Kallioiden kiehtovat kuvat

Saatan lukea kirjan pelkästään nauttiakseni kielestä, mutta nouseminen lukuelämysten joukkoon vaatii lisäksi kiinnostavan ja ajatuksia herättävän sisällön. Ulla-Lena Lundbergin v. 2014 julkaistussa esseekokoelmassa Metsästäjän hymy asian tämäkin puoli on kunnossa. Käsillä on upea kirja ja kiehtova johdatus kalliotaiteen maailmaan.

Lundbergin tuotantoon perehtyneille kirjailijan intohimoinen kiinnostus kalliotaiteeseen ei tule yllätyksenä: aihe on vahvasti läsnä Afrikkaan sijoittuvassa romaanissa Sade vuodelta 1997. Lähestulkoon intohimoksi tulkittavaa suhdettaan lintuihin Lundberg tilittää v. 1994 suomeksi julkaistussa teoksessaan Linnunsiivin Siperiaan.

Lundberg keskittyy käytännön syistä Afrikan ja Euroopan kalliotaiteeseen täysin tietoisena siitä, että esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa olisi paljon nähtävää. Täällä lähempänäkin pääsy taiteen äärelle vaatii ponnistelua ja yllättäviä ratkaisuja:

Lesothossa vuokrataan hevonen siinä kuin muualla auto. (…)
Hevosen vuokraamista pelkäsin huomattavasti vähemmän kuin auton vuokraamista, koska hevosella on oma äly, jonka varassa se voi toimia kun minun älyni pettää.

Kirjassa edetään Afrikan kohteista kohti pohjoista. Koska alku takkuili, tein radikaalin ratkaisun ja aloitin lukemisen Altan kalliouurroksista. Kun paikka ja kuvien aiheet olivat tuttuja, asian ymmärtäminen helpottui. Sen jälkeen aloitin alusta.

Lundberg käsittelee aihetta kiinnostavasti ja monipuolisesti, ja moni ihmetystä herättänyt asia saa järkeenkäyvän selityksen. Vaikkapa se, miksi Zalavrugan hirvenpyytäjät hiihtävät pakkasessa alastomina ja kaiken lisäksi sukukalleudet valmiustilassa.

Lundberg ilmoittautuu kalliotaiteen samanistisen tulkinnan kannattajaksi, mutta ei vedä ehdottomia rajoja eikä kiellä lähestymästä aihetta toisenlaisin ajatuksin.

Siitä ajatuksesta sen sijaan ei ole mitään syytä luopua, ettei kalliotaide ole pelkästään sitä, minkä silmä näkee, vaan että sillä on toinen, kuvaannollinen merkitys. Twyfelfontein ei ole vain eläinkuvasto, johon on pedagogisista syistä lisätty jalanjälkiä, vaan siihen sisältyvä pääkomponentti nivoo yhteen busmannikulttuurin myytit ja transsikokemukset

Minulle sopii mainiosti, että eläimet ovat kalliotaiteen ylivoimainen suosikkiaihe. Kun taiteilijan korkea ammattitaito ja syvällinen perehtyneisyys eläinten olemukseen ja käyttäytymiseen kohtaavat, lopputulos on mykistävää katsottavaa. Ihailen erityisesti niitä eläinhahmoja, joita tuntemattomat mestarit tyylittelivät jääkaudella Etelä-Euroopan luoliin.

Joidenkin maalausten osalta on esitetty epäilyksiä syntyhetkestä ja siitä, keitä maalarit ovat olleet. Aikansa arvostetuimmat asiantuntijat olivat pitkään sitä mieltä, että eräät Afrikan merkittävimmistä kalliomaalauksista ovat muualta tulleiden taiteilijoiden käsialaa.

Luolamaalausten aitoudesta keskusteltaessa epäilysten kohteeksi joutuvat usein taitavimmin toteutetut maalaukset. Yhä vielä esiin voi pilkahtaa epäilys, kyettiinkö jo tuhansia vuosia sitten moiseen taiteelliseen ilmaisuun. Yksi autentisoinnin ongelmista on se, että monet ihmiset ovat todistettavasti kulkeneet luolien läpi eri aikoina näkemättä muuta kuin stalaktiitteja ja stalagmiitteja, kunnes joku vuonna 1956 äkkiä havaitsi maalaukset ja piirrokset, joiden olisi pitänyt olla ilmiselviä kaikille. Ei siis ihme jos epäillään, että vauhdissa on ollut taitava väärentäjä.

Ajattelemisen aihetta antoi esimerkiksi Lundbergin kysymys: miksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on löydetty sekä maalauksia että uurroksia, mutta Suomesta pelkästään maalauksia? Kirjailija pitää ilmeisenä, että kuvia on hakattu kallioon kaikkialla Pohjolassa, mutta Suomen  alueelta uurroksia ei ole vielä löydetty. Päällä voi olla puoli metriä kunttaa ja vaikka ei olisikaan, uurrosten havaitseminen jäkälöityneen kallion pinnalta vaatii harjaantunutta silmää – ja onnea.

Altassa ja monissa Ruotsin kohteissa uurrosten näkyvyyttä on parannettu maalaamalla:

Myös Altassa käy kuumana keskustelu piirrosten maalaaminen vastaan luonnontila. Olen iloinen voidessani kertoa, että suurten kallioiden melko monimutkaiset kuvakonglomeraatit on maalattu punaisella. Joitakin hahmoja on paikoin jätetty opettavaisesti maalaamatta, kontrastin vuoksi.

Kirjailija Lundberg kertoo innostuneensa kalliotaiteesta sisarensa Gunillan kanssa jo lapsena. Myöhemmin täyteen roihuun leimahtanut kipinä lähti joululahjaksi saadusta Hans Baumannin kirjasta Suurten metsästäjien luolat:

Minä humpsahdin kirjaan samalla tavalla kuin koira aukkoon, josta neljä poikaa päätyi Lascaux’n luoliin. Se aukko johti minut luolataiteen maailmaan. Kun sitten aikuisena kohtasin sen, se oli minulle ennestään tuttu.

Lundbergin sisarukselle vierailu Lascaux’n luolastossa oli kauan odotettu merkkitapaus – joka kuitenkin tuotti katkeran pettymyksen: portti oli suljettu yleisöltä.

Maalaukset olivat säilyneet Lascaux’n sinetöidyssä luolassa ällistyttävän hyvässä kunnossa
15 000 vuotta, mutta kymmenen vuotta sen jälkeen, kun luola avattiin yleisölle, ne olivat jo kärsineet vakavasti erilaisista ympäristöongelmista. Kaksikymmentä vuotta lisää, ja tilanne oli katastrofaalinen. Kosteus ja homevauriot levisivät, viherlevä kukoisti seinillä, kuvien päälle oli levinnyt harmaanvihreä kalsiittikalvo, ja ne haalistuivat ja himmenivät ja hilseilivät.

Taidepohdiskelun lomassa Lundberg kertoo sattumuksia matkoiltaan, pettymyksistä ja ilon hetkistä, joita kumpiakin on riittänyt. Minulle ummikolle Lundbergin kokemus Ranskasta on erityisen rohkaiseva:

Olen Ranskassa kuin karvainen neandertalilainen tyylikkäiden cro-magnonien keskellä. Takkutukkainen ja vaaleasilmäinen ja hidas ja kömpelö ja vailla kieltä. Ää äää, minä sanon kun minun pitäisi puhua ranskaa. En tiedä miten käyttäytyä, ja kun he yrittävät selittää, en ymmärrä mitään.

Lundbergin tuttu työpari Leena Vallisaari on onnistunut käännöstyössä tapansa mukaan hyvin, ja kirjaa on kielenkin puolesta ilo lukea. Valokuvia ei ole paljon, mutta ne ovat sitä tarpeellisempia. Kirjailija Lundberg on ottanut osan kuvista.

Lopuksi yksi huomautus. Mielestäni on harhaanjohtavaa nimittää kivikaudella Altan kallioihin uurrettuja eläimiä poroiksi. Kyllä ne ovat villejä tunturipeuroja, joista poro kesytettiin nykytiedon mukaan vasta noin tuhat vuotta sitten. Suurporonhoito on vieläkin nuorempaa perua.