Hiihdon iloa Suolijärvellä

Täydellinen sää suosi sunnuntaina Suolijärvellä järjestettyä lasten hiihtotapahtumaa. Ajoitus meni nappiin, sillä edellisen päivän tuuli ja tuisku olisi varmasti latistanut pienten hiihtäjien pelihuumorin lähelle nollaa. Nyt nautittiin ja saatiin onnistumisen elämyksiä laajalla rintamalla!

Vuosi sitten vastaava kilpailu käytiin Suolijärven jäällä, nyt syystä tai toisesta ranta-alueella. Hiihdettiin siis murtomaata perinteisellä tyylillä.

Ulkoruokintaan

Olen juronut kokonaisen viikon sisätiloissa olematta suoranaisesti kipeä mutta en täysin tervekään. Köhä on ollut niin ankara, että on tuntunut viisaimmalta pysyä pois pakkasesta.

Tänään ulkoilin sen verran, että kävin tarkistamassa tilanteen ruokintapaikalla. Pienempi talipötkö oli syöty, mutta kiloisesta oli rippeet jäljellä; uuden pötkön asiakkaat ottivat käyttöön välittömästi. Paikalla oli ilokseni hömötiaisten seurana kaksi kuusitiaista. Sain kuviakin.

Viime talvena kuusitiainen ei vieraillut ruokintapaikallani, mutta kuluvana talvena laji on näyttäytynyt pikaisesti pari kertaa. Nyt kuusitiaispari on toivottavasti jäänyt pysyvästi paikalle.

PS
Seuraavan kerran käydessäni vein toisen talipötkön ja jäin tunniksi seuraamaan tapahtumia. Aluksi oli hiljaista, mutta sitten vilkastui. Lajeja oli kolme: hömö-, kuusi- ja talitiainen, nokkaluku noin kymmenen. Hömpät innostuivat välillä ”huutamaan” yhteen ääneen.

Seurannassa Finncanopus

Finncanopus on Finnlines-varustamon uusin alus, joka aloittaa tämän kuun aikana liikennöinnin Naantalin ja Kapellskärin välillä. Samaa reittiä kulkeva sisaralus Finnsirius aloitti viime vuoden syyskuussa.

Kiinalaistelakalla valmistuneet alukset ovat Finnlines-varustamon suurimpia, pituudeltaan 235m. Autokaistaa on 5200 metriä ja matkustajakapasiteettia 1100. Konsepti on sikäli muuttunut, että matkustajia otetaan aiempaa reilusti enemmän.

Minun kannaltani uudistus on sikäli merkittävä, että uusille aluksille pääsee ilman autoa. Olen varannut risteilyn maaliskuun lopulle.

Finncanopus lähti joulun alla Kiinasta kohti Naantalia, minne on määrä saapua 11.2. Tällä hetkellä alus seilaa Englannin kanaalissa ja nopeus on 21 solmua.

PS
Finncanopus saapui Naantaliin sunnuntaina ja tekee ensimmäisen risteilynsä torstaina.

Takapihabongaus

Koska pihabongausta voi harrastaa muuallakin kuin omalla pihamaalla, tarkkailin tunnin ajan tapahtumia metsäruokinnallani Hervannan Makkarajärvellä. Matkaa lähimpiin taloihin on 450 metriä. Tarjolla on kaksi talipötköä, lisäksi heitin lumelle kaksi kourallista pähkinänpuolikkaita: aivan jalkoihini ja sopivalle kuvausetäisyydelle viiden metrin päähän. Kun istuin odottamaan, kello oli 12.45.

Nopeimmin näkösälle ehti hömötiaispari, seuraavaksi sinitiainen ja sitten talitiainen. Koska linnut lentävät kauemmas nokkimaan pähkinäänsä, tarkan lukumäärän selvittäminen on vaikeaa. Hömötiaisia oli ainakin kaksi paria, talitiaisia yksi pariskunta ja sinitiainen saattoi olla liikkeellä yksin.

Minun ruokinnallani harvinainen kuusitiainen poikkesi pikaisesti, ja töyhtötiaista piti tällä kertaa odotella yli puoli tuntia. Lopulta tuttu pari kuitenkin ilmestyi paikalle ja otti heti äänimaailman hallintaansa. Myös hömötiaiset ääntelivät aktiivisesti, mutta talitiaiset ja kuusitiainen olivat vaitonaisia.

Kun kauempana äännellyt käpytikka otetaan mukaan, tunnin tarkkailujakson lajimääräksi tulee kuusi ja nokkaluvuksi minimissään 11.

Talviretkellä etelässä, osa 2

Tokoinrannan sorsapaljouden lisäksi toinen hyvä syy lähteä etelään oli norjalaisen maisemamaalarin Peder Balken (1804-1887) näyttely Sinebrychoffin taidemuseolla. Sekä taiteilija että taidemuseo olivat minulle entuudestaan vieraita.

Koska takki ja tavarat jätettiin pohjakerrokseen, aloitin sympaattisesta alasalista. Siellä oli Balken omien teosten lisäksi hänen uraansa vaikuttaneiden kollegoiden pienimuotoisia töitä, myös joitakin piirroksia. Maalauksista jäi mieleen erityisesti saamelainen poroineen, joka rinnastui täällä Suomessa paljon keskustelua herättäneeseen tutkielmaan samasta aiheesta. Saamelaisulottuvuuteen kantaa ottamatta tyydyn toteamaan, että kumpikaan ei ole minun makuuni.

Näyttelyn tunnetuimmat teokset löytyivät kerrosta ylempää, esimerkiksi jäätiköitä esittävät Balken ja vanhemman kollegan Johan Christian Dahlin suurikokoiset maalaukset rinnakkain ripustettuna. Kelpo töitä kumpikin, ja luultavasti aivan ensimmäisiä tästä aiheesta maalattuja koko maailmassa. Dahlin jäätikkö muistutti enemmän niitä, joita olen Norjassa itse nähnyt.

Vierastan romantiikan tyylisuunnan maisemamaalauksia, koska ne ovat väreiltään ja muutenkin niin etäällä todellisuudesta. Balken kunniaksi on kuitenkin sanottava, että uran aikana tapahtuu selvä muutos hillitympään suuntaan. Haasteellisesta aallokon ja rantatyrskyjen maalaamisesta Balke suoriutuu hyvin, mutta linnut ovat todellinen kompastuskivi. Esimerkkinä seuraava kuvanäyte, josta lintuja on vaikea määrittää edes suvun tarkkuudella.

Bulevardilta suuntasin Jätkäsaareen, missä laivani Victoria 1 jo odotti. Luin matkan aikana jostakin, että Tallinkin T2 on Euroopan suurin laivamatkustajille tarkoitettu terminaali. Myös raskas liikenne on vilkasta. Alkuviikolla meno laivalla on kuitenkin rauhallista, ja nukuin hyvin.

Olin toivonut pakkasten jatkumista, mutta Tallinnan satamassa sää oli lauha ja sumuinen. Lintuja ei juurikaan näkynyt, joten tyydyin vain kiertämään satama-altaan. Ihmettelin kotiin palattuani päivän yli 14 000 askelta: lähes puolet niistä lienee kertynyt terminaalien tuubeissa ja laivan pitkillä käytävillä.

Talviretkellä etelässä

Kävin Helsingissä ja Tallinnassa yhdistetyllä lintu-, laiva- ja kulttuuriretkellä. Otetaan ensin linnut.

Tokoinrannan sulaan oli kerääntynyt hirmuinen määrä sinisorsia. Paikallinen harrastaja ilmoitti Tiiraan päivän (9.1.) lukumäärän, peräti 2000 yksilöä. Joukossa oli yksi täysalbiino, kolme ”kööpenhaminalaista” koirasta ja neljä kermanväristä naarasta.

Sorsaparveen oli lyöttäytynyt muitakin vesilintuja: silkkiuikku, tavi, harmaasorsa, tukkasotka ja kaksi kanadanhanhea. Uikku ja kanadanhanhet erottuivat parvesta helposti, mutta muut olivat haasteellisempia tapauksia. Harmaasorsa löytyi vasta muiden ornien opastuksella, ja tukkasotka jäi kokonaan näkemättä.

Tallinnassa lintuhavainnot jäivät vähiin. Ehkä mainittavin oli laivan yläkannen kaiteelle istahtanut talvipukuinen harmaalokki.

PS
Huomasin Tiirasta, että Tokoinrannan sulaan ilmestyi 12.1. hylje! Vesialue tyhjentyi sorsista, mutta minkäänlaista pakokauhua yllätysvieras ei aiheuttanut. (Tiirassa video)

Turboruuvi tapissa

Vein jouluna lähimetsään kaksi talipötköä ja kokeeksi hieman kookosrasvaa. Töyhtö- ja hömötiainen ilmestyivät välittömästi ruokinnalle, mutta muita lajeja ei ole näkynyt. Sään lauhduttua tilanne muuttui: tänään paikalla touhusi viidenlaisia tiaisia, kun joukkoon liittyivät tali-, sini- ja kuusitiainen.

Nyt kun tarkeni hyvin kuvata, valoa oli metsässä todella niukasti. Kuvia sentään sai kun näpytteli herkkyysasetuksen ääriasentoon eli ISO-arvoon 12800. Ero filmiaikaan on hurja! Esimerkkikuvien kohinaa on vähennetty Photoshopilla.

Pipo päähän pakkasella

Huomasin äskettäin, että Canada Goosen tuotevalikoimaan sisältyy myös pipo, täkäläisittäin pipa. Materiaali on merinovillaa ja kokonaisuuden kruunaa suurikokoinen firman logo. Hinta kuulostaa hurjalta: 250 euroa! Jos tyytyy pienempään logoon, hinta on 195.-. Kyseessä on todellinen merkkituote, sillä itse päähineen osuus hinnasta on enintään viidesosa.

Tarjoan vaihtoehdoksi Prisman myymää pipoa ja Varustelekasta saatavaa merkkiä. Yhdistelmä on varmasti yhtä lämmin ja ehkä jopa tyylikkäämpi kuin CG-pipo, mutta hinta vain 31 euroa.

Kirjavuoden kohokohta

Luin päättymäisillään olevan vuoden aikana 36 romaania ja tietokirjaa, mikä on suunnilleen normaali määrä. Siis todellakin luin, koska äänikirjat eivät eivät ole minun juttuni. Naisten kirjoittamien teosten osuus on tavallista suurempi, 15. Sattumoisin myös parhaana pitämäni teos on naiskirjailijan työtä, Iida Turpeisen upea esikoisteos Elolliset.

Yksinkertaistaen Iida Turpeisen romaani kertoo sukupuutoista ja siitä, millaisten vaiheiden jälkeen yksi kolmesta stellerinmerilehmän kokonaisena säilyneestä luurangosta päätyi Helsingin Luonnontieteelliseen museoon.

Meritietä Aasiasta Amerikkaan etsimään lähetettyyn Vitus Beringin retkikuntaan kuulunut luonnontutkija Georg W. Steller löysi Beringinsaarelta stellerinmerilehmiä vuonna 1741, ja jo 27 vuoden kuluttua laji todettiin sukupuuttoon kuolleeksi. Syynä oli jo muutenkin sukupuuton partaalle joutuneen puolustuskyvyttömän eläimen liiallinen metsästäminen.

Turpeisen teoksen henkilögalleria koostuu luurangon vaiheisiin eri aikoina liittyvistä henkilöistä. Näitä ovat esimerkiksi Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm, joka vaivojaan säästämättä onnistui hankkimaan luurangon helsinkiläiselle ystävälleen professori Alexander von Nordmanille. Mainittuja herroja kiinnostavampia, kiehtovampia ja kirjassa merkittävämpiä henkilöitä ovat kuitenkin Furuhjelmin sisar Constance, Nordmanin taiteilija-avustaja Hilda Olson ja luurangolle viime silauksen antanut konservaattori John Grönvall.

Loistavan kielen ja rakenteen lisäksi Turpeisen teoksen ansioksi on luettava, että tarina etenee luontevasti eikä laaja taustatieto käy missään vaiheessa liian raskaaksi. Luulenpa että kirjan luettuaan monet jäävät googlailemaan lisätietoa, ja joku saattaa inspiroitua käymään Luonnontieteellisellä museolla…

Luonnontutkija Georg Stelleristä (1709-1746) kiinnostuneiden kannattaa lukea Aura Koiviston Stellerin elämänvaiheista seikkaperäisesti kertova teos Mies ja merilehmä (Into 2019).

Lintuharrastajalle Steller saattaa olla nimeltä tuttu. Suomenlahdella talvisin ja muuttoaikoina tavattava allihaahka kuuluu Stellerin tieteelle kuvaamiin lajeihin ja sen vuoksi linnun tieteellinen nimi on Polysticta stelleri.

Joulun lintu

Otin kameran esiin heti huomattuani korppipariskunnan tukiasemamaston latvassa. Kuvausmatka oli kartalta mitattuna 115 metriä enkä olisi yllättynyt, vaikka epäluuloisiksi tiedetyt korpit olisivat pitäneet kuvaamista sopimattomana. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan linnut kiinnittivät huomiota enemmän toisiinsa kuin minuun.

Päätin yrittää lähemmäksi ja pääsin etenemään maston juurelle. Linnut istuivat somasti kylki kyljessä, ja havaittavissa oli orastavaa kevättunnelmaa. Jatkoin matkaa ja pariskunta jäi mastoon.

Kävin joulupäivänä Makkarajärvellä näkemättä yhtään lintua. Täysin linnuttomaksi päivä ei kuitenkaan jäänyt, sillä iltahämärissä huomasin olohuoneen ikkunasta maston huipussa tutut korpit.