Aihearkisto: Lappi

Hyvä päivä muistella

Päivälleen 40 vuotta sitten lähdimme Arjan kanssa Kiilopäältä erityisen muistettavalle retkelle vasta perustettuun Urho Kekkosen kansallispuistoon. Ajatuksena oli kävellä Tuiskukurun kautta Luirojärvelle ja palata Lankojärven ja Rautulammen kautta takaisin. Reitti on mahdollisimman tavanomainen, mutta erikoisesta ajankohdasta johtuen emme tavanneet viikon aikana ainuttakaan ihmistä! Säiden haltija esitteli koko arsenaalinsa.

Aluksi sää oli niin sateisen harmaa, että jäimme Suomun Ruoktuun kahdeksi yöksi. Luppopäivän kävelyksi riitti pistäytyminen vanhalla kämpällä, joka rakennettiin kultamiesten saunaksi jo vuonna 1935. Puiston muut tämän ikäiset rakennukset olivat aikaa sitten maatuneet. Kun jatkoimme seuraavana päivänä Tuiskukuruun, sää poutaantui ja viileni voimakkaasti. Illalla taivaan merkit lupailivat pakkasyötä.

Merkit eivät pettäneet, ja aamulla oli kahdeksan astetta pakkasta. Puronvarren jänkä sädehti kuuraisena. Pakkasyö näkyi myös Luirojärvellä, kun se aikanaan ilmestyi näkyviin: järvi oli suurelta osin jäässä. Lähestyvä talvi innosti luusuaan asettuneen koskikaran visertelemään iloisesti. Reipas lintu!

Luirojärvellä toteutui maisemien kuvaajan toiveuni, vieläpä ihan kirjaimellisesti. Yöllä satoi ensilumen! Lumi ei ehkä ollut syksyn ensimmäinen, mutta joka tapauksessa sulaan maahan satanut. Maisema muuttui kertahaitolla.

Jäimme Luirojärvelle toiseksikin yöksi. Kuvasin ahneesti ympäristössä, Arja lueskeli kämpän vieraskirjaa ja kirjoitti vihkoon omia vaikutelmiaan, oli innostunut kaikesta kokemastaan. Kirjoittipa niinkin, että olisi mukavaa olla puistossa töissä…

Matka tuntureiden yli Lankojärvelle oli retken rasittavin. Ylimääräistä haastetta aiheuttivat jokien ylitykset: ensin piti päästä Palovanganjoen yli ja sitten vielä Suomun. Ensin mainittu joki ylitettiin niin arveluttavan oloista siltaa pitkin, että oli otettava avuksi salainen ase, säästelty Toblerone-suklaa. Suomujoelta löytyi hyvä kahlauspaikka, missä oli tasainen pohja ja vettä vain vähän polven yläpuolelle.

Ennen kuin jatkoimme matkaa, kävin Meänteis-erakon asuinpaikalla Lankojärven niemessä. Kammi oli vielä kohtuullisessa kunnossa, samoin paksusta kelosta koverrettu kiikkerän oloinen ruuhi, nimikoidut melatkin vielä tallessa. Panin aamupäivän aikana merkille tuulen voimistumisen; kun reippaan kävelyn jälkeen saavuimme Rautulammelle, voitiin hyvällä syyllä puhua jo myrskystä. Vaahtopäät vyöryivät lammen yli, ja kaarelle taipuneiden koivujen latvat lähentelivät maata. Vaijereilla varmistettu kämppä tutisi ja natisi koko yön, pysyi sentään paikallaan.

Tuuli jatkui läpi yön, mutta aallokon kohina taukosi jossain vaiheessa. Aamulla ulos mentyäni en ollut uskoa silmiäni: lampi oli kauttaaltaan jäässä. Olin tottunut siihen, että lammet ja pikkujärvet vaativat jäätyäkseen tyvenen pakkasyön. Täällä oli toisin. Tuuli oli edelleen navakka, mutta ei enää lähelläkään myrskylukemia. Pakkasta lienee ollut kymmenkunta astetta.

Kävelimme onnistuneen retken päätteeksi Kiilopäälle. Lehdessä kerrottiin, että myrsky oli nimetty Sirkaksi ja että se oli kaatanut Jaurujoen laaksossa suuren määrän metsää.

Sadeviikko Tsarmilla

Juha Hurmeen vetämän Operaatio Paulaharju -erämaateatterin jatkumona syntyi kuuden vaeltajan retkiryhmä Krikan Sammu, jonka jokavuotinen retki suuntautui tällä kertaa Susi-Talaksen maisemiin.

Säiden puolesta epävakaisen viikon ohjelmana ovat olleet lähiretket, sienten ja mustikoiden keruu, lintujen tarkkailu ja tietysti tarinointi. Viimeisenä iltana istuttiin juurakkotulilla, jotta vaatteisiin tarttui eräuskottavuutta lisäävä savun haju.

Puolet porukasta yöpyi teltoissa, mutta kaikki nauttivat paikan tasokkaista palveluista. Erityistä ihastusta herättivät sauna ja keittokatos.

Piisamia ei nähty, mutta joutsenet vierailivat lompolossa useita kertoja. Kuukkelit touhusivat iloksemme pihapiirissä päivittäin ja korppi tarkkaili tekemisiämme, istahtipa kerran hetkeksi pihapuun latvaan. Pidimme sitä osoituksena hyväksynnästä ja lajien välisestä luottamuksesta.

Kiitämme rakentajia ja ylläpitäjiä mahdollisuudesta viettää täällä mukava elokuun viikko.

(Merkintä kämpän vieraskirjaan 29.8.2025, kuvat lisätty)

Muistutus pilvipalvelusta

Pilvestä tupsahti kuvallinen muisto Rovaniemeltä toukokuulta 2020. Selfie on Alakorkalon jäteasemalta, missä yleensä vähälukuiset sepelrastaat yllättivät esiintymällä pikkuparvena.

Linnut lentelivät suuren kompostiauman ja kuvassa näkyvän juurakkoläjän väliä. Juurakoiden seassa piileskelevien rastaiden lukumäärää oli mahdottoman vaikea arvioida, ja Tiiraan ilmoittamani 6 yksilöä on ehdoton minimimäärä. Tässä kuva tilanteesta.

Eläimiä tiellä ja tien vieressä

Harmauden keskellä on mukava muistella toisenlaisia sydäntalven päiviä, joita niitäkin on osunut kohdalle. Yksi parhaita on marraskuulta 2015.

Olimme Raunon kanssa palaamassa Rovaniemelle onnistuneelta valasretkeltä Tromssasta. Sää oli selkeä ja pakkaslukema muistaakseni kahdenkymmenen paremmalla puolella. Jäimme Kilpisjärvelle yöksi. Järvi oli vielä sula, mutta maisema muuten talvinen. Saana näytti upealta järven takana.

Jatkoimme matkaa heti päivän valjettua. Sää jatkui kylmänä, ja järvi oli jäätynyt yön aikana. Ensimmäisen pysähdyksen aiheutti tiellä oleskellut kettu, jota oli ihan pakko jäädä hetkeksi kuvaamaan.

Seuraava kuvattava oli koivun latvassa istunut hiiripöllö.

Muoniota lähestyessämme vastaan tulleet autot vilkuttelivat valoja sen merkiksi, että tiellä oli poroja.

Tiesimme Kutunivassa talvehtivista joutsenista ja poikkesimme katsomaan niitä. Lintuja oli kymmenen, yksi poikanen aikuispukuisten joukossa.

* * *

Ikivanhaa

Olen retkeillyt viime vuosina Lapissa kerran vuodessa Krikan Sammun merkeissä. Kohteena ovat olleet vähemmän tunnetut erämaa-alueet, joilla muita kulkijoita tapaa äärimmäisen harvoin. Tällä kertaa tarkoituksena oli mennä Peurakairaan, mutta tieyhteyden katkeaminen muutti suunnitelmat ja kohteeksi vaihtui Puljun erämaa. Koska kaksi retkeen varattua päivää meni sadetta pitäessä, varsinainen vaellus kutistui kolmen yön mittaiseksi.

Retken muistettavinta antia olivat erämaasta löytyneet varhaisen ihmistoiminnan merkit. Pyyntikuoppia on merkitty kattaan, mutta ikivanhaan asuinpaikkaan osuminen oli iloinen yllätys. Jotain erityistä toivoimme kuitenkin näkevämme, koska erämaassa sijaitseva lampi oli nimetty Talolammeksi. Panimme paikan merkille ohi kulkiessamme ja palasimme seuraavana päivänä katselemaan sitä tarkemmin.

Lammen koillisrannalla oli tasainen niittymäinen alue, jonka läpi kulki joitakin ojamaisia kaivantoja. Löysimme harvasta koivikosta kolme vajaan metrin korkuista ja kolmen metrin levyistä kumpua, jossa kasvillisuuden seassa näkyi valikoidun näköisiä kiviä. Tuttu arkeologi viestitti, että asuinpaikka on tiedossa ja että löytämämme kummut ovat ”kiukaallisia tupasijoja”. Tasaiselta niityltä löytyi lisää kiviä n. 1×2 metrin suorakaiteen muodossa. Tällä paikalla lienee sijainnut kota tai muu tupaa kevytrakenteisempi asumus.

Löytö kannusti mielikuvituksen villiin laukkaan. Millaista elämää erämaassa on vietetty ja milloin? Onko Talovaarassa asuttu ympäri vuoden vai pelkästään sulan maan aikana? Kuuluvatko asuinpaikka ja pyyntikuopat ajallisesti yhteen?

Nettiosoitteesta muinaismuistot.info löytyi kaipaamamme ajoitustieto, mutta vain asuinpaikan osalta: ”historiallinen 1200 jaa.” Osa pyyntikuopista saattaa olla vielä tätäkin vanhempaa perua. Kuoppien käyttö jatkui paikoin hyvinkin pitkään, jopa 1800-luvulle saakka.

Itse retki oli lyhyt, mutta antoisa. Minulle erityisen sykähdyttävää oli nähdä ennen retkeä soihin hyvinkin epäluuloisesti suhtautuneet retkikaverit ylittämässä eteen osunutta laajaa avosuota. Asennemuutosta toki tarvittiin mutta ennen kaikkea asianmukaisia jalkineita: nauhakengät olivat vaihtuneet kotimaisiin polyuretaanisaappaisiin.

Retkellä erämaassa

Luontoon.fi -sivustolla todetaan osuvasti, että pienehkön Tsarmitunturin erämaa-alueen kauniista maisemista löytyvät kaikki Lapin luonnon piirteet, joita kulkija etsii.

Täydellisessä säässä tehty retkemme kesti viisi vuorokautta ja kilometrejä kertyi nelisenkymmentä. Se ei kuulosta paljolta, mutta lenkki oli kelpo suoritus valtaosin poluttomassa maastossa. Koska sopivia leiripaikkoja oli niukasti, jäimme Kyörtisjärvelle kolmeksi yöksi. Päiväretket suuntautuivat Vanhapäälle ja Artankämpälle, yhdelle alueen harvoista tuvista.

Kyörtisjärven leiripaikalta löytyi kaikki tarvittava: riittävästi tasaista varvikkoa teltoillemme, vettä maun mukaan järvestä tai purosta ja tervasjuurakoita poltettavaksi. Maisema oli mukava ja savun ansiosta polttiaisten kanssa tuli jotenkin toimeen. Toisena iltana huomasimme yllättäen, että yhdellä puhelimella sai yhteyden ihmisten ilmoille. Muut puhelimet toimivat vain Vanhapäällä.

Heti paluumatkan aluksi pääsimme Kyörtisjärven itärannalla ihmettelemään erikoista nikkarointitaidon ja viitseliäisyyden riemuvoittoa. Riukukeloista kyhätty sohva oli mitoitettu viidelle ja sen katteena oli ollut huopanauloilla tukirakenteisiin kiinnitetty kevytpeite. Tulisijan toiselle puolelle oli järjestetty lisää istumapaikkoja lapiolla kaivetun kuopan ja kahden veistetyn hirren avulla.

Facebookin Vaellus-ryhmään lähetetty tiedustelu käynnisti vilkkaan keskustelun, mutta ei tuottanut lisätietoa rakennelman alkuperästä.

Retken kaksi mukavinta lintuhavaintoa ilmoitettiin Tiiraan. Tässä niistä toinen:

Erämaan laidalla

Tein viime viikolla pienoisvaelluksen Muotkatuntureille. Telttaöitä kertyi viisi ja kilometrejä viitisenkymmentä, jos päiväretket lasketaan mukaan. Sää oli hyvä ja retkiryhmä loistava.

Muotkatuntureilla on helppo tavoittaa aito erämaatunnelma, koska puhelin ei toimi eikä muita ihmisiä näe. Karigasniemen tieltä kuuden kilometrin päästä kuului yhteen leiripaikkaan rekan ääni.

Mukavin lintuhavainto oli kotka, joka kaarteli yläpuolellamme pitkän tovin. Näimme myös isokäpylintuja, lapintiaisia ja riekon. Pienemmistä siivekkäistä on mainittava polttiaiset ja ampiaiset, joita kumpiakin oli ajoittain haitaksi asti.

Kaikki mukana olleet vakuuttuivat siitä, että tervasjuurakko on maailman paras nuotiopuu – niin hyvä, että jokivarsien suosituimpien leiripaikkojen lähistöltä niitä oli turha hakea. Tilanne parani, kun työntyi syvemmälle metsään.

Koska rinkka painoi vähintään yhtä paljon kuin viimeksikin, päätimme perustaa kaksi kahden yön leiriä. Luppopäivinä nousimme tunturiin ja kiertelimme ympäristössä kevein kantamuksin.

Mustikoita ja variksenmarjoja oli mukavasti, mutta sieniä syötäväksi asti vain viimeisen leiripaikan lähistöllä. Voissa paistettuja herkkutatteja riitti vielä aamuksikin.

Tielle kävellessämme arvuuttelimme, onko auton katolle unohtunut kamera paikallaan. Olihan se, ja pääosin poutaisesta säästä johtuen vieläpä täysin toimintakuntoisena!

Tulva jäi vaisuksi

Rovaniemen tulvahuippu ajoittui viime viikonloppuun ja jäi melko vaisuksi: viime keväänä vesi nousi esimerkiksi Arktikumin rannassa noin metrin korkeammalle. Lainaan mittauspisteen käyrä tässä.

Oma tarkkailupisteenikin oli tällä kertaa Lainaanrannassa, penkit ja roskapönttö niiden välissä. Kuvat on otettu maanantaina ja keskiviikkona. Nouseva vesi irrottaa rannoilta mukaansa kaiken mikä kelluu ja on irti.

Penkkien edessä hiljalleen pyörinyt törkylautta oli vesipääskyjen mielestä oivallinen ruokailupaikka. Havainto oli siinä mielessä mukava, että en ole aiemmin nähnyt vesipääskyjä näin keskellä kaupunkia.

Epäonnistunut linturetki: ei linnun lintua

Pyöräilin Alakorkalon hyötyjäteasemalle siinä toivossa, että näen kevään ensimmäisen töyhtöhyypän. Hyvä lintupaikka tuotti pahan pettymyksen: en nähnyt puolen tunnin aikana ainuttakaan lintua, en edes varista!

Paikalle oli sentään eksynyt yksi poro. Eksynyt todellakin, sillä en ole aiemmin nähnyt poroa jäteaseman maisemissa, metsäkauriita vain muutaman kerran.

Kuvasta näkyy, että poro on merkitsemätön. Peurakorva kuten täällä päin sanotaan.

PS
Tiirasta huomasin, että töyhtöhyyppä oli näyttäytynyt tänään jäteasemalla. Kävin siis oikessa paikassa mutta väärään aikaan. Sattuuhan sitä.

PS 2
Kuten arvata saattaa, tulokset saattoivat vain parantua. Näin jo toisella yrittämällä toivomani töyhtöhyypän ja kaksi muuta lintua. Eilen (19.4.) retki tuotti neljä uutta muuttolintua, joita on nyt nähtynä 14. Poro oleskeli välillä muualla, mutta oli eilen paikalla.

Keskitalven retki Kekkospuistoon

Koronapandemia on lisännyt kaikenlaisen ulkoilun suosiota, myös retkeilyn. Autiotuvilla lienee juuri nyt rauhallista, mutta myöhemmin keväällä vilskettä varmasti riittää. Toivottavasti sopu antaa sijaa.

Muistelen sivuston puolella Tapion kanssa Kekkospuistoon tekemäämme retkeä, joka starttasi päivälleen kolmekymmentä vuotta sitten. Hiljaista oli: tapasimme viikon aikana neljä rajavartijaa ja yhden puiston työntekijän, mutta emme muita retkeilijöitä.

Toisin kuin ehkä luullaan, ”ennen vanhaan” kaikki talvet eivät olleet ankaria pakkastalvia. Meidän retkellämme sää oli koko ajan lauha ja yhtenä päivänä satoi vettä!

Muisteluteksti täällä.