Mitähän isä sanoisi?

Taloa katsellessani ajattelin edesmennyttä isääni, rakennusmestaria. Mitähän mahtaisi sanoa uusimmasta rakentamisen tyylistä?

Rovaniemen Rantavitikalle nousseessa opiskelija-asuntolassa on kahdeksan kerrosta, ja julkisivu on puuduttavan yllätyksetön. Kuinkas muuten, kun rakennus koostuu valmiina paikalle tuoduista yksiöistä!

Kävin katsomassa ihmettä ja muistelemassa isän kanssa tehtyjä yhteisiä kävelyretkiä. Isä ei kiinnostunut linnuista, mutta minä näköjään taloista.

Kiinnostavaa seurattavaa löytyy lähempääkin: työmaa näkyy keittiön ikkunasta. Tätä taloa kootaan betonielementeistä, Rantavitikan talo on puurakenteinen.

Korppiprojektin välitilinpäätös

Kaipaan varsinkin talvella lintuharrastukseeni pelkän katselemisen lisäksi muutakin sisältöä, projektin tynkää. Tänä talvena seurannassa ovat olleet kaupunkikorpit. Näin ensimmäisen yllättävän luottavaisen korpin marraskuun lopulla, projektiksi homma eskaloitui joulukuussa.

Olin menossa Prismaan, kun kuulin korpin ääntä. Lintu istui Oijustien varressa korkeassa mastossa ja halusi ääntelyllään varmistaa, että huomaan hänet. (Vierastan persoonapronominin käyttöä eläinyhteyksissä, mutta linnustomme älyköstä puhuttaessa se on paikallaan.) Päivämäärä oli 12.12.

Viikkoa myöhemmin tapasin samalla suunnalla korppiparin. Linnut istuivat katulampun varrella niin toisiinsa keskittyneinä, että pääsin lähestymään 60 metrin päähän. Se oli aivan ennenkuulumatonta!

Aloin suunnata päiväkävelyni Eteläkeskukseen, ja tänään oli vuorossa 40. tarkistuskäynti. Korppipari oli taas paikalla, on ollut tätä ennen jo 13 kertaa. Ennen paikalta poistumistaan linnut tekivät pari kunniakierrosta ja tapailivat hetken soidinlennon kuvioita.

Pariskunnan lisäksi olen tavannut yksittäisen korpin 11 kertaa ja kolme (2+1) korppia kahdesti. Kerran paikalla oli parikymmenpäinen naakkaparvi. Mukavana sivulajina on nuori kanahaukka, jonka olen päässyt näkemään kahdesti.

Näin monen tapaamisen jälkeen korppipari tietenkin tuntee minut jo kaukaa. Luottamus välillämme ei kuitenkaan ole lisääntynyt, vaan päinvastoin vähentynyt. Pakoetäisyys on kasvanut ensi kerrasta suunnilleen kolminkertaiseksi!

Kotia kohti

Tapio Lehtinen saavutti tänään purjehduksensa ehkä merkittävimmän välitavoitteen: Kap Horn on nyt kierretty. Matkaa on toki vielä paljon jäljellä, mutta lienee henkisesti helpompaa purjehtia kotia kohti.

Kap Hornin vesillä Tapion vauhti on ollut parempi kuin pitkään aikaan, viiden solmun luokkaa. Veneen pohjassa kulkeva eläintarha saa kyytiä! Parin päivän ajan tuuli on puhaltanut lännestä yli 30 solmun nopeudella. Suomen merialueilla puhuttaisiin jo myrskystä.

Viimeistään tänään maatakin on näkyvissä – ensi kertaa kahteen ja puoleen kuukauteen!

Hattu päästä

Ranskalainen veteraanipurjehtija Jean-Luc van den Heede (73v) voitti vakuuttavasti GGR-yksinpurjehduskilpailun maapallon ympäri. Aikaa suoritukseen kului 212 vuorokautta.

VDH johti heinäkuussa startannutta kilpailua lähes alusta asti, mutta voitto oli välillä uhattuna. Marraskuussa tehdyssä kuperkeikassa masto vaurioitui, ja VDH suuntasi korjausapua saadakseen kohti Chilen länsirannikkoa. Satelliittipuhelimella saamiensa ohjeiden ansiosta VDH onnistui selvittämään tilanteen ja pystyi jatkamaan kilpailua.

Matkaan lähti 18 venettä, joista viisi on vielä mukana kilpailussa. Toiseksi sijoittuva hollantilainen Mark Slats saapuu maaliin aamuvarhaisella 1. helmikuuta, virolainen Uku Randmaa lähestyy päiväntasaajaa, USA:n Istvan Kopar tulee reilusti perässä ja sitkeä suomalaississi Tapio Lehtinen saavuttanee Kap Hornin viikon sisällä.

Tapion matka sujui mainiosti Tasmaniaan asti, mutta sen jälkeen pohjaan kiinnittyneet barnakkelit alkoivat haitata merkittävästi purjehtimista. Mutta onneksi Tapio viihtyy merellä, lueskelee ja tekee lintuhavaintoja. Nykyvauhdilla maalilinja ylittynee juhannuksen tienoilla. Toivottavasti ruoka riittää!

Historiallisia kuvia

Ollakseen historiallinen kuvan ei tarvitse olla erityisen vanha.

Otin tämän kuvan heinäkuussa 2006. Sen jälkeen Roimunrotko Rovaniemellä on muuttunut perusteellisesti, tänään näkymä oli tällainen:

* * *

Julkaisin ensimmäisen nettikuvasarjani kesällä 2002. Otsikko oli ”Maisemia ja ihmisiä”, ja kuvat ovat edelleen nähtävissä alkuperäisessä galleriassa. Pitää vain vierittää valikkoa tarpeeksi. 

Aivan alimmaisena on tänään lisätty sarja ”Historiallisia kuvia”, joka koostuu paria poikkeusta lukuun ottamatta 1970-luvun alkuvuosina otetuista vanhimmista värikuvistani.

Olen syksyn aikana nykyaikaistanut nettigalleriaani siten, että kuvia voi katsella puhelimella ja täppärillä. Kuvasarjoja on yhteensä 25 ja kuvia 436. Koska siunatusta metadatasta ei osattu vielä edes uneksia,  vuosiluvuissa saattaa olla pieniä epätarkkuuksia.

Julkaisin syksyllä neljä uudenlaisella tekniikalla toteutettua kuvasarjaa, jotka löytyvät sivuston aloitussivun valikosta nimellä uudet kuvat.

Koulutie

Viimeksi Jyväskylässä käydessäni tarkistin, mitä koulutieni varrella on runsaan 60 vuoden aikana tapahtunut. Kartalla reitti kotoa koululle ja Nisulan monttu, JyP:n ensimmäinen kotikaukalo:

Lähtöpaikka, Nisulan omakotialueella sijaitseva Sopukatu oli nimensä mukaisesti rauhallinen ja lienee sitä edelleen; taloja on remontoitu, muutamia kokonaan purettu ja rakennettu tilalle uusia. Komea kolmihaarainen mänty seisoo maamerkkinä taannoisella kotipihalla.

Alakoulussa ollessani melkein naapurissa asui hevonen! Hevosen nimen olen unohtanut, mutta omistaja oli Varjonen.

Omakotialue päättyi maisemoidun hiekkakuopan laitaan. Vasemmalla, Nisulankadun varrella oli leipomo, josta sopivalla tuulella tuli huumaava leivän tuoksu. Aukion toista laitaa hallitsi Keski-Suomen keskusammattikoulu, jättimäinen rakennuskompleksi, johon on ammattikoulun lisäksi sijoitettu kolme lukiota.

Kuvan metsä on kasvanut paikalle kouluaikojeni jälkeen; ammattikoulu oikealla.

Muisti saattaa tehdä tepposet, mutta loppumatka Sepänkadulta koululle tuntuu muuttuneen ihmeen vähän.

Jyväskylän keskuskansakoulu oli aikanaan oppilasmäärältään Suomen suurin. Koulua käytiin kahdessa vuorossa, ja rinnakkaisluokkia saattoi olla peräti 9. Muistan tämän siitä, että sisareni oli i-luokalla. Aloitin opintieni (1+2 lk) matalassa osassa vasemmalla ja jatkoin (3+4) oikeanpuoleisessa rakennuksessa.

Entisissä keskuskansakoulun tiloissa toimii nykyisin ammattikorkeakoulu.

Ihmeen korkealla

Nautin kauniista pakkassäästä kunnon kävelylenkillä. Lintuja ei juurikaan näkynyt, muuta mainittavaa kyllä: näin auringon ja auton. Kuten näkyy, auto oli yllättävän korkealla.

Aurinkokin kipusi reilusti horosontin yläpuolelle ja mikä parasta, se oli näkyvissä vielä kun kello lähenteli kahta! Päivä on pidentynyt Rovaniemellä yli tunnin.

Kannatti valvoa

Upeaa Nuoret Leijonat! Erityiskiitoksen ansaitsette siitä, että ratkaisitte mestaruuden varsinaisella peliajalla. Jännitystä oli ihan riittävästi näinkin.

Suomen U20-joukkueeseen pesiytynyt voittamisen kulttuuri näkyi esimerkiksi siinä, että joukkue palautti voittavan peli-ilmeen USA:n tasoituksen jälkeen. Ei merkkiäkään alistumisesta tai jatkoajan odottelusta! Se taas on inhimillistä, että 2-0 johtomaalin jälkeen ajatukset karkasivat hetkeksi.

Direktoraatti lienee taas valinnut turnauksen parhaat pelaajat ennen loppuottelua. Mielestäni arvokkaimman pelaajan titteli olisi kuulunut ehdottomasti Ukko-Pekka Luukkoselle. Muista valinnoista voidaan keskustella.

Omiksi suosikeikseni nousivat Luukkosen lisäksi puolustajista Urho Vaakanainen ja hyökkääjistä Eeli Tolvanen. Tolvanen on joukkueelle arvokas pelaaja silloinkin, kun maaliverkko ei soi.

Kaukainen Kervanto

Tänään vaihdoin linturetken museoretkeksi ja suuntasin Arktikumiin.

Maakuntamuseon matkailuaiheinen näyttely oli näkemättä ja aluksi tutkin sen. Seuraavaksi siirryin viereisen tilan Petsamo-näyttelyyn. Sieltä löytyivät ensimmäiset tutut kuvat.

Kirjailijana, sotilaana ja seikkailijana tunnettu K.M. Wallenius oli myös taitava valokuvaaja, jonka alkuperäisnegatiiveja skannasin ja käsittelin työskennellessäni museolla. Esimerkiksi kalankäsittelykuvaan ihastuin ensi silmäyksellä.

Peremmällä vastassa olivat insinöörimunkki Parmen ja muut Valto Pernun kesällä 1930 kuvaamat petsamolaiset. Parmen oli oman aikansa legenda, jonka värikkäistä vaiheista Petsamossa syntynyt kirjailija Tuulikki Soini kertoo teoksessaan Petsamo, tuulien kotimaa (Gummerus 1985).

Valto matkusti Liinahamarista laivalla ulompana sijaitseviin kyliin ja kuvasi mm. suosikkeihini kuuluvan kuvan kervantolaisista heinätöiden tauolla. Kirjoitin tähän kuvaan liittyvän blogitekstin marraskuussa 2009, ja se on odottanut arkistossa sopivaa tilaisuutta aktivoitua.

* * *

Haastatteluhetkellä Torniossa asunut ja silloin 88-vuotias Helmi Hakola muisteli Lapin Radion verkkosivuilla Talvisodan alkamispäivän tapahtumia Kervannon kylässä Petsamon Kalastajasaarennolla.

Kervannon kylässä oli kymmenkunta taloa ja viiden kilometrin päässä Vaitolahdessa enemmän. Siellä oli koulu, kaupat ja kalanostokeskus.

Kylän miehet ja pieni määrä rajamiehiä oli kaivamassa rinteessä asemia. Kylässä oli enimmäkseen vanhoja miehiä, naisia ja lapsia.

Ihmiset piiloutuivat kellareihin ja mikä mihinkin. Helmi Hakola oli panemassa pyykkiä kuivumaan, kun venäläiset saapuivat pihamaalle.

En ollut heitä huomaavinaan. En muka nähnyt tai kuullut mitään. Äiti oli pirtissä, sylissään kaksivuotias nuorimmainen. Hän aikoi kuolla kotonaan. Toiset lapsista piiloutuivat saunaan.

Miehittäjät antoivat asukkaiden asua kylässä valvonnan alaisina. Vasta helmikuussa Hakolan perhe ja muut kuljetettiin Neuvostoliittoon, Hiipinän lähellä olevalle leirille.

Helmi Hakola siirrettiin keväällä 1940 Murmanskiin, missä hänet lastattiin laivaan ja matka Suomeen alkoi. Kotiin ei kuitenkaan ollut paluuta. Kalastajasaarento menetettiin rauhanteossa.

Lisää Valto Pernun valokuvia Petsamosta VP-verkkosivuilla.

Kuin kanat orrella

Lintutalvi on hiljainen. Tilhet ja rastaat söivät pihlajat marjattomiksi jo lokakuun aikana eikä Ounaskosken sulaan ole ilmestynyt mukavia yllätyksiä. Puhumattakaan peltopyystä, joka ilahdutti Rovaniemen orneja kaksi vuotta sitten.

Ei mitään tällaista, mutta aina jotain sentään. Tänään kävin katsastamassa sulapaikat ja jatkoin Kirkkolammen ohi Eteläkeskukseen. Harjulammen putken suun sulassa oli käynyt saukko.

Prisman takana odotti hauska näky: iso parvi variksia istui nosturin päällä kuin kanat orrella. Otin kuvan ja laskin kotona 84 lintua. Se ei ole lähelläkään nosturisarjan ennätystä, mutta hyvä määrä tänä talvena.

Korppipari päivysti suosikkipaikallaan Oijustien mastolla. Pääsin taas lähestymään lintuja, vaikka kolmesataamillinen objektiivi oli reilusti näkyvillä. Korkea masto antoi turvaa.