Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2017

Erämaateatterissa Iisakkijärvellä

Palasin eilen teatteriretkeltä Kaldoaivin erämaasta Sevettijärven pohjoispuolelta. Askelia tuli 54594, vähän vähemmän kuin vuosi sitten. Kyseessä siis Operaatio Paulaharjun neljäs kausi.

Kantaesityksenä nähtiin Kieruan vanha pappi ja toisena viime vuonna ohjelmistoon tullut kansanooppara Suongil, suuri noita. Alusta asti mukana ollut Niilas Saaran kiroissa nähdään ylimääräisenä esityksenä loppuviikolla.

Ensi-illan yleisömääräksi laskettiin 51, ja seuraavana iltana väkeä näytti olevan suunnilleen saman verran. Paluumatkalla Opukasjärven tuvalla ja polulla oli sen verran vilkasta, että hyviin katsojamääriin päästäneen tänäkin vuonna. Joitakin kalamiehiä lukuun ottamatta kaikki olivat liikkeellä teatterielämyksen houkuttelemina.

Projekti huipentuu ensi vuonna Käsivarren yliperällä, missä esiintyjät ja yleisö joutuvat urheilukielellä sanottuna suorittamaan. Myös luonnonolot ovat aiempaa haasteellisemmat, esimerkiksi ensilumi voi sataa koska hyvänsä.

Iisakkijärvellä aloitettiin hautajaisilla: Kieruan (Skjervøy) pappi on päässyt vaivoistaan ja siunataan haudan lepoon. Pappi ei kuitenkaan viihdy haudassaan, vaan näyttäytyy kuutamoisina öinä kummituisena kirkon ja kirkkomaan vaiheilla.

Kieruan väki kavahtaa ja pelkää entistä pappiaan. Vain Jäämeren parkitsema vanha aapakarhu uskaltaa kysyä:

-Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?

Onneton pappi saa lopullisen rauhan vasta tunnustettuaan syntinsä naapuriseurakunnan vanhalle kollegalle. Tämä ottaa kauhtanastaan neulan, pistää kirkkomaahan reiän ja sanoo:

-Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä hetkellä menemän ja mahtuman … ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!

* * *

Teatteriretkeni oli tällä kertaa neljän päivän ja kolmen yön mittainen. Kävely ei pahemmin rasittanut, koska yöpymiset Opukasjärvellä jakoivat matkan sopiviin osiin.

Polku oli kivinen ja sateiden jäljiltä paikoin liejuinen, toisaalta suuria korkeuseroja ei ollut. Näätämöjoen yli pääsi jämäkkää siltaa pitkin, Silisjoella palveli venelossi samaan tapaan kuin Lemmenjoella Operaation toisena kesänä.

Kamerakalusto oli muuttunut aiemmasta merkittävästi: jätin jalustan kotiin, ja otin suuren osan kuvista ennen retkeä hankkimallani älypuhelimella. Latasin alueen peruskartan offline-tilassa käytettäväksi enkä tarvinnut perinteisiä karttoja. Puhelimen perinteinen käyttö jäi kenttäongelmista johtuen vähiin.

Pitkästä aikaa Pyhällä

Kävin viime viikon perjantaina Arjan, Elinan ja Noken kanssa Pyhätunturin maisemissa. Edellisestä vierailusta ehti kulua toistakymmentä vuotta, ja sinä aikana moni asia oli muuttunut. Esimerkiksi hieno opastuskeskus oli minulle uusi tuttavuus.

Sää oli kävelyä ajatellen ihanteellinen ja kiersimme Karhunjuomalammen reitin. Kansallispuiston sivuilla tämä lenkki luokitellaan keskivaativaksi, matkaa kertyi kymmenen kilometriä. Polku oli koko matkan pitkostettu tai muuten helppokulkuinen.

Lenkin aikana pysähdeltiin tarpeen mukaan, ja kunnollinen ruoka- ja kahvitauko pidettiin Karhunjuomalammella. Itse suoritus sujui vaivattomasti, mutta tuntui seuraavana päivänä kaikkien pohkeissa. Syynä oli rankka nousu Pyhänkasteenlammelta Uhriharjun laelle. Opas taisi sanoa, että portaissa on neljäsataa askelmaa.

Kurut luonnollisesti säväyttivät, samoin komeat vanhat metsät ja värikäs suo Karhukurun pohjalla. Sen sijaan Pyhänkasteenlammen putous oli tällä kertaa vähävetinen ja vaatimaton.

Tapansa mukaan mallikelpoisesti käyttäytynyt Noke sai osakseen kiitosta ja ihailua muilta kulkijoilta, joita oli liikkeellä aika tavalla.

Siilinkari

Veneilypäiväksi oli varattu heinäkuun loppupuolen lauantai, mutta päätimmekin lähteä järvelle jo perjantai-iltana. Oli luvattu poutaa ja ennen kaikkea sopivaa purjetuulta.

Jouko haki Jounin ja minut Hervannasta, ja ajoimme Santalahden venesatamaan Särkänniemen taakse. Pursi oli 23-jalkainen Amigo-matkavene, jonka Jouko haki pari vuotta sitten Göteborgista. Kauppaan kuului pitkärikinen perämoottori.

Ajoimme moottorilla ulos satamasta, ja Jouko nosti purjeet. Itse asiassa vain isopurje piti nostaa, keulassa oli rullagenua. Se on normaalia fokkaa vaivattomampi, mutta ei aivan yhtä tehokas. Ongelmana oli se, että purjeen alaosa peitti tehokkaasti näkyvyyttä eteen. Minulle ikäni pienillä soutuveneillä liikkuneelle näkymäeste oli aivan uusi asia.

Aloitimme laitamyötäisessä kaakkoon ja kiersimme Siilinkarin, joka on yksi niitä sisävesien sääasemia, jonka tiedot löytyvät meri- ja rannikkoasemien joukosta. Katsoin käyrältä retken jälkeen, että tuuli oli aluksi 5 m/s ja tyyntyi hieman iltaa kohti. Pystyimme tekemään kaikki manööverit, joita purjehtiessa on tapana tehdä.

Siilinkarin kohdalla Jouko muistutti 7. syyskuuta v. 1929 tapahtuneesta höyrylaiva Kurun uppoamisesta, jossa hukkui peräti 136 matkustajaa. Vahinko on suurin Suomen sisävesillä tapahtunut kautta aikojen. Pelastuneita oli 22, joista 15 nosti veden varasta Mustalahden satamasta apuun rientäneen HL Tarjanteen miehistö.

Kuru nostettiin pohjasta kaksi viikkoa uppoamisensa jälkeen ja jo lokakuussa se palasi takaisin liikenteeseen. Haaksirikossa menehtyneiden muistoa kunnioitetaan Tampereella kahdella muistomerkillä, joista toinen on Kalevankankaan hautausmaalla ja toinen Näsinkalliolla vastapäätä uppoamispaikkaa.

Me gastit vuorottelimme peräsimessä ja kippari hoiti purjeita. Tuuli kävi luoteesta, ja luovimme kohti Pallosaarta käytännössä yhdellä pitkällä halssilla. Veneen perässä oli nopeusmittari, joka näytti noin viiden solmun nopeutta. Vauhti tuntui hyvältä.

Vene reagoi herkästi pieniinkin tuulen voimistumisiin; mieleen tulivat voimat, jotka siirtelevät joella liikuttaessa venettä osin yllättäviin suuntiin. Varsinkin koskissa tämä on joskus tuntunnut ikävästi sisuskaluissa, mutta minulle tutussa järviympäristössä tuntemukset olivat pelkästään nautinnollisia.

Pitkäkölinen vene pysyi suunnassa todella hyvin, ja jos peränpitäjä unohtui miettimään muita asioita, purjeiden lepattaminen muistutti roolista. Pallosaaren pohjoispuolella asetuttiin piihin ja pidettiin ruokatauko: kippari tarjoili miehistölle kahvia ja lämpimiä voileipiä. Venettä piti siirtää kahdesti sen ajauduttua turhan lähelle saarta.

Kaupunkiin palatessa Näsinneula oli hyvä kiintopiste. Muita purjeveneitä näkyi puolenkymmentä ja moottoriveneitä vähän enemmän. Kun kymmenen aikoihin palasimme venesatamaan, tuulta oli enää pari metriä ja ilta-aurinko paistoi kauniisti.

Ensimmäinen purjehdusretkeni oli Elämys. Jouko tarjosi mahdollisuutta uusintaan seuraavana päivänä, mutta en ottanut tarjousta vastaan. Tuntui hyvältä ajatukselta alkaa ja päättää purjehdusura samalla erityisen onnistuneella retkellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt lupautuvani Joukon kaveriksi viikon purjehdukselle Tukholman keskustasta Mälarenin ja Södertäljen kanavan kautta saaristoon ja takaisin kaupunkiin.