Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2017

Kevään ensimmäinen

Lintujen kevätmuutto on käynnistynyt Lapissakin, vaikka näkymät ovat vielä kovin talviset. Kiireisimmät lajit ovat tutut harmaalokki (2.3.) ja pulmunen (8.3.); tällä hetkellä saapuneita lajeja lienee jo kymmenkunta.

Minun näköpiiriini on osunut vasta yksi muuttolintu, alkuviikosta Jätkänpuiston ruokintapaikalle ilmestynyt kottarainen. Laji on Lapissa melkoisen harvinainen, varsinkin näin varhain keväällä. Toisaalta edellinen kottaraishavaintoni on vielä yllättävämpi, näin linnun tammikuussa kovassa pakkasessa!

Pääsisimmepä Kipinäkuoroon!

Fyysisestikin muhkeiden klassikkoteosten ohessa on mukava lukea normaalikokoisia kirjoja. Pääkirjaston epävirallisesta sivutoimipisteestä löytyi Petri Tammisen uutuusteos Suomen historia (Otava 2017). Suurteosta enteilevä nimi on onneksi vain hämäystä.

Petri Tamminen on haastatellut ihmisiä ja muokannut kuulemistaan tarinoista pienen, helppolukuisen ja aivan mahdottoman mukavan kirjan. Kirjailija on löytänyt tarinoiden ytimen ja sopivan tyylilajin välittääksen sen lukijalle.

Tarinat kattavat koko itsenäisyyden ajan, joskin alkupää on aukkoinen. ”Kapinasta” loikataan Lapuan liikkeen kautta suoraan 1930-luvulle ja edelleen sotavuosiin.

Turussa Martin koulun pihalla puhuttiin paljon sodasta. Isot tytöt kertoivat, että laulunopettaja Katri Stigell-Hyvönen oli luvannut, että tyttöjen Kipinä-kuoro ainakin lentää kuuhun, jos sota syttyy. Pienemmät kuuntelivat hiljaisina ja toivoivat, että hekin pääsisivät Kipinäkuoroon. 

Helsingin olympialaiset ovat jääneet mieleen muillekin kuin niille onnekkaille, jotka pääsivät seuraamaan tapahtumia katsomosta.

(…) Kisoissa ei käyty, kuljettiin vain stadionin ja messuhallin tienoilla ja katseltiin ulkomaalaisia, kiharatukkaisia ja jännittäviä. Ohjeeksi oli annettu, että sormella ei saa osoittaa eikä kovaan ääneen kommentoida.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas taisi olla kulttuuripuolen kovin juttu.

Tuntematon sotilas kiersi meillä koko suvun. Ensin luki isä, sitten äiti, sitten isän veli, sitten isän veljen vaimo ja lopuksi vielä isän siskokin, joka ei ollut lukuihmisiä ollenkaan ja joka kirjan luettuaan sanoi, että ”kudoin samalla sukkaa ettei mennyt aika hukkaan”.

Urheilusuoritukset innostivat vanhoja ja nuoria.

(…) Kun Viren kaatui, pappa purskahti niin kovaan itkuun, että me säikähdettiin kaikki, ja kun Viren sitten kuitenkin nousi ja tavoitti taas kärkiporukan, papalla oli itkut ja naurut niin sekaisin, että se oli suoraan sanoen hurjaa katseltavaa. Ei me osattu enää seurata sitä juoksua, me seurattiin pappaa.

Suomen historia onnistuu olemaan juhlakirja olematta vähääkään juhlallinen, tervetullut lisä juhlavuoteen. Kiitokset muistelijoille ja kirjailijalle.

Ülikool ja Püssirohukelder

Tartto on Viron kulttuuripääkaupunki jo pelkästään siksi, että maan arvostetuin opinahjo sijaitsee siellä. Tarton yliopiston päärakennus oli iltavalaistuksessa sykähdyttävä nähtävyys.

Matkustimme Tarttoon huippunykyaikaisella Lux Express -bussilla. Matka maksoi 12 euroa ja kesti 2,5 tuntia; sen aikana ehti katsoa elokuvan omalta ruudulta. Jotain ajanvietettä tarvitaan, sillä maisemat ovat harvinaisen mitäänsanomattomia.

Palasin Tallinnaan junalla aikataulusyistä ja uteliaisuudesta. Junakokemus oli positiivinen, ainoa miinus tulee äänimaailmasta: koska vaunujen välillä ei ollut oikeita ovia vaan ”haitari”, dieselveturin jyrinä ja muut vauhdin äänet kuuluvat matkustamoon paljon kovempina kuin Suomen junissa. Matkustusaika oli kaksi tuntia ja senioripiletin hinta junasta ostettuna 8 euroa.

Perillä Tallinnassa huomasin, että junan nimi oli Dorpat. Samanniminen hotelli toimii linja-autoaseman lähellä Tarton keskustassa. Kyseessä on siis Tartto vanhalla alasaksan kielellä. Nykyisen Viron kirjakielen yllättävät kirjaimet  ovat samaa perua.

Aivan mainio löytö oli otsikossa mainostettu ölletuba, suomeksi Ruutikellari. Ruoka oli hyvää, talon oma olut erinomaista ja hintataso kohdallaan: maittava ruoka-annos ja puolen litran tuoppi maksoivat yhteensä viitisentoista euroa.

Myös puitteet ovat hulppeat: ulkoseinät 3 metrin paksuiset ja salin korkeus 10.2 metriä! Paikka on oikeutettu käyttämään Guinnessin noteeraamaa arvonimeä ”maailman korkein oluttupa”.

Minä puolestani myönnän Tarton kaupungille kunniamaininnan siitä, että patsaat ja muistomerkit on selostettu asianmukaisesti. Runoilija Kristjan Jaak Petersonin (1801-1822) patsas löytyy Toomemäeltä.

Terveiset Tartosta

Täällä taas, ensi kertaa syvällä Viron sisämaassa eli Tartossa. Kaupunki on yllättävän pieni ja ehkä siksi mukavan oloinen. Samaa en valitettavasti voi sanoa meidät tänne houkutelleesta Viron kansallismuseosta. Uusi museo on suuri ja mahtava samaan tapaan kuin ne Tallinnan julkiset rakennukset, joista kirjoitin joulukuussa.

Muiden arvioihin tutustumatta uskallan epäillä, että museo tulee jakamaan mielipiteitä. Paljon lienee niitä, joiden mielestä kansallismuseon kuuluu olla ennen muuta monumentaalinen. Toinen ryhmä, johon Jouni ja minä kuulumme, haluaisi mentävän asiat edellä.  Kuten suurissa museoissa aina, nähtävää on paljon enemmän kuin kertakäynnillä jaksaa katsella. Ikävä vain, että toiseen käyntiin voi mennä aikaa.

Museon päänäyttely (suomeksi Tapaamiset) kertoo tavallisista virolaisista eri aikoina. Näyttely Uralin kaiku esittelee suomalaisugrilaisten ja samojedien perinteistä arkikulttuuria. Oma testiryhmäni piti enemmän tästä jälkimmäisestä eikä pelkästään sen vuoksi, että siihen sisältyi koko vierailun kohokohta. ”Sanapeli” esitteli kansojen kielisukulaisuuden hauskasti, havainnollisesti ja nykyaikaisesti.

Toisena Tartto-päivänä kiertelimme kaupungilla ja kävimme vain yhdessä museossa. KGB-museo on monessa mielessä uuden kansallismuseon vastakohta: ahdas, ”vanhanaikainen”, mutta erittäin toimiva. Autenttiset tilat tuovat nimenomaan museoon sellaista lisäarvoa, jota tasokkainkaan arkkitehtuuri ei kykene tarjoamaan.

Eräänlainen museo on tämä majapaikkammekin, ihastuttava Tampere Maja.

Iivo ja perässähiihtäjät

Eilen päättyneet MM-kisat osoittivat, että murtomaahiihto kiinnostaa edelleen suomalaisia. Kilpailijat kiittivät  tunnelmaa paikan päällä, ja kotikatsomoissakin tunnelma nousi välillä kattoon. Esimerkiksi Kalle Palander paljasti seuranneensa murtsikkaa toisen kerran tällä vuosituhannella ja oli aivan täpinöissään.

Mikä parasta, monet innostuivat kokeilemaan hiihtämistä käytännössä. ”Meillä ainakin 7,6 ja 2 veet innostu hommasta. Nyt ne painaa joka päivä ympäri pihaa jokainen tyylillään”, Tomi Vaalivuori tweettasi.

Omien lasten hiihtoharrastus ei tarvinnut syttyäkseen ulkopuolisia sankareita. Vuotsossa suksille noustiin olosuhteiden pakosta mutta silti vapaaehtoisesti. Kuvassa Jouni ottaa tuntumaa lajiin 1990-luvun alussa silloisella kotipihalla.