtainen, että olen lueskellut viime päivät Ulla-Lena Lundbergin uusinta kirjaa, joka on kiehtova johdatus ikivanhan kalliotaiteen maailmaan.

Kirjoitin lukuelämyksestä sivuston puolelle: Kallioiden kiehtovat kuvat.

Kääntäjä pulassa – miten murretta suomennetaan?

Varasin joulunpyhiksi luettavaa sellaiset pinot, että sain urakan päätökseen vasta eilen.

Lukupaketin runkona oli länsinaapurin historiaan kiinnostavalla tavalla porautuva Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia. Avausosan tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1916, ja kolmannen osan lopulla eletään 1990-lukua.

Tapahtumien päänäyttämönä on Jämtlannin syrjäseutu, mutta avainhenkilöiden mukana liikutaan muuallakin, esimerkiksi Tukholmassa, Oslossa ja Berliinissä. Pitkä aikajänne ja tarkka kerronta tuottavat väistämättä muhkean sivumäärän (1533), mutta sitä ei kannata kavahtaa.

Lukuelämys oli väkevä ja mieleenjäävä, ehdottomasti päättyneen vuoden parhaita. Yksi varaus on kuitenkin pakko tehdä. Loistava kokonaisvaikutelma kärsii kääntäjän oudosta ratkaisusta: alkuteoksen luullakseni ”puhdas” murre on käännettynä omituista sekakieltä, jollaista on vaikea kuvitella kenenkään puhuvan. Siinä on tunnusmerkkejä ja/tai yksittäisiä sanoja ainakin viidestä Suomen murteesta.

Hyvin kirjoitettua murretta on nautinto lukea. Joulun alla lukemani Rosa Liksomin uusin, lyhytproosaa sisältävä Väliaikainen tuli monta kertaa mieleen tuskaillessani sekamurteen kanssa. Mielestäni Kerstin Ekmanin hieno trilogia olisi ansainnut murretta osaavan kääntäjän. Jos minä olisin saanut valita, jamskan vastine olisi ollut meänkieli.

Lukemissani arvioissa käännöksestä ei yhtä poikkeusta lukuun ottamatta puhuta mitään. Lainaan Minna Ilselän blogitekstiä, joka voisi olla omasta kynästäni:

Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen laittanut pohjoisen ihmiset puhumaan omituista sekamurretta, jossa yhdistyvät peräpohjalainen h, eteläpohjalainen notta ja lounainen sanojen lyheneminen, ja välillä kieli kuulostaa kaakkoissuomalaiselta. Dialogin lukeminen oli hetkittäin tuskallista, mutta yritin kyllä kovasti keksiä, mistä tämä suomentajan valinta voisi johtua. (…)
Puhekielen ongelmista huolimatta olen varma, että luin juuri yhden syksyn helmistä, ja olen iloinen, että tätä herkkua on tiedossa vielä trilogian kahden viimeisen osan verran!

Tuohon ei ole muuta lisättävää kuin että onhan sekakieleen sotkettu savoakin!

PS
Muut joulunpyhinä luetut:
Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea / Hannu Raittila: Nollapiste / Jyrki Vainonen: Askelia – kirjoituksia kävelemisestä / Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tohtori ja jäniskoira tapaavat kirkossa

Into Kustannus Oy hankki v. 2012 oikeudet Pentti Haanpään tekstien julkaisemiseen. Novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla julkaistiin syksyllä 2013.

Kokoelman toimittanut Matti Salminen kirjoittaa teoksen saatesanoissa:

Pentti Haanpään novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla valmistui vuonna 1933, mutta vasta nyt – 80 vuotta myöhemmin – se julkaistaan siinä muodossa kuin kirjailija sen itse halusi.

Otava julkaisi v. 1956, siis vasta kirjailijan kuoleman jälkeen samannimisen kokoelman, jossa 23 alkuperäisestä novellista 8 on jätetty pois ja lisätty 4. Yksi pois jätetyistä, mainio Herra tohtori, kirkko ja Porvarin jäniskoira pääsi kovien kansien väliin vasta vuonna 2013!

Suomessa keskustellaan juuri nyt, olisiko sopivaa käyttää pitkään jatkuneesta taantumasta astetta ikävämpiä ilmauksia. Haanpää puhuu reilusti pulasta kuvatessaan maamme 1930-luvun tilaa ja yhteiskunnallista ilmapiiriä. Havainnot ovat niin tarkkoja ja yleispäteviä, että tekstiä on vaikea uskoa alle kolmekymppisen tarkkailijan kirjoittamaksi:

Mutta tässä pienessä ja köyhässä maassa kasvatettiin kaikkiin yrityksiin suunnaton virkakunta ja johtorasitus, kuten jättiläismäinen vesipää, jota kantaessaan häiveröinen ruumis nuukertui.

Haanpää näyttää valinneen kokoelmansa päätösnovellit keventämään kaunistelemattoman tilannearvion luomaa lohdutonta tunnelmaa. Saamme nähdä Haanpään kaukonäköisyyden ulottuvan myös urheilun alalle: tarina pitäjän pesäpalloharruudesta kamppailevan kyläjoukkueen lukkarin saamista ehdotuksista voisi olla tästä ajasta!

Vaeltajia

Pyöräilin eilen Saarenkylän kirjastoon ja tarkistin samalla Lainaan joutsentilanteen: enää yksi perhe paikalla, emolinnut ja kaksi poikasta. Enimmillään määrä lähenteli viittäsataa.

Lainasin kahden Pentti Haanpäätä käsittelevän kirjan lisäksi näytteen Samuli Paulaharjua: Vaeltaja tunturien maassa. Kirjan kuvitus on Paulaharjun omaa tekoa ja vahva todiste miehen ällistyttävästä monipuolisuudesta. Tässä yksi näyte:

Illalla pysyttiin tuntureilla, kun valokuvaaja Jorma Luhta näytti Arktikumissa kuvia ja kertoi uusimmasta kirjastaan Vaeltajat. Nimi viittaa tunturipöllöön, tunturisopuliin ja muihin eläinmaailman vaeltajiin, mutta myös tekijään itseensä. Ilman piilokojua otetut kuvat vaativat armottomasti kävelyä (ja hiihtoa), esimerkiksi kesän 2011 tunturipöllöprojelti noin tuhat kilometriä. Nostan hattua!

Menetelmästä johtuen maisemallisia ja sisällöltään kiinnostavia eläinkuvia on paljon, mutta ihan riittävästi myös lintukuvaajien arvostamia lento- ja lähikuvia. Tekninen laatu on erinomainen siitä huolimatta, että suuri osa on kuvattu pienivalovoimaisella neljäsataamillisellä eli ”mehupillillä”. Alan käsikirjassa kyseisen objektiivin sanotaan sopivan aloittelijoille.

Kuten Luhdan kirjoissa yleensäkin, kuvat ja teksti toimivat hienosti kokonaisuutena. Lukija pääsee myötäelämään kuvausretkien ilot ja surut ja saa siinä sivussa runsaasti tietoa kohteena olleiden eläinten elintavoista.

Luhta seuraa ilmastonmuutoksen aiheuttamia muutoksia jäätiköillä ja palsasoilla ja on aidosti huolissaan tunturiluonnon tulevaisuudesta. Tunturihaukan pesintää häiritsevä holtiton huvikelkkailu sai suksilla liikkuvalta luonnonkuvaajalta tylyn tuomion, ja hyvä niin.

Sen sijaan pidin yllättävänä, että Luhta ei kommentoinut mitenkään nykymuotoisen porotalouden ympäristövaikutuksia, vaikka niitä näkyi kuvissa ja tilanteen vakavuus on yleisesti tiedossa. Esimerkiksi ympäristö.fi -verkkosivuilla asiasta sanotaan näin:

Tunturiluonto ei kuitenkaan ole turvassa sen tilaa muuttavilta tekijöiltä, joista merkittävimmät ovat porojen ylilaidunnus ja tulevaisuudessa yhä enenevästi ilmastonmuutos.
(…)
Porot syövät halukkaasti tunturikoivun vesoja ja taimia ja koivun uudistuminen on paikoin estynyt. Tunturikoivikoista yli puolet sijaitsee kesälaidunalueilla, joissa koivu ei käytännössä uudistu.

Myös eilen esillä ollut pohjoismaisten naalikantojen tila näyttäisi olevan kytköksissä harjoitettavan porotalouden käytäntöihin. Suomessa tehokas lisäruokinta estää laajamittaiset nälkäkuolemat, mutta Ruotsissa ja Norjassa poroja ei ruokita.

Viime talvena Norjassa naaleilla riitti syötävää…

Kuin omat taskuni

Hesari kehotti testaamaan, ”muistatko kuka sanoi kuolemattomasti Tuntemattomassa sotilaassa”. Päätin kokeilla.

Olen lukenut kirjan monta kertaa, viimeksi kesällä. Vastatessani en muistellut yksittäisiä repliikkejä, vaan keskeisten hahmojen tapaa puhua ja ajatella. Testi tuntui helpolta ja antoi tuloksen 8/9. ”Tunnet teoksen kuin omat taskusi”, kuului arvio.

Kuudes kysymys meni väärin ja jäi kaivelemaan. Lammion väitettiin sanoneen jotain sellaista, joka ei minun mielestäni sopinut hänen sanomakseen. Kommenteissa monet ihmettelivät samaa asiaa.

Aika pian joku etsi kirjasta oikean sanojan: ei Lammio, vaan Lahtinen. Eräs kommentti oli kuin omasta kynästäni:

Onkohan testin tekijä edes lukenut Tuntematonta? Ei ainakaan sisäistänyt. Vaikka ei kirjasta muistaisi ainoatakaan sitaattia, ei tuollaista saa sopimaan sitten millään Lammion suuhun.

PS
HS näyttää korjanneen virheensä.

Paulaharjua tunturiteatterissa

Tauko päivityksissä johtuu siitä, että käväisin teatterissa.

Näyttämönä toimi harva tunturikoivikko, johon oli juurtunut yksittäisiä männyntarreja. Yleisö istui varvikossa, ja moni sai variksenmarjoista takamuksiinsa sinisen osallistumisleiman.

Operaatio Paulaharju on niin pähkähullu idea, että innostuin siitä heti. En ole kummoinen teatterimies, mutta tapahtuma tarjosi oivallisen tekosyyn palata pitkän tauon jälkeen monilla kuvausretkillä rakkaaksi tulleelle alueelle. Lisäksi olin utelias näkemään, mitä ammattitaitoinen dramaturgi ja osaava työtyhmä saa irti teksteistä, joita ainakin minun oli vaikea kuvitella esitettäväksi näyttämöllä.

Oman arvioni mukaan tapahtuma oli täydellinen suksee taiteellisesti ja kaikella muullakin tavalla! Ilmapiiri oli innostunut, ja osallistujamäärä ylitti rohkeimmatkin odotukset. Laskujeni mukaan perjantain ensi-illassa oli väkeä 48 henkeä ja lauantain näytöksessä vielä enemmän, 72!

Tieto tapahtumasta levisi tehokkaasti vaelluspolkua pitkin etelään ja pohjoiseen, kun esityksen nähneet mainostivat sitä jokaiselle vastaantulijalle. Nammalakurun iltanuotiolla ei juuri muusta puhuttukaan.

Hankkeen takana on kulttuurin moniottelija Juha Hurme työryhmineen, johon kuuluu kymmenen taiteilijaa ja koira. Juha korosti tapahtuman erityistä luonnetta: teatteri ei käynnisty pillin vihellyksestä, vaan vaadittava patikointi kuuluu olennaisena osana kokonaisuuteen.

Totta! Oma elämykseni alkoi ja päättyi tunnelmoinnilla kansallispuiston poluttomassa osassa. Retken viimeisenä iltana pystytin telttani paikkaan, missä yövyimme tyttäreni kanssa kesäkuussa 1989. Maarit oli silloin kolmen ikäinen. Kuvan otin aamulla.

Hyviä kirjoja edullisesti

Lähdin viime perjantaina Prismaan ihan asialliselle asialle, mutta eilen silkasta uteliaisuudesta. Halusin nähdä, oliko myyntiin tullut uusia Putin-tuotteita. Ei ollut tai en ainakaan huomannut.

Sen sijaan löysin poistomyynnistä kiinnostavia kirjoja, esimerkiksi kuvassa näkyvän teoksen. Uudemman version olisi saanut samalla hinnalla, mutta JYP voitti liigamestaruuden keväällä 2012 eikä vuotta myöhemmin.

Kuten näkyy, kirja on maksanut aluksi 34.90€, sitten 10€ ja nyt minulle sopivat 3€. Jukka Raution kuvat ovat erinomaisia, mutta sen tiesin kirjaa avaamatta.

Samasta kaupunginosasta löytyy SPR:n ylläpitämä Kontti ja sieltä vieläkin edullisempia kirjoja. Viimeksi käydessäni ostin nämä kaksi, ja hinta oli yhteensä kaksi euroa.

Heinäkuuta

Eilen salamoi, jyrisi ja satoi kaatamalla. Sateet pudottivat lämpötilaa hetkessä kymmenellä asteella, mutta jo illalla oltiin lähellä edellisten iltojen lukemia.

Päivä palautti mieleen äskettäin lukemani tekstin, jonka Anton Tsehov kirjoitti v. 1886:

Ilta oli tyyni, lämmin, miltei tukahduttava, kuten kaikki muutkin heinäkuun illat, jotka kerran alettuaan jatkuvat keskeytymättömänä sarjana parisen viikkoa, toisinaan kauemminkin, kunnes yhtäkkiä päättyvät rajuun ukonilmaan ja komeaan, luontoa pitkäksi aikaa piristävään kaatosateeseen.

Anton Tsehov: Kirjavia kertomuksia
WSOY 1989
suom. Juhani Konkka