Pienet piirit

Kaunista pakkassäätä tänäänkin. Suuntasin kävelylenkkini Jääskeläiseen pyrstötiaisten toivossa: sillä suunnalla on paljon koivikoita, jollaisissa nämä linnut viihtyvät.

Kävellessäni katselin huurteisia koivuja ja ajattelin kirjallisia ajatuksia. Luin illalla loppuun Juhani Karilan romaanin Pienen hauen pyydystys ja pohdin sen mahdollisuuksia Finlandia-kisassa. Kirja on mielestäni niin hyvä, että vähintäänkin ehdokkuus olisi paikallaan. (Tänään selvisi, että raati oli toista mieltä.)

Romaanista innostuneena googlailin tietoa kirjailijasta. Kun haastattelija arvelee, että ”tyyli on sinulle kirjailijana ykkösasia, kaikki kaikessa”, kirjailija vastaa:

– Ilman muuta. Aihe on sivuseikka, joka palvelee tyyliä. 

Romaanissa mennään tyyli edellä, ja juuri se siinä eniten miellytti. Aihe on ihan ok, mutta juoni jotenkin sekava. Se täytti kuitenkin tehtävänsä eli herätti lukijan mielenkiinnon. Puoliväliin päästyäni halusin ehdottomasti tietää, miten kenellekin lopulta käy.

Kotiin päästyäni tarkistin Finlandia-ehdokasvalinnat ja silmäilin sitten päivän nettitarjontaa. Twitterissä tarjottiin linkki Image-lehden juttuun Juha Hurmeesta, ja aloin lukea sitä. Otsikon väite tuntuu liioitellulta, mutta on tosi: Suomessa järjestetään tuskin yhtäkään merkittävää tilaisuutta, jossa Juha ei paasaisi juhlapuhujana.

Olen lukenut monta juttua Juhasta, mutta parempaa ei ole tullut vastaan! Kelasin alkuun tarkistaakseni, kuka tekstin oli kirjoittanut. Pitipä sattua: Juhani Karila.

Lupaava talven alku

Ensilumi saatiin Rovaniemelle myöhemmin kuin muualle Suomeen: maa oli kunnolla valkoinen vasta 26.10. Siinä vaiheessa jokivesien jäätyminen oli vasta alullaan, ja Ounasjoen suistossa oleskeli n. 160 joutsenta.

Sitten alkoi tapahtua. 29.10. Ounasjoki oli kauttaaltaan jäässä ja viimeiset joutsenet sinnittelivät Lainaan puolella. Kemijärvellä nähtiin samana päivänä 120 joutsenen muuttoparvi. Tämän jälkeen Lapista on ilmoitettu enää harvoja joutsenia tunnetuilta talvehtimispaikoilta.

Näin ensimmäiset luistelijat Kirkkolammella 30.10. Pari päivää sitten pojat olivat kolanneet pienen alueen lumettomaksi, ja peli oli käynnissä.

Nyt virheettömästä pakkassäästä on saatu nauttia jo toista viikkoa, ja lunta on tullut ihan mukavasti. Kemijoen jäällä ei ole vielä näkynyt hiihtäjiä eikä kelkkoja, mutta avantouimarit ovat aloittaneet kautensa.

Uimalinnuista Ounaskosken sulan vaiheilla on nähty tukkasotka, isokoskelo ja sinisorsa.

Taiteilijaelämää Lappajärvellä

Kun tasan vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Lappajärvi maailmankartalle, virikkeen antoi Petra Ollin maailmanmestaruus. Tällä kertaa virikkeenä on Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli: kirja kertoo taiteilija Arvid Bromsin elämästä Lappajärvellä.

Kirjassa on vilisemällä tuttuja paikkoja ja henkilöitä. Kun postin lähellä asuva maanmittari mainittiin ensi kerran, ymmärsin puhuttavan kirjailijan isästä:

Postin luona Matti näyttää minulle vastapäistä vaaleaa taloa, sanoo maanmittarin muuttaneen siihen kesällä Vimpelistä. Matti arvelee, että maanmittarillakin voisi olla sen verran irtorahaa, että sille voisi taulun kaupata.

Tapio näytti talon kun ajoimme venesatamaan. Järveltä palatessa pysähdyimme ja otin kuvan.

Luottotaksikuski Matin arvio osuu oikeaan, ja maanmittarista tulee taiteilijan vakioasiakas. Aina ”irtorahaa” ei kuitenkaan löydy, ja taiteilija joutuu tyytymään henkeviin keskusteluihin.

Maanmittari ei ole kuitenkaan leikkituulella ja sanoo heti, ettei sillä ole ylimääräisiä rahoja taulujen ostoon, vanhin poika on lähetetty Saksaan kieltä oppimaan ja matka on maksanut paljon, eikä maanmittari ole varma, onko pojalle Saksan-matkasta mitään hyötyä.

Tuurini lukeneena tiesin heti, että Saksaan lähetetty poika on kirjailija itse.

Kirjan kantta hallitsee Arvid Bromsin omakuva vuodelta 1948, jolloin taiteilija oli 38-vuotias ja tuloksesta päätellen luovassa vireessä. Lappajärvelle muuttaessaan Bromsin viisikymppiset lähestyivät, ja taiteilija oli ohittanut uransa huippuvaiheen.

Broms asui Lappajärvellä yhdessä maalaamista harrastaneen 5. vaimonsa Helvi Inkerin kanssa. Tauluja syntyi ja kauppa kävi kohtuullisen hyvin, tosin vain Arvidin töitä ostettiin. Viina vei kuitenkin miestä yhä väkevämmin, ja vaimo joutui hillitsemään toisinaan pahapäiseksi äityvää miestään rauhoittavilla ruiskeilla.

Aina välillä tehtiin kuitenkin töitä ihan tosissaan, ja jaksot kankaan äärellä Tuuri kuvaa yhtä uskottavasti kuin hauskoittelutkin. Taiteellinen kunnianhimo nosti päätään viimeisiä kertoja. Hartaasti odotettu talvi Italiassa meni mönkään, ja Strindbergillä Helsingissä pidetty yhteisnäyttely vaimon kanssa oli katkera pettymys.

Romaanissa Tuuri hahmottelee Bromsista kuvan värikkäänä tyyppinä, joka on paitsi lahjakas, myös lyhytjänteinen, heikkoluonteinen ja sutki; ei ihme että suurpiirteinen taloudenpito johti pahimmillaan leivättömiin pöytiin. Henkilökuva lienee näköinen ja osuva.

Seniorisarjaan jo aikapäiviä sitten siirtynyt Antti Tuuri osoittaa olevansa edelleen niin hyvässä iskussa, että eläkeläiseksi ei kannata jättäytyä. Romaanin huumori on tuurimaista ja sitä viljellään tavallista enemmän. Sanailussa Helvi Inkeri peittoaa miehensä mennen tullen eikä kalpene vähääkään vertailussa Tuurin romaanien parhaisiin suunsoittajiin. 

Laivoja jäissä

Vanhoina aikoina arktisilla vesillä purjehtineet pelkäsivät yli kaiken jäihin juuttumista. Talven armoille joutuneiden kohtalo oli yleensä karu, ei kuitenkaan aina.

Tunnetuimpia esimerkkejä selviytymisestä on A.E. Nordenskiöldin johdolla tehty Koillisväylän purjehdus. Purjealus Vega jäätyi kiinni syyskuun lopulla v. 1878. Siinä vaiheessa matkaa Beringin salmeen olisi ollut jäljellä enää satakunta kilometriä. Talvehtiminen sujui ongelmitta, ja matka kohti Eurooppaa jatkui seuraavana kesänä.

Joskus jäiden vangiksi jättäydyttiin tarkoituksella kuten Fridtjof Nansen peräti kolmen talven ajaksi. Fram-aluksen ajautuminen pohjoisen napa-alueen läpi vuosina 1893-1896 todisti oikeaksi Nansenin teorian jäiden liikkeestä. Monet ”asiantuntijat” epäilivät projektin onnistumista mm. sillä perusteella, että napa-alueella sijaitseva manner estää jäiden liikkumisen Siperian rannikolta kohti Grönlantia!
Tutkimusmatka Fram-museon sivuilla.

Äskettäin käynnistyi kansainvälinen tutkimusprojekti, jossa hyödynnetään Nansenin alkuperäistä ideaa. Puurakenteisen Fram-aluksen nykyaikainen vastine on yli satametrinen tutkimusjäänmurtaja Polarstern, ja ajautumisesta on tarkoitus selvitä vuodessa. Tämä on mahdollista mm. siksi, että Polarstern tarttui jäihin selvästi pohjoisempana kuin Fram. Hankkeen etenemistä voi seurata verkkosivuilta.

Seurattavaa löytyy lähempääkin. Joukko purjealuksia odotti Kirkkolammen rannassa valmiiksi lastattuina sopivaa tuulta, mutta sitten tapahtui se mitä olin pelännyt: pakkaset tulivat ja laivasto jäi jäiden vangiksi. On kuitenkin mahdollista, että kauttaaltaan jäätynyt lampi vielä sulaa ja laivat pääsevät lähtemään. Epätodennäköistä tämä kuitenkin on.

Erilainen suomiporo

Kun purjehdusretkeltä palattuani suuntasin Tallinnaan, mielessä oli vain yksi käyntikohde. Se ei ollut Superalko, vaan toukokuun käynnillä missattu Patarein vankila. Halusin vierailla paikassa, johon miehittäjät (ensin natsit, sitten kommunistit) sulkivat tutkintavangiksi Viron itsenäisyyttä kannattaneen suosikkikirjailijani Jaan Krossin.

Vankilassa kierrellessäni en nähnyt mainitaa Krossista, joten varmuudella hänen testaamissaan selleissä en käynyt. Otin kuvan sellistä, joka voisi olla novellin Salaliitto* tapahtumapaikka. Kyseessä on isolle (novellissa 22) porukalle mitoitettu selli.

Sellin peräseinällä on kalteroitu ikkuna, jonka

kiviselle ikkunalaudalle [kyyhkyset lentävät] nokkimaan leivänmurusia, jotka yksi tai toinen on puistellut siihen omasta kuudensadan gramman annoksestaan.

Vankilan historia mietitytti, ja osaltaan synkkää tunnelmaa tehosti Kommunismi on vankila –näyttely. Se oli näyttelynä perin keskinkertainen ja ilmeisesti tilapäiseksi tarkoitettu. Vierailun selvästi vaikuttavinta antia oli itse rakennus. 

Huomasin miettiväni miltä Patarei näyttäisi, jos historiallisesti arvokkaisiin tiloihin saataisiin tasokas kansainvälinen näyttely. Aiheena voisivat olla kommunismin aikaansaannokset eri puolilla maapalloa. Toki voitaisiin esitellä myös positiivisia saavutuksia, jos sellaisia jostain löytyy.

Tietääkseni Virossa on halukkuutta peruskorjata vankila ja ottaa sen tilat museokäyttöön. Toivottavasti rahoitus saadaan kuntoon ja hanke toteutuu. Innostava esikuva löytyy naapurista: niin ikään huonoon kuntoon rapistunut lentokonehangaari kunnostettiin ja avattiin yleisölle v. 2012. Lentosatama on jo monen vuoden ajan ollut Viron suosituin nähtävyys.

Patarein mahdollisen museonäyttelyn tason ja toteutuksen osalta esikuvaksi sopii mielestäni Vapauden aukion laidalla sijaitseva Miehitysten ja vapauden museo. Kuvan vene löytyy museon äskettäin uusitusta näyttelystä, jonka näin nyt toistamiseen.

*) Novelli Salaliitto sisältyy kokoelmaan Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989). Novellit on valinnut ja kääntänyt Juhani Salokannel.

Navigare necesse est?

Puheet matkustamisen turmiollisuudesta ilmastokatsannossa keskittyvät yleensä siihen, millaisella kulkuneuvolla ollaan liikkeellä. Eikö pitäisi mieluummin kysyä, onko matka ylipäätään tarpeellinen saati välttämätön? Mielestäni kovin harva matka tarkkaan ottaen on.

Viikon mittainen purjehdusretkemme on hyvä esimerkki ”tarpeettomasta”, pelkästään huvin vuoksi tehdystä matkasta. Kaiken lisäksi matkalla ei varsinaisesti menty minnekään: lähtö- ja päätepiste oli sama. Lieventävä seikka on sentään se, että dieselöljyä kului vain parikymmentä litraa.

Suurten risteilyalusten hyötysuhde on täsmälleen yhtä huono, mutta päästöt kokonaan eri luokkaa. Myös rahtialusten ja tankkereiden päästöt ovat massiiviset, mutta niitä pidetään hyötyaluksina. Jos mannertenvälinen tavaraliikenne on välttämätöntä, laivoja on siedettävä jatkossakin. Purjealuksiin ei liene paluuta, mutta polttoaineena nesteytetty maakaasu on askel oikeaan suuntaan.

Entä jos suhataan edestakaisin Turun ja Tukholman väliä, yötä päivää vuodet ympäriinsä? Osa matkustajista on jostain tulossa ja jonnekin menossa, mutta edes jossain määrin järkeväksi toiminnan tekevät kyydissä olevat tavararekat. Taas palataan otsikkoon.

Äskettäiseen matkaani sisältyi liikkumista purjeveneellä, laivalla, junalla ja bussilla. Ehdottomasti turhin etappi oli edestakainen junamatka Jyväskylästä Muurameen. Sähköjunalla tehtynä kaiketi ookoo, mutta keulassa olikin Ukko Pekka -höyryveturi.

Veturi pössäytteli piipustaan mustaa savua, joka valtasi joksikin aikaa koko aseman seudun. Kompensaatioista ei puhuttu mitään, mutta ketään kyydissä ollutta ei näyttänyt hävettävän. Mainio elämys!

Joutsenten aika

Joutsensesonki on hyvässä vauhdissa. Jänkislahdessa oleskeli tänään aamupäivällä 137 joutsenta, jotka kaikki olivat aikuispukuisia lintuja. Poikasia ilmestynee parviin lähipäivinä ja niiden osuus kasvaa syksyn edetessä.

Kun palasin viikko sitten etelästä, kaupungin pihlajat kuhisivat rastaita ja tilhiä. Eilisellä kierroksellani näin puolenkymmentä tilheä. Marjoja nekin söivät, mutta tuomesta! Toiveet hyvästä marjalintutalvesta voi unohtaa.

Mestarit lammessa

Sain tänään todistaa paikan päällä Hippoksen pesäpallostadionilla, kun Kirittäret voitti historiansa kymmenennen mestaruuden. Porin Pesäkarhut taipui finaalisarjan neljännessä ottelussa numeroin 1-0, 3-2.

Ottelussa nähtiin kummaltakin joukkueelta loistavaa ulkopeliä, joka teki sisäpelistä ajoittain tuskaisen vaikeaa. Kirittärien lyöjäjokeri Siri Eskola oli kollegaansa Susanna Puistoa numeroiden verran parempi ja tämä riitti voittoon.

Vielä runkosarjassa Puisto onnistui kotiutuksissaan Eskolaa paremmin, mutta pudotuspeleissä ote hiipui. Eskola petrasi kauden edetessä ja valittiin pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi.

Mestarit kävivät perinteiseen tapaan Köyhälammessa. ”Taina” oli luonnollisesti menossa mukana.

Keskisuomalainen uutisoi illalla, että Kirittärien kapteeni Emma Korkkö ja seuraikoni Marjukka Urpelainen päättävät loistavat uransa tähän kauteen. Lämpimät onnitteluni mestaruudesta koko Joukkueelle ja kiitokset Emmalle ja Upille jännittävistä urheiluelämyksistä!

Viikko Saaristomerellä

Tampereelle päästyään veneessä kovia kokenut läppäri virkistyi. Sen kunniaksi lisään muutaman kuvan retkeltämme.

Ensimmäinen täysi meripäivä oli sunnuntai. Lähdimme Airisto Marinasta ja vietimme vesillä yli kymmenen tuntia, pääosin luovien. Loppumatka oli pakko ajaa koneella, koska muuten pimeä olisi yllättänyt ennen rantautumista Örön saarelle. Matkalla tuli vastaan yli viisikymmentä purjevenettä, joista kolmella oli spinaakkeri vedossa ja muutamalla purjeet virsikirjalla. Merivartioston vartiolaiva Tursas valvoi viikonlopun paluuliikennettä.

Örö osoittautui erittäin mukavaksi paikaksi: hyvä satama, rikas luonto ja kiinnostava historia. Koska olimme tulleet jo yllättävän pitkästi, päätimme viettää luppopäivän saarta tutkien. Käytössä oli hyväkuntoisia Jopo-pyöriä. Tapasimme kahdeksan harmaahaikaraa ja ilmoitin linnut Tiiraan. Merellä runsaslukuisin lintu taisi olla merimetso, niitä näkyi todella paljon.

Luppopäivän jälkeen jatkoimme navakassa vastatuulessa kohti Jurmoa, ja loppumatka piti taas ajaa koneella. Viikonlopun mentyä vesiliikenne oli vähentynyt rajusti.

Olin käynyt Jurmossa aiemminkin, mutta keskitalvella ja lintuasioissa. Klasun kaupan avautumista odotellessamme kävimme Högbergetillä katselemassa kesäisiä maisemia. Satamassa oli lisäksemme kaksi purjevenettä, joista toinen Öröstä tuttu. Lähtiessämme Eivor tuli vastaan sataman edustalla.

Jurmosta Björkön saarelle saimme purjehtia lupsakassa sivutuulessa. Nautinnollista menoa, valitettavasti matka oli kovin lyhyt! Byvikenin maisemia kehuin jo edellisessä postauksessa, muita veneitä ei näkynyt.

Yöllä tuuli kiihtyi vähän liiankin kovaksi, ja aamulla ankkuri lähti laahaamaan. Pääsimme kuitenkin irtautumaan ilman isompia vahinkoja ja jatkoimme matkaa saman tien. Koska halusimme pois tuulen armoilta, suuntana oli Nauvon venesatama.

Retken viimeisen yön vietimme Merimaskussa, jo lähellä Naantalia ja veneen kotisatamaa.