Operaatio Paulaharjun jatkot – poroksi Niilaksen tokkaan?

Juha Hurmeen vetämä erämaateatteri lopetti toimintansa juuri kun esityksestä oli tullut meille asiaan vihkiytyneille jokavuotinen merkkitapaus. Nyt moni ihmettelee, onko muitakin syitä odottaa kesää!

Sodankyläläinen Jukka Tarkiainen on tehnyt teatteriretkistään ja näkemistään esityksistä kolme hienoa elokuvaa, jotka ovat YouTubessa kaikkien kiinnostuneiden nähtävissä. Linkit elokuviin ja kertomus projektin taustoista löytyvät Jukan blogitekstistä.

Elokuvat nähtyäni kaipuu erämaateatteriin kouraisi niin syvältä ja kovaa, että asialle oli pakko tehdä jotain. Onneksi lääke on jo olemassa, sitä pitää vain uskaltaa kokeilla! Murhahaarassa keksittiin, että pitää kokoontua tulevan elokuun lopulla tutulla porukalla ja teemalla jossain sopivassa paikassa.

Otsikon porojuttu vaatii selityksen. Neljän vuoden esitykset nähtyäni sain päähäni juhlistaa merkkipäivääni Pitsusjärvellä esittämällä Niilaksen poroa Talmulahden papin omanaan pitämällä niityllä. Arvelin näyttelijäntaitojeni riittävän kertaluontoiseen rooliin häiriköivänä porona. Pupu meni kuitenkin pöksyyn siinä vaiheessa, kun idea olisi pitänyt esittää Juhalle. 

Viime yönä (en ole varma olinko hereillä vai näinkö unta) keksin, että tilanne on korjattavissa: vetäisemme omin voimin suosikkikappaleen Niilas Saaran kiroissa. Kaikki paikalle saapuvat pääsevät esiiintymään vähintään seurakuntalaisena tai porona, ja päärooleista voidaan äänestää. 

On mahdollista, että tältä pohjalta esitys ja varsinkin kuoro-osuudet jäävät hieman amatöörimäisiksi. Tästä ei kuitenkaan kannata huolestua, koska paikalla ei ole yleisöä eikä varsinkaan kriitikoita.

Sain Murhahaarassa tehtäväkseni tehdä alustavia tunnusteluja. Jos Paulaharjun jatkot kiinnostavat, pyydän ottamaan yhteyttä. Sp-osoite löytyy sivuston infosta.

Teatterikuvia vuosilta 2014-2019

Talviretki etelään

Kun matkustin äskettäin Jyväskylään, lumisia maisemia riitti vain Kemiin saakka. Parkanon ja Tampereen välillä näkyi osittain sulia järviä. Jyväsjärvi oli sentään kauttaaltaan jäässä mutta niin heikossa, että järvellä hohaillut uskalikko päätyi Keskisuomalaisen uutisaiheeksi.

Lintuhavainnot jäivät vähiin. Päijänteen rannoilta ilmoitettiin Tiiraan vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon isokoskeloita, mutta kaupungissa näkyi vain sinisorsia. Emme ryhtyneet edes arvailemaan Rauhalahden sorsaparven nokkalukua, mutta joku viitseliäämpi oli päätynyt viiteensataan. Lähellä Helsinkiä näin junan ikkunasta kyhmyjoutsenperheen ja muutamia kanadanhanhia. Siinä mainittavimmat lintuhavainnot sitten ovatkin.

Ennen laivan lähtöä ehdin käymään kahdessa kulttuurikohteessa, joiksi olin valinnut Luomuksen ja Ateneumin. Olin luullut, että luurangot eivät kiinnosta, mutta juuri ne olivat mielestäni talon parasta antia! Kun lisäksi itse rakennus osoittautui sisältä vähintään yhtä vaikuttavaksi kuin ulkoa, vierailu (kyseessä ensivisiitti) oli retken positiivisin yllätys.

Ateneumissa kiersin katsomassa muutamat suosikit ja paneuduin sitten Schjerfbeck-näyttelyyn. Se oli laajempi kuin olin odottanut ja täytti kovat odotukset sataprosenttisesti. Väkeä riitti vaikka oli tavallinen arkipäivä.

Yövyin laivassa ja suunnistin aamulla Viru-hotellille, jonka olin valinnut ihmeen edullisen hinnan vuoksi seuraavan yön majapaikaksi. Pyhien mentyä matkailijoita oli liikkeellä poikkeuksellisen vähän. Sain huoneen käyttööni jo aamupäivällä, ja pääsin saman tien tutustumaan ylimmän kerroksen KGB-museoon. Se oli toinen syy hotellin valintaan.

Muukin päivä kului kulttuurin parissa. Kumuun houkutteli näyttely Valloittajan katse ja sen osana uusiseelantilaisen Lisa Reihanan panoraamavideoteos In Pursuit of Venus. Pakko hehkuttaa: harvoin olen katsellut visuaalista taidetta yhtä lumoutuneena kuin tätä.

Jatkoin Kadriorgin puistoon ja tutustuin 1700-luvulla rakennettuun palatsiin. Rakennus teki suuren vaikutuksen, varsinkin korkea keskisali ja pienempien salien komeat uunit. Toki ihailin myös maalauksia. Upeaan ja hyvin hoidettuun puistoon kannattaa tutustua mieluummin keskellä kesää kuin talvea!

Päivän kolmantena kohteena oli Tammsaare-museo vanhassa puutalossa Lydia Koidulan mukaan nimetyn kadun varrella. Kun muita vieraita ei ollut, sain erityispalvelua. Valvojatäti nousi perässäni yläkertaan tuoden käyttööni täppärin, josta sain lukea kirjailijan vaiheista suomeksi. Museo oli sympaattisesti vanhanaikainen kuten kotimuseoiden kuuluu ollakin.

Kaupunkiin palattuani ehdin vielä käväistä Miehitysmuseossa, joka on tekniikan puolesta tarjonnan toinen ääripää. Mukavia museoita molemmat! Illalla katselin kaupungin valoja huoneestani 21. kerroksesta.

Juhlahetki jäähallissa

Eilen Hippoksen jäähallissa pelattua JYPin ja Pelicansin välistä ottelua edelsi tunteikas seremonia, jossa nostettiin kattoon pelaajalegenda Riikka Sallisen pelipaita. Riikalla on Suomen mestaruuksia neljässä lajissa, joista minulle läheisimpiä ovat jääkiekko ja pesäpallo.

Tapahtuma oli historiallinen silläkin tavoin, että naispelaajan paita nousi ensi kertaa suomalaisen liigahallin kattoon. Numeron jäädyttäminen tarkoitti käytännössä sitä, että JYPin edustusjoukkueessa numerolla 13 pelannut Anton Stråka luovutti käyttämänsä pelipaidan Riikalle. Nimi oli vaihdettu.

Pitkäaikaiselle Riikan fanille paitaseremonia oli eilisen kiekkopäivän kohokohta. Sen rinnalla oli toisarvoista, miten JYPin ja Suomen U20-joukkueille otteluissaan kävi. (JYP voitti, Suomi hävisi)

Teksti maaliskuulta 2016

Kirjavuosi 2019

Kiitos kysymästä, olen jatkanut tänäkin vuonna lukuharrastusta entiseen tapaan ja tahtiin. Luettuja kirjoja on 48, niistä kymmenkunta prosenttia naisten kirjoittamia.

Kesällä 2018 tehdyn Islannin-retken kirjalliset jälkimainingit keinuttivat vielä alkuvuodesta: olen nyt lukenut Halldor Laxnessin koko suomennetun tuotannon, 12 teosta. Niiden myötä minulle aiemmin vieraaksi jäänyt kirjailija nousi suosikkien kärkijoukkoon.

Ennen v. 1955 saamaansa Nobel-palkintoa Laxness kirjoitti pääosin laajakaarista epiikkaa, ja tuotannon tästä osasta nostan suosikikseni teoksen Maan valo. Esiin pyrki kuitenkin jo toisenlainen tapa kirjoittaa, josta esimerkkejä ovat teokset Atomiasema ja Laulu sankareista. Jälkimmäinen on eräänlainen saaga, varmaankin huvin vuoksi tehty korkeatasoinen kirjallinen harjoitelma.

Vuoden 2018 lopulla luettu Tapio Koivukarin romaani Poltetun miehen tytär on Islantiin sijoittuva historiallinen romaani ja ”kilpailee” samassa sarjassa Laxnessin kanssa. Kirjaan tarttuessani ajattelin Laxnessin vievän mittelön kotikenttäedun turvin ja muutenkin 6-0, mutta toisin kävi. Myös Koivukari on hyvä Islannin historiaan syvällisesti perehtynyt kirjailija ja pystyi tasapäiseen otatukseen nobelistin kanssa: numerot 6-4.

Kesällä kokeilin hetken asiakkuutta kahdessa äänikirjafirmassa eli nautin kaunokirjallisuudesta uudella tavalla. Kanta-asiakasta minusta tuskin tulee, mutta kokemus oli mielenkiintoinen. Nyt ymmärrän kuunneltujen kirjojen suosion kasvun ja niiden valtavan kaupallisen potentiaalin. Äänikirja olisi verraton seuralainen pitkillä ajomatkoilla, jos joutuisin sellaisia harrastamaan. 

Loppuvuoden aikana olen lukenut poikkeuksellisen paljon uusia kirjoja, joista Juhani Karilan hauenpyydystysromaania olen jo kehunut. Olin pettynyt, kun sitä ei kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi. Sittemmin teoksesta myönnetty Jäntin palkinto palautti uskoani palkitsijoiden arvostelukykyyn. 

Finlandia-ehdokkaista luin JM Koskisen Tulisiiven. Kirja miellytti kyllä, mutta pidin tarinaa kiusallisen epäuskottavana. Ehkä ei olisi pitänyt verrata sitä kahteen samasta ajanjaksosta kertovaan teokseen, joissa tämä puoli oli mielestäni paremmalla tolalla: Antti Tuurin Ikitiessä ja Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä.

Romaani saa ja sen pitääkin aina olla osin fiktiivinen, mutta mieluusti kuviteltavuuden rajoissa! Tässä katsannossa uudet historialliset romaanit tarjoavat mielenkiintoisia valintoja. Siinä missä Koskisen mielikuvitus lähtee laukalle, Aura Koivisto pitäytyy teoksessaan Mies ja merilehmä tosiasioissa niin tarkoin kuin mahdollista. Koivisto on kirjoittanut minunkin ihailemani Georg Stellerin, 1700-luvulla eläneen luonnontutkijan  elämäkerran. Kirk Wallace Johnsonin kiehtova teos Sulkavaras on enemmän tietokirja kuin romaani, vaikka kirjassa kerrottu rikos onkin mahdollisimman mielikuvituksellinen. 

Lappilaiskirjailija Seppo Saraspään uusin teos Kaulahopeiden taru on täysin uskottava kuvitelma hopeisten kaulakorujen joutumisesta inarilaiseen kivenkoloon, mistä kirjailija 900 vuotta myöhemmin ne löysi. Saraspään romaani on vetävä seikkailukertomus, jossa onnistunut lopputulos perustuu yhtä paljon mielikuvitukseen kuin perusteelliseen taustatyöhön. Kaiken kaikkiaan komea kirja ja onnistunut aluevaltaus eräkirjailijana aloittaneelta Saraspäältä!

Runsauden sarvi on vaatinut ajoittaista asteikon kalibrointia. Tässä tarkoituksessa ovat palvelleet vuorollaan luottokirjailijani Dovlatov, Haanpää ja Kross.

Aaton arvoitus

Jouluaaton sää täällä Rovaniemellä on sumuisenharmaa ja lauha. Hyvä keli kävellä, ei ollenkaan liukas. Näin kiinnostavan eläimen, joka kuuluu kaupunkiympäristössä kategoriaan ”ihan kiva”. Arvaatko minkä eläimen näin?

5 pisteen vihje: eläimellä ei ollut siipiä

4 p v: jalkoja oli neljä

3 p v: häntä oli lyhyt (ei siis orava)

2 p v: väri ei ollut valkoinen (ei siis jänis)

1 p v: iältään eläin oli kermikkä

Jos vihjeet eivät auttaneet, näet arvoituksen ratkaisun täällä.

Toivotan blogin lukijoille Hyvää ja Rauhallista Joulua

Muistelus Matti Ahteesta ympäristöministerinä

Äskettäin edesmennyt Matti Ahde oli merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, mm. pitkäaikainen kansanedustaja ja eduskunnan puhemies. Lisäksi hän oli maan ensimmäinen ympäristöministeri. YM aloitti toimintansa 1.10.1983. Lainaan Wikipediaa:

Uusi ministeriö ja sen johdossa ollut ympäristöasioissa kokematon ministeri herättivät vahvoja epäluuloja. […]

Ministeri Ahde rakensi ministeriöstään nopeasti hovikelpoisen ja kehittyi itsekin samalla virkamiestensä kovassa koulussa ympäristöalan asiantuntijaksi. Ahde onnistui luomaan luottamusta herättävän yhteistyöverkoston yhteiskunnan muihin toimijoihin, mikä varmisti ympäristöministeriön kehittymisen uskottavaksi viranomaiseksi.

Muistelen mielihyvällä Matti Ahteen toimintaa ympäristöministerinä. Erityisen kiitollinen olen hänen ryhdikkäästä toiminnastaan Urho Kekkosen kansallispuistoon suunnitellun konesavotan torppaamiseksi.

Kun Sirkka-myrsky kaatoi lokakuussa 1985 laajalti metsää Jaurujoen laaksossa, erinäiset vanhan liiton metsäherrat halusivat hakea kumoon menneet puut (saha)teollisuuden raaka-aineeksi. Hanke paljasti, että kansallispuiston perimmäinen idea oli jäänyt epäselväksi. Tai ehkä kyse oli paremminkin siitä, että suojelun rajat ja pitävyys haluttiin tilaisuuden tullen koeponnistaa.

Luonnonsuojelijat ja Ympäristöministeriö vastustivat hakkuuhanketta, kun taas kansallispuistoja hallinnoivasta Metsähallituksesta löytyi väkeä barrikadin molemmille puolille: Jaurun konesavottaa suunniteltiin silloisessa Sodankylän hoitoalueessa.

Minua asia liippasi läheltä. Muutimme Lappiin aiemmin samana syksynä, ja Lapin metsäkysymykset kiinnostivat. Lisäksi olin vaimoni kanssa sattumoisin vaelluksella UK-puistossa juuri Sirkka-myrskyn aikana. Taivallus Lankojärveltä ja varsinkin yöpyminen myrskytuulen ravistelemassa Rautulammen tuvassa oli mieleenjäävä elämys. Maaliskuussa hiihdin Riston kanssa Kemihaarasta Kiilopäälle ja näin myrskyn jälkiä Jaurujoen laaksossa.

Puiden korjuusta käytiin kova vääntö, jonka yhteydessä puhuttiin paljon sahapuun arvosta ja sen alenemisesta korjuutöiden viivästyessä.  Metsämiehillä oli siis kiire saada savotta käyntiin, YM ja suojelijat halusivat odottaa kaikessa rauhassa puiden sinistymistä…

Lopulta järki voitti ja hakkuista päätettiin luopua. Luonnontilaan jätetyt myrskyalueet tuovat kansallispuistoon talousmetsistä puuttuvaa biologista monimuotoisuutta ja suojelullista lisäarvoa. Kuva Jaurujoen varresta syyskuulta 1996.

Murtajat kohtasivat napajäällä

Edellisestä Polarstern-päivityksestä on kolme ja puoli viikkoa. Sinä aikana napajäähän kiinnittynyt tutkimusjäänmurtaja on ajelehtinut n. 280 km:n matkan sattumanvaraiseen suuntaan. Kartalla reitti on huima syherö.

Juuri nyt kaamoksen keskellä on ylimääräistä aksioonia. Joulukuun alussa Tromssasta lähtenyt venäläismurtaja Kapitan Dranitsyn puski jään halki Polarsternin luo ja toi tullessaan kaikkea tarvittavaa ja joukon tutkijoita. Nämä päästävät ensimmäisen tutkijaryhmän ihmisten ilmoille ja jäävät jatkamaan alulle pantuja töitä.

Ministerit ja Kärnä* vaalikoneessa ja arvokartalla (YLE ja HS)

Vaalikoneiden kysymyksiä on kritisoitu laajalti ja mielestäni syystäkin. Toisaalta paljon puhuttu arvopohja, varsinkin sen erot ja yhtäläisyydet suhteessa muihin poliitikkoihin selviävät ehkä paremmin vastauksista tehdyistä yhteenvedoista. Linkki > selaa ehdokkaita.

Yleisesti ottaen hallituksen vihervasemmiston kärkinimet vetävät vahvasti yhtä köyttä, mutta Kulmuni (kesk) ja Henriksson (rkp) näyttävät olevan aivan eri kartalla.

Otetaan ensiksi tarkasteluun Sanna Marin, maailman nuorin vallassa oleva pääministeri. On myös sanottu, että hän on Suomen itsenäisyyden ajan vasemmistolaisin pääministeri. (KU)

Kuten näkyy, Marinilla ykkösenä on yllättäen feministipuolue (kuten myös Ohisalolla ja Anderssonilla). Oma puolue sdp löytyy vasta sijaluvulta 5 edellään vasemmistoliitto, vihreät ja EOP. Hallituskumppani keskusta on sijaluvulla 10 edellään kaksi kommunistipuoluetta, rkp ja piraatit. Perussuomalaiset löytyvät sijaluvulta 19.

Sitten Katri Kulmuni:

Kulmuni saa ykkösvaihtoehdokseen järkeenkäyvästi oman puolueensa keskustan. Hallitustovereista sdp kiilaa kakkoseksi, mutta muut jäävät kauas kärjestä: rkp:lle lohkeaa sijaluvuksi 9 ja vasureille 10. Vihreiden (sijaluku 14) edelle sijoittuvat oppositioon jääneet kristilliset, kokoomus, perussuomalaiset (6-8) ja kaksi ryhmää kommunisteja.

Anna-Maja Henriksson:

Henrikssonilla viiden kärki on mielenkiintoinen. Ykkösenä oma puolue rkp, mutta seuraavina kokoomus ja kristilliset ennen keskustaa ja demareita. Vasemmistoliitto löytyy sijaluvulta 10, perussuomalaiset sijalta 13 ja vihreät 14.

Mielenkiintoinen havainto on se, että kun Marin saa lähestulkoon näppylöitä perussuomalaisista ja kokoomuksesta, Kulmunin ja Henrikssonin vastauksissa kumpikin sijoittuu hallituskumppani vihreiden edelle.

Marin, Ohisalo ja Andersson asemoituvat omissa puolueissaan arvokartan vasempaan alanurkkaan. Kulmuni ja Henriksson lienevät puolueidensa keskivertoehdokkaita ”liberaalimpia”, mutta vasemmisto-oikeisto -akselilla he tuskin erottuvat muusta joukosta ainakaan yhtä selvästi kuin virkasiskot vasemmalla.

Lopuksi vielä Sipilän ja Rinteen hallituksen ministerit HS:n arvokartalla:

*)
Lisäsin tarkasteluun lappilaisedustaja Mikko Kärnän (kesk) YLE-vaalikonevastausten yhteenvedon. Varsinkin kolmen kärki on mielenkiintoinen. On toki muistettava, että vastaukset annettiin ennen vaaleja eikä Kärnä voinut aavistaa joutuvansa tukemaan Rinteen/Marinin vasemmistolaista feministihallitusta. 

Juhlapäivä

Itsenäisyyspäivää on vietetty Rovaniemellä täydellisessä säässä: heikkoa tuulta, pakkasta ja pari tuntia aurinkoa.

Kävin päivällä Ounaskoskella

ja illalla sankarihaudoilla.

Mitä ajattelen tänään

Talvisodan syttymisen 80. vuosipäivänä ajattelen kiitollisin mielin työtä ja uhrauksia, joita aiemmat sukupolvet ovat tehneet puolustaessaan Suomen itsenäisyyttä. Katselin kuvia ja kaivoin esiin kolumnin, jonka kirjoitin Uusi Rovaniemi -kaupunkilehteen itsenäisyyspäiväksi 2009.

Reetan ja Sofin Suomi

Reetta on suuren suomalaisen sanomalehden toimituspäällikkö, Sofi kohuttu menestyskirjailija. Naisia yhdistää tyytymättömyys Suomea ja suomalaisia kohtaan.

Reetta muistutti äskettäin julkaistussa kolumnissaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Olkoon niin: lapsi ei todellakaan voi vaikuttaa siihen, millaiseen ympäristöön sattuu syntymään.

Seuraavaksi Reetta julisti, että se ympäristökin on jonkinlaisen arvonnan tulos:

Meillä [suomalaisilla] kävi hyvä tuuri. Emme me tätä vaurautta ole ansainneet – eivätkä nuo toiset ole syyllisiä huonoon arpaonneen.

Minä sain oman lottovoittoni aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi.  Isä puolusti siellä jossakin Suomen itsenäisyyttä, äiti hoiti kotirintamalla sen, mitä suomalaiselta perheenäidiltä ja kansakoulunopettajalta niissä oloissa vaadittiin. Kumpikin teki parhaansa, kansa ponnisteli äärirajoillaan ja se onneksi riitti: Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Sodan jälkeenkin tässä maassa on tehty työtä ja ponnisteltu. Reetan mielestä hyvinvointi ja yhteiskunnan vakaus johtuu siitä, että Suomella on ollut tuuria suuressa lottoarvonnassa. Minä näen asian niin, että kansakuntien, muidenkin kuin suomalaisten, pitää ottaa vastuu omasta menestymisestään sen sijaan että kiitetään tai syytetään hyvää tai huonoa arpaonnea.

Sofi katsoi oikeudekseen syyttää karkeasti yleistäen suomalaisia miehiä väkivaltaisiksi. Minä olen suomalainen mies, isäni on ja poikani. Kenellekään meistä ei ole tullut mieleenkään turvautua väkivaltaan selviteltäessä ihmisten välisiä erimielisyyksiä. Emme siis ole tyypillisiä suomalaisia miehiä Sofin tarkoittamassa mielessä.

On kuitenkin pakko myöntää, että väkivalta on muulla tavoin mukana kuvioissa. Olemme kukin vuorollamme luvanneet:

tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.

Isä joutui lunastamaan lupauksensa sodan aikana, minä en ikäni vuoksi ole enää asevelvollinen, Jounia vakuutus sitoo vielä pitkään. Sotaan joutumisen todennäköisyys on onneksi pieni, mutta se on yhtä kaikki olemassa.

Millaista Suomea sotilasvalan vannova nuorukainen lupaa puolustaa? Luulisin, että mieluummin tätä suunnilleen nykyisen kaltaista kuin sitä, jollaiseksi Reetta ja Sofi haluaisivat tämän maan muuttaa.

Toisaalta tekee mieli kysyä, olisivatko Reetta ja Sofi itse valmiita puolustamaan minkäänlaista Suomea, missään oloissa.