Syysretki etelään

Päättymäisillään oleva viikon rupeama sisälsi seurustelua sukulaisten kanssa, vierailut neljässä museossa ja yhden pesäpallo-ottelun seuraamisen. Myös jääkiekkopeliin oli lippu hankittuna, mutta tapahtuma peruttiin koronan takia.

Kirittäret ja Lapuan Virkiä pelasivat Hippoksella kolmannen välieräottelun. Lapualaiset onnistuivat yllättämään hallitsevan mestarin ensimmäisessä kohtaamisessa, mutta muita Kirittäret hallitsi selvästi.

Niin näkemäänikin. Ensimmäisessä vuoroparissa kummankin sisäpeli takelteli, mutta toisessa lyöjäjokeri Janette Lepistö onnistui kertaalleen. Kirittärien vastaus oli kärkietenijä Ella Korpelan tyhjään kenttään lyömä kunnari. Pääsin näkemään livenä kesän aikana tutuksi tulleen hajautetun kunnarituuletuksen.

Seuraavana päivänä matkustin Helsinkiin katsomaan kuvia, tekijöinä Vilho Lampi, Sanna Kannisto ja Vincent van Gogh. Koiviston kuvat poikkesivat täysin vallitsevasta tavasta kuvata eläimiä ja miellyttivät kovasti. Oman tiensä kulkijoita olivat kaksi muutakin taiteilijaa…

Menin Ruoholahteen metrolla, kävin Valokuvataiteen museolla ja jatkoin Espoon puolelle. Metrossa melkein kaikki matkustajat olivat varustautuneet maskilla. Keilaniemen metroasemalla olo oli kuin ulkomailla.

Kävelin Keilaniemestä Kuusisaareen, käymättömiä paikkoja kumpikin. Ihmettelin mahtoiko Espoon jäähalli olla jossakin lähistöllä; siellä olen joskus käynyt. Matkan varteen sattui pelifirma Rovion päämaja.

Kuusisaaressa katselin Vincent van Goghin työt ja nousin bussiin. Pasilan asemalla olin hetken hukassa: tarkoitus oli jatkaa matkaa Z-junalla, mutta valitsin väärän raiteen.

Tapasin Maaritin Haarajoen asemalla ja jatkoimme Pohjois-Paippisiin. Paljon oli saatu aikaan edellisen käyntini jälkeen, eläimet olivat lisääntyneet ja hevoset kasvaneet. Sain pussillisen valkosipuleita Rovaniemelle tuotavaksi. Illalla Jyväskylän junaan päästyäni tuntui kuin olisin tehnyt täyden työpäivän.

Sunnuntaina tutustuin Keski-Suomen museon uusittuun näyttelyyn. Se oli tasokas ja minulle 20 ensimmäistä ikävuottani Jyväskylässä asuneelle äärimmäisen kiinnostava.

Syksyn merkkejä

Tänne junaan näkyvät syksyn merkit ovat värillisiä. Koivut ovat alkaneet kellastua ja pihlajissa marjat punoittavat. Sää on ollut vaihteleva mutta lämmin: auringon paistaessa on päästy melkeinpä kesäisiin lukemiin.

Rovaniemen syksyyn kuuluu joutsenten kokoontuminen Ounasjoen suistoalueelle. Määrät liikkuvat toistaiseksi kymmenissä, ja kaikki linnut ovat aikuispukuisia. Poikasten osuus lisääntyy syksyn edetessä.

Kesällä kaupunkikuvaa elävöittävät naurulokit ovat hävinneet vähin äänin. Kirkkolammella viivyttelee kaksi yksilöä, joista toinen riiputtaa siipeään. Lokit ovat vaihtamassa talvipukuun, syksyn merkki sekin.

Oma pesiksentäyteinen kesäni jatkuu vielä Kirittärien osalta, mutta paikallisen kauden päätti viime lauantain tapahtumapäivä. Puulaakisarjan paremmuudet ratkottiin, ja aktiivipelaajien otattelussa nuoret osoittautuivat vanhoja etevämmiksi.

Supersarjaa pelanneiden Napapesiksen b-poikien kausi oli upea. Joukkue päätyi tasapisteisiin Oulun Lipon kanssa, mutta voittojen määrä ratkaisi lopputurnauspaikan oululaisille. Pohjoislohkon ykkönen oli Sotkamon Jymy, jonka Napapesis pystyi voittamaan kotikentällään. Se peli kuuluu pesiskesäni ehdottomiin kohokohtiin.

Yllä olevassa kuvassa viuhkaa pitelee Veli-Pekka Still, vaihteeksi siis puulaakijoukkueen pelinjohtajana. Vellulle lauantai oli kiireinen, koska hän osallistui johtotehtävien lisäksi kahteen otteluun pelaajana.

Pesäpallo on joukkueurheilua myös taustatyön osalta mutta uskallan silti sanoa, että ilman Vellua Rovaniemen pesäpallo tuskin olisi noussut valtakunnan pesisväen tietoisuuteen. Kiitos Vellu!

Muistelutalkoot Tsarminkairassa

Edellisestä käynnistäni oli neljännesvuosisata, mutta ranta järven takana näytti jotenkin tutulta. Ainakin se vaikutti houkuttelevalta ja tarkistamisen arvoiselta; menimme sinne ja panimme teltat pystyyn.

Paikka osoittautui samaksi, jonka olin pannut merkille käydessäni lasten kanssa Tsarmissa kesäkuussa 1995. Silloin leirimme oli järvien välisellä harjulla, ja teimme sieltä päiväretken Akalauttapäälle. Lapset kävelivät reippaasti, vaikka Maarit oli vasta kahdeksan ja Jouni kuuden ikäinen.

Nyt meitä oli viisi aikuista muistelemassa Operaatio Paulaharjun kuutena kesänä tarjoamia elämyksiä. Tunturiteatterin merkeissä olimme tutustuneetkin, ennestään toisillemme aivan oudot ihmiset. Muut olivat alueella ensimmäistä kertaa, minä kuudetta. Sen vuoksi mieleen pulpahteli muistumia aiemmilta retkiltä.

Kaverina oli Jouko, kun kävin Tsarmissa ensi kerran alkukesällä 1980. Metsäautotie Nangujärven eteläpuolitse itään oli juuri valmistunut, mutta hakkuita ei ollut vielä aloitettu. Silloinen yöpymispaikka Pahakurun länsipuolisen lammen rannalla ei osunut silmiin, vaikka pidimme kunnon ruokatauon saman lammen rannalla. Jossain lähellä sen täytyi olla.

Perustimme retken toisen leirin pienen lammen rantaan Akalauttapään juurelle. Paikka oli ”ihan kiva”, mutta ei läheskään täydellinen: esimerkiksi juurakot ja maapuut puuttuivat. Veden haimme varmuuden vuoksi pikkupurosta hieman kauempaa.

Luppopäivän ohjelmassa oli käynti Akalauttapäällä, joka on seutukunnan korkein tunturi. Sää oli poutainen ja muuten mukava, mutta näkyvyys olisi saanut olla parempi. Hiipinän tunturit jäivät näkemättä, puhumattakaan yhden laelle rakennetusta tutka-asemasta. Kiikaroimme sitä Jaskan kanssa syyskuussa 1993.

Puhelin oli ollut mykkänä koko ajan, mutta virkosi tunturin rinteessä. Laella tolppaa oli vaikka kuinka, mutta itänaapuri painoi päälle, ja nettiyhteydet jäivät hetkellisiksi. Onneksi Mika sai siepatuksi naisten Superpesiksen sarjatilanteen. Siitä näin, että Kirittäret oli voittanut Mansen Tampereella ja samalla runkosarjan.

Leiriin palattuamme saimme kokea erikoisen sääilmiön. Ukkonen räsähti aivan päällä, vaikka aurinko paistoi kirkkaasti. Pikkuruisesta pilvestä putosi leiriin parikymmentä suurta ja kimaltelevaa vesipisaraa.

Illalla luin Samuli Paulaharjun kirjoittaman Krikan Sammun tarinan, joka löytyy Tunturien yöpuolta -teoksesta nimellä Vantus meren rannalla. Juha Hurmeen johtama työryhmä esitti sen Sallan Murhahaarassa vuosi sitten, ja siihen päättyi Operaatio Paulaharju.

Meille muutamille tilanne oli kestämätön. Päätimme kokoontua Paulaharjun merkeissä pienellä porukalla ainakin vielä yhtenä kesänä.

Kiveen hakatut kuvat ja muuta Norjassa nähtyä

Retkemme Pohjois-Norjaan onnistui mainiosti. Ajoitus meni nappiin (sekä sään että koronarajoitusten puolesta), ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyi riittävästi. Se ei ole itsestään selvää, kun aikamiespoika matkailee veteraani-ikäisen isänsä kanssa!

Odotin jonkinlaisia tarkastuksia tulleissa, mutta käytännöt olivat totutun epämuodollisia eli puuttuivat kokonaan. Suomalaisilla rekisterikilvillä rajan yli sai mennä ja tulla pysähtymättä. Koronavitsaus näkyi sillä tavoin, että ohjeistusta ja käsidesiä oli hyvin saatavilla kaikissa kaupoissa ja museoissa. Yökerhoista ja muista menomestoista en osaa sanoa mitään.

Ensimmäinen majapaikkamme Magic Mountain Lodge Lyngseidetissa oli monella mittarilla retken paras. Minä olin myyty sillä hetkellä, kun katsoin ikkunasta ulos; Jouni arvosti pyöräilijöiden huomioon ottamista. Hotellitason majapaikoissa ei yleensä ole keittomahdollisuutta, mutta täällä oli tilava ja hyvin varustettu keittiö. Kaiken lisäksi respassa/ravintolassa palveltiin suomeksi! Annon Booking.comissa arvosanaksi täyden kympin.

Olen liikkunut Finnmarkissa paljon, mutta vielä löytyy ennen käymättömiä kohteita. Sellainen oli esimerkiksi Tromssan kuuluisa näköalapaikka Fjellheisen. Gondolin maksimikapasiteetti on 28 henkilöä, mutta tällä kertaa kyytiin otettiin vain kymmenkunta turistia ja Jounin pyörä. Maisemat ylhäältä olivat hulppeat ja niitä sai ihastella lähes tuulettomassa säässä.

Tutustuimme matkan aikana kuuteen museoon, joista ensimmäinen oli Enontekiöllä sijaitseva Järämän sotamuseo. Itse museo oli suljettu, mutta maastokohteet pääsi kiertämään. Paikka osoittautui kiinnostavaksi ja olin hyvilläni, että tämä moneen kertaan ohi ajettu kohde on nyt edes osittain tuttu.

Tromssan museot olivat Jounille uusia tuttavuuksia. Suuntasimme heti kaupunkiin saavuttuamme saaren eteläpäässä sijaitsevaan Tromssa-museoon (Tromsø University Museum). Sinne mennessä ajoimme pitkästi tunneleissa: ensin moottoritienä salmen alittavassa ja sen jälkeen kaupungin alle louhitussa.

Tasokkaassa Tromssan yliopiston museossa minua miellyttää monikin asia, mutta haluan mainita erikseen niistä yhden. Saamelaisiin suhtaudutaan kuten muihinkin ihmisiin! Kritiikitöntä hymistelyä vältetään, ja turisteille vilautetaan myös saamelaiskulttuurin vähemmän tunnettuja puolia.

Oma suosikkini Polar-museo miellytti kovasti Jouniakin ja äänestimme sen Suomeen palattuamme retken ykkösmuseoksi. Polar-museossa mennään asia edellä eikä sorruta itsetarkoituksellisen interaktiivisuuden tavoitteluun. Ja jos asia kiinnostaa erityisen paljon, lopputulos puhuttelee.

Tromssan kaupungin alla on runsaasti pysäköintitilaa, mutta onko sittenkään riittävästi? Keskikaupungin huippuhotellien hintataso olisi kaiketi koronasta johtuen ollut ulottuvillamme, mutta päätimme pysäköintiongelmien vuoksi jäädä leirintäalueelle. Siellä autolle oli hyvin tilaa, mutta ihmisille niukemmin. Itse mökki oli toki uusi ja nykyaikainen. (arvosana 8)

Varaamisessa sattuneen kömmähdyksen vuoksi alkuperäiseen matkasuunnitelmaan sisältynyt laivaosuus jäi pois, mistä olimme pelkästään helpottuneita. Hurtigruten-varustamo keskeytti risteilytoimintansa sen jälkeen, kun Huippuvuorilla operoineella risteilyalus Roald Amundenilla todettiin koronatartuntoja. Alus ja pääosa miehistöä on karanteenissa Tromssassa ja poliisi tutkii koronaan liittyen varustamon toimintaa.

Tarkoituksemme oli matkustaa laivalla Tromssasta Honningsvågiin, käydä katsomassa Nordkapp ja palata Suomeen Lakselvin kautta. Päätimme pitää kiinni suunnitelmasta, vaikka ajomatka pidentyi tuntuvasti. Bonuksena tuli kaksi museota, joista toinen oli minullekin uusi.

Saksalaisen Tirpitz-taistelulaivan nimikkomuseo sijaitsee vuonon pohjukassa Altan länsipuolella. Valtavan kokoinen (250m) alus onnistui piileskelemään täällä liittoutuneilta pitkän aikaa osaltaan keinotekoisen sumun suojissa, kunnes englantilaiset pommittivat aluksen upoksiin Tromssan lähistöllä. Museo on peittelemättömän vanhanaikainen, mutta meidän raatimme moitti vain osittain pelkästään saksankielistä tekstitystä. Tästä huolimatta TM valtasi museorankingin jaetun kolmossijan.

Yövyimme mökissä leirintäalueella (9), ja suuntasimme aamulla Alta-museoon. Jouni muisti pikkupoikana (v.1999) tekemästään vierailusta vain sen, että oli vahingossa lukittautunut vessaan. Minulle käynti oli neljäs. Museota oli nykyaikaistettu ja minun mielestäni huonoon suuntaan.
Kalliopiirrokset, paikan varsinainen ykkösasia ja maailmanperintökohde, olivat kuitenkin ennallaan ja vaikuttavia kuten aina!

Kuvat nähtyämme jatkoimme pohjoiseen, ja monen tunnelin ja tienmutkan jälkeen päädyimme Honningsvågiin, jonka parasta antia on huippuluokan töllistelysatama. Muutaman kymmenen kilometrin päässä odotti Nordkapp, Euroopan reuna.

Maksu oli 20 euroa ja sillä pääsi jättimäiselle pysäköintialueelle. Monet asuntoautot olivat jääneet yöksi, mutta me tyydyimme lyhyeen jaloitteluun. Otimme pakolliset kuvat monumentilla, johon joku oli liimannut isokokoisen Tampereen Ilveksen tarran.

Yöksi menimme Skarsvågin leirintäalueelle. Mökki oli karu ja minimalistinen (8), mutta ilta kaunis ja ympäristö suurenmoinen.

Matkalla tuli vastaan epälukuinen määrä tasoltaan vaihtelevia tunneleita, lyhyitä ja pitkiä, pimeitä ja valoisia, kapeita ja leveitä. Kuuluisin, merenalainen Nordkapptunneli edusti keskitasoa ja heti perään tullut huonointa osastoa. Tunneli oli pitkä, pimeä ja kapea. Jos vastakkain sattuu kaksi rekkaa, kuljettajilta vaaditaan ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä.

Palasimme Suomeen Lakselvin ja Karigasniemen kautta ja yövyimme Inarin Menesjärvellä. Korpikartano oli oikein mukava paikka, lisäpisteitä tulee hintaan sisältyneestä saunavuorosta ja melontamahdollisuudesta. (arvosana 9) Kajakki on minulle hyvinkin tuttu vesikulkuneuvo, mutta edellisestä käyttökerrasta oli kulunut yli kolmekymmentä vuotta!

Aamulla ajoimme Inarin Siidaan. Tutkimme paikan, pidimme näkemästämme ja rankkasimme Siidan museoista kakkoseksi heti Polar-museon jälkeen. Uusi ulkoilmaosuus täydentää oivallisesti sisätiloissa olevaa näyttelyä, jota toivottavasti ei modernisoida liian kovalla kädellä.

Kotipesäkoppi

Eilinen ilta oli niitä, jolloin suosikkijoukkueeni Kirittäret ja Napapesiksen Superpojat pelasivat samaan aikaan. Ratkaisin ongelman niin, että katsoin poikien ensimmäisen jakson paikan päällä ja Kirittärien toisen jakson telkkarista.

Aamulla huomasin Twitteristä, että Tahkon ensimmäisellä sisävuorollaan harhaheitolla saamaa juoksua pidettiin kiistanalaisena. Kiinnostuin asiasta, kelasin tallennetta ja teen siitä oman tulkintani. Ensin pysäytyskuva:

Kuvassa Mari on siepannut pallon reilusti kentän päältä ja on kääntymässä heittääkseen sen kakkospesälle. Jalka on kuitenkin edelleen kotipesän etukaaren päällä ja sehän tarkoittaa, että kyseessä on kotipesäkoppi. Etenijä sai edetä, ja tilannetta seuranneen harhaheiton avulla Tahko sai juoksun.

Kirittärien pelinjohtaja Nalle Viljanen riitautti tulkinnan ja keskusteli tovin päätuomarin kanssa. Tuomari kiitti Twitterissä Nallea asiallisesta keskustelusta ja myönsi, että kopinottohetki ”ei tarttunut”. Syötönvalvojan tulkinta jäi voimaan.

Ensimmäisellä jaksolla päädyttiin tasatulokseen 2-2, joten tulkinta vaikutti pisteiden jakautumiseen. Kirittäret voitti lopulta ottelun ja sai kaksi pistettä, se jaossa ollut kolmas ”meni liitolle”.

Jälkipuheisiin ei siis ole aihetta muuten kuin Kirittärien peliesityksen osalta: sisäpeli oli luvalla sanoen heikkoa. Kotiutustilanteita rakenneltiin 14, mutta onnistuneita purkuja nähtiin vain 4. Paljon pitää parantaa, jotta Manse kaatuu huomenna Hippoksella pelattavassa kärkiottelussa. Jos ja kun Kirittäret pääsee omalle tasolleen, Manse saa mukaansa enintään pisteen!

Ja lopuksi kiitokset, Nalle ja Ari, tilanteen herrasmiesmäisestä käsittelystä!

edit 9.8.
Katselin Kirittäret-Manse -ottelun loppuvaiheet majapaikassamme Lyngseidetissa. Kirittäret oli taas kerran parhaimmillaan tiukassa paikassa ja vei ansaitusti kolme pistettä. Onnittelut voitosta koko joukkueelle ja erityiset kunnarista Kati Tanhualle!

Pitkästä aikaa Norjaan

Piti oikein muistella, milloin kävin viimeksi Pohjois-Norjassa. Onko siitä teatterireissusta todellakin jo kaksi vuotta!

Viikon kuluttua suuntaamme Jounin kanssa Kilpisjärven kautta Tromssaan. Majoitukset on varattu, mutta Hurtigruten-risteilyaluksella todetut koronatapaukset saattavat sotkea suunnitelmia.

Aluksi kerrottiin, että tartunnan saaneita on neljä, tänään puhutaan jo yli kolmestakymmenestä. Ongelmat koskevat Huippuvuorilla risteilevää Roald Amundsen -alusta, joka pysäytettiin perjantaina Tromssaan.

Tarkoituksemme on siirtyä meritse Tromssasta Honningsvågiin ja yöpyä laivalla. Aluksemme on v. 1993 rakennettu Nordlys, jolla olen matkustanut aiemminkin. Kuva on Sortlandista heinäkuulta 2011.

Tästä kun painaa…

Tamperelainen bussinkuljettaja Mats Karlsson osoitti loistavaa pelinlukutaitoa järjestäessään junioriasiakkailleen onnistumisen elämyksen. Joku ehti painaa pysäytysnappia ennen lapsia, mutta kuljettaja huomasi tilanteen ja kuittasi painalluksen, vieläpä kahteen kertaan!

Lapsille nappien paineleminen on niin kova juttu, että se kannattaa ottaa huomioon aina kun mahdollista. Talvella Tallinnassa käydessäni huomasin ilokseni Viru-hotellin hississä tämän toimintaohjeen:

Kävellen kotiin

Pesäpallossa kentällä oleva etenijä saa vapaataipaleen, jos lukkari syöttää samassa lyöntivuorossa kaksi väärää. Kun kenttä on tyhjä, ykköselle pääsee yhdellä väärällä. Normaalisti vahinkovääriä lipsahtelee lukkarilta harvakseltaan, varsinkin niitä juoksun arvoisia.

Joskus syöttökäteen kuitenkin iskee kramppi. Näin viime viikolla Rovaniemellä tällaisen tapauksen: vierasjoukkueen pelaaja käveli kotiin peräti 13 kertaa.

Tilanne ei ollut mukava kenenkään kannalta. Silti lukkari kamppaili urhoollisesti, joukkuetoverit yrittivät kannustaa, yleisö malttoi olla huutelematta.

Odotin lukkarin vaihtamista jo ensimmäisellä jaksolla tai viimeistään tauolla, mutta mitään ei tapahtunut. Jos ennalta sovittua varalukkaria ei ole eikä vapaaehtoista tuuraajaa löydy, lautasen ääreen olisi mielestäni joka tapauksessa pitänyt määrätä joku toinen pelaaja. Kun näin ei tehty, ongelmiin joutunutta pelaajaa nöyryytettiin tarpeettomasti.

Kielineroja

Jaan Krossin tänä vuonna julkaistun romaanin Taivaankivi yhtä päähenkilöä voi hyvällä syyllä luonnehtia kielineroksi: runoilija Kristjan Jaak Peterson sanoo ”tulevansa toimeen” kuudellatoista kielellä – jos kuolleet kieletkin lasketaan!

Nuorena kuollut Peterson (1801-1822) kirjoitti runoja viron kielellä ja siksi hänen syntymäpäivänsä 14.4. on nimetty virolaisen kirjallisuuden päiväksi. Petersonin vaikuttava patsas löytyy Tartton Toomemäeltä.

Keskikesäni kirjailijoita ovat Ivan Turgenev ja Joseph Conrad.  Alkujaan puolalainen Joseph Conrad (1857-1924)  lähti jo nuorena maailmalle: aluksi Ranskaan ja 16-vuotiaana pitkäksi aikaa merille. Kirjailija asettui pysyvästi Englantiin vuonna 1894 ja julkaisi seuraavana vuonna ensimmäisen kirjansa. 

Conradin kuuluisimpia teoksia ovat Pimeyden ydin, Lordi Jim ja Hopealaiva. Minä kuitenkin pidän enemmän hänen meriaiheisista pienoisromaaneistaan (esim. Liekaköyden pää) ja nostan Conradin Melvillen rinnalle merikirjallisuuden mestariluokkaan. Kumpikin kirjailija hyödynsi omia kokemuksiaan ja nousi maailmanmaineeseen vasta kuolemansa jälkeen. 

Omissa silmissäni Conradin arvoa kirjailijana lisää entisestään se, että hän kirjoitti teoksensa englanniksi – siis kielellä, jonka hän oppi vasta kolmantena kielenään! 

Eteenpäin on menty!

Rovaniemeläisestä pesäpallosta puhuttaessa voi hyvällä syyllä lainata Timo Jutilan legendaarista lausuntoa keväältä 2011. Sanottu koskee varmuudella myös naisia, joskaan en ole vielä nähnyt heidän pelaamistaan. Ensimmäinen kotiottelu on huomenna.

Napapesiksen pojat pelaavat poikien superissa. Eilisiltana vastassa oli kuuluisa Sotkamon Jymy, jolle pojat antoivat tiukan vastuksen. Yksi piste oli otettavissa, mutta pojat lahjoittivat jaksovoiton vieraille harhaheitolla, numerot 0-1.

Toisen jakson vieraat veivät mielestäni ansaitusti 0-3. Kotijoukkue kehitteli kolmostilanteita vastustajaa enemmän, mutta kotiutusten laatu jäi heikoksi. Aiemmissa peleissä vakuuttavasti esiintynyt lyöjäjokeri Joona Nousiainen oli tällä kertaa vaisu. Toki myös vastustajan tiiviillä ulkopelillä oli osuutta asiaan.

Kotijoukkueesta palkittiin hyvin kentälle mennyt Veeti Hakola ja ulkopelissä väläytellyt Vili Still. Velipoika Topi oli lukkarina totutun hyvä. Kuvassa Vili näyttää syöksymisen mallia.

Vieraiden peliä johti naisten ja miesten superin kaarelta tuttu Teemu Körkkö, (joka on toiminut ainakin Kirittärien ja Jymyn kakkospelinjohtajana). Lisäksi Teemu on Emma Körkön aviomies.

Emma ilmoitti syksyllä Kirittärien mestaruusjuhlissa lopettavansa loistavan uransa, mutta perui päätöksen kauden kynnyksellä. Viimeksi tänään nähtiin, että Emma on vajaaksi jääneestä talviharjoittelusta huolimatta huippuiskussa. Viisi Hippoksen illassa lyötyä juoksua nosti supernaisen lyöjätilaston ykköspaikalle. Kärkilyöntitilastossa sijoitus on kolmas ja etenijätilastossa 9 tuodulla juoksulla 11.

Eilen Emma julkaisi twitterissä hauskan muistuman uraltaan: