Aihearkisto: Lappi

Eläimiä tiellä ja tien vieressä

Harmauden keskellä on mukava muistella toisenlaisia sydäntalven päiviä, joita niitäkin on osunut kohdalle. Yksi parhaita on marraskuulta 2015.

Olimme Raunon kanssa palaamassa Rovaniemelle onnistuneelta valasretkeltä Tromssasta. Sää oli selkeä ja pakkaslukema muistaakseni kahdenkymmenen paremmalla puolella. Jäimme Kilpisjärvelle yöksi. Järvi oli vielä sula, mutta maisema muuten talvinen. Saana näytti upealta järven takana.

Jatkoimme matkaa heti päivän valjettua. Sää jatkui kylmänä, ja järvi oli jäätynyt yön aikana. Ensimmäisen pysähdyksen aiheutti tiellä oleskellut kettu, jota oli ihan pakko jäädä hetkeksi kuvaamaan.

Seuraava kuvattava oli koivun latvassa istunut hiiripöllö.

Muoniota lähestyessämme vastaan tulleet autot vilkuttelivat valoja sen merkiksi, että tiellä oli poroja.

Tiesimme Kutunivassa talvehtivista joutsenista ja poikkesimme katsomaan niitä. Lintuja oli kymmenen, yksi poikanen aikuispukuisten joukossa.

* * *

Ikivanhaa

Olen retkeillyt viime vuosina Lapissa kerran vuodessa Krikan Sammun merkeissä. Kohteena ovat olleet vähemmän tunnetut erämaa-alueet, joilla muita kulkijoita tapaa äärimmäisen harvoin. Tällä kertaa tarkoituksena oli mennä Peurakairaan, mutta tieyhteyden katkeaminen muutti suunnitelmat ja kohteeksi vaihtui Puljun erämaa. Koska kaksi retkeen varattua päivää meni sadetta pitäessä, varsinainen vaellus kutistui kolmen yön mittaiseksi.

Retken muistettavinta antia olivat erämaasta löytyneet varhaisen ihmistoiminnan merkit. Pyyntikuoppia on merkitty kattaan, mutta ikivanhaan asuinpaikkaan osuminen oli iloinen yllätys. Jotain erityistä toivoimme kuitenkin näkevämme, koska erämaassa sijaitseva lampi oli nimetty Talolammeksi. Panimme paikan merkille ohi kulkiessamme ja palasimme seuraavana päivänä katselemaan sitä tarkemmin.

Lammen koillisrannalla oli tasainen niittymäinen alue, jonka läpi kulki joitakin ojamaisia kaivantoja. Löysimme harvasta koivikosta kolme vajaan metrin korkuista ja kolmen metrin levyistä kumpua, jossa kasvillisuuden seassa näkyi valikoidun näköisiä kiviä. Tuttu arkeologi viestitti, että asuinpaikka on tiedossa ja että löytämämme kummut ovat ”kiukaallisia tupasijoja”. Tasaiselta niityltä löytyi lisää kiviä n. 1×2 metrin suorakaiteen muodossa. Tällä paikalla lienee sijainnut kota tai muu tupaa kevytrakenteisempi asumus.

Löytö kannusti mielikuvituksen villiin laukkaan. Millaista elämää erämaassa on vietetty ja milloin? Onko Talovaarassa asuttu ympäri vuoden vai pelkästään sulan maan aikana? Kuuluvatko asuinpaikka ja pyyntikuopat ajallisesti yhteen?

Nettiosoitteesta muinaismuistot.info löytyi kaipaamamme ajoitustieto, mutta vain asuinpaikan osalta: ”historiallinen 1200 jaa.” Osa pyyntikuopista saattaa olla vielä tätäkin vanhempaa perua. Kuoppien käyttö jatkui paikoin hyvinkin pitkään, jopa 1800-luvulle saakka.

Itse retki oli lyhyt, mutta antoisa. Minulle erityisen sykähdyttävää oli nähdä ennen retkeä soihin hyvinkin epäluuloisesti suhtautuneet retkikaverit ylittämässä eteen osunutta laajaa avosuota. Asennemuutosta toki tarvittiin mutta ennen kaikkea asianmukaisia jalkineita: nauhakengät olivat vaihtuneet kotimaisiin polyuretaanisaappaisiin.

Retkellä erämaassa

Luontoon.fi -sivustolla todetaan osuvasti, että pienehkön Tsarmitunturin erämaa-alueen kauniista maisemista löytyvät kaikki Lapin luonnon piirteet, joita kulkija etsii.

Täydellisessä säässä tehty retkemme kesti viisi vuorokautta ja kilometrejä kertyi nelisenkymmentä. Se ei kuulosta paljolta, mutta lenkki oli kelpo suoritus valtaosin poluttomassa maastossa. Koska sopivia leiripaikkoja oli niukasti, jäimme Kyörtisjärvelle kolmeksi yöksi. Päiväretket suuntautuivat Vanhapäälle ja Artankämpälle, yhdelle alueen harvoista tuvista.

Kyörtisjärven leiripaikalta löytyi kaikki tarvittava: riittävästi tasaista varvikkoa teltoillemme, vettä maun mukaan järvestä tai purosta ja tervasjuurakoita poltettavaksi. Maisema oli mukava ja savun ansiosta polttiaisten kanssa tuli jotenkin toimeen. Toisena iltana huomasimme yllättäen, että yhdellä puhelimella sai yhteyden ihmisten ilmoille. Muut puhelimet toimivat vain Vanhapäällä.

Heti paluumatkan aluksi pääsimme Kyörtisjärven itärannalla ihmettelemään erikoista nikkarointitaidon ja viitseliäisyyden riemuvoittoa. Riukukeloista kyhätty sohva oli mitoitettu viidelle ja sen katteena oli ollut huopanauloilla tukirakenteisiin kiinnitetty kevytpeite. Tulisijan toiselle puolelle oli järjestetty lisää istumapaikkoja lapiolla kaivetun kuopan ja kahden veistetyn hirren avulla.

Facebookin Vaellus-ryhmään lähetetty tiedustelu käynnisti vilkkaan keskustelun, mutta ei tuottanut lisätietoa rakennelman alkuperästä.

Retken kaksi mukavinta lintuhavaintoa ilmoitettiin Tiiraan. Tässä niistä toinen:

Erämaan laidalla

Tein viime viikolla pienoisvaelluksen Muotkatuntureille. Telttaöitä kertyi viisi ja kilometrejä viitisenkymmentä, jos päiväretket lasketaan mukaan. Sää oli hyvä ja retkiryhmä loistava.

Muotkatuntureilla on helppo tavoittaa aito erämaatunnelma, koska puhelin ei toimi eikä muita ihmisiä näe. Karigasniemen tieltä kuuden kilometrin päästä kuului yhteen leiripaikkaan rekan ääni.

Mukavin lintuhavainto oli kotka, joka kaarteli yläpuolellamme pitkän tovin. Näimme myös isokäpylintuja, lapintiaisia ja riekon. Pienemmistä siivekkäistä on mainittava polttiaiset ja ampiaiset, joita kumpiakin oli ajoittain haitaksi asti.

Kaikki mukana olleet vakuuttuivat siitä, että tervasjuurakko on maailman paras nuotiopuu – niin hyvä, että jokivarsien suosituimpien leiripaikkojen lähistöltä niitä oli turha hakea. Tilanne parani, kun työntyi syvemmälle metsään.

Koska rinkka painoi vähintään yhtä paljon kuin viimeksikin, päätimme perustaa kaksi kahden yön leiriä. Luppopäivinä nousimme tunturiin ja kiertelimme ympäristössä kevein kantamuksin.

Mustikoita ja variksenmarjoja oli mukavasti, mutta sieniä syötäväksi asti vain viimeisen leiripaikan lähistöllä. Voissa paistettuja herkkutatteja riitti vielä aamuksikin.

Tielle kävellessämme arvuuttelimme, onko auton katolle unohtunut kamera paikallaan. Olihan se, ja pääosin poutaisesta säästä johtuen vieläpä täysin toimintakuntoisena!

Tulva jäi vaisuksi

Rovaniemen tulvahuippu ajoittui viime viikonloppuun ja jäi melko vaisuksi: viime keväänä vesi nousi esimerkiksi Arktikumin rannassa noin metrin korkeammalle. Lainaan mittauspisteen käyrä tässä.

Oma tarkkailupisteenikin oli tällä kertaa Lainaanrannassa, penkit ja roskapönttö niiden välissä. Kuvat on otettu maanantaina ja keskiviikkona. Nouseva vesi irrottaa rannoilta mukaansa kaiken mikä kelluu ja on irti.

Penkkien edessä hiljalleen pyörinyt törkylautta oli vesipääskyjen mielestä oivallinen ruokailupaikka. Havainto oli siinä mielessä mukava, että en ole aiemmin nähnyt vesipääskyjä näin keskellä kaupunkia.

Epäonnistunut linturetki: ei linnun lintua

Pyöräilin Alakorkalon hyötyjäteasemalle siinä toivossa, että näen kevään ensimmäisen töyhtöhyypän. Hyvä lintupaikka tuotti pahan pettymyksen: en nähnyt puolen tunnin aikana ainuttakaan lintua, en edes varista!

Paikalle oli sentään eksynyt yksi poro. Eksynyt todellakin, sillä en ole aiemmin nähnyt poroa jäteaseman maisemissa, metsäkauriita vain muutaman kerran.

Kuvasta näkyy, että poro on merkitsemätön. Peurakorva kuten täällä päin sanotaan.

PS
Tiirasta huomasin, että töyhtöhyyppä oli näyttäytynyt tänään jäteasemalla. Kävin siis oikessa paikassa mutta väärään aikaan. Sattuuhan sitä.

PS 2
Kuten arvata saattaa, tulokset saattoivat vain parantua. Näin jo toisella yrittämällä toivomani töyhtöhyypän ja kaksi muuta lintua. Eilen (19.4.) retki tuotti neljä uutta muuttolintua, joita on nyt nähtynä 14. Poro oleskeli välillä muualla, mutta oli eilen paikalla.

Keskitalven retki Kekkospuistoon

Koronapandemia on lisännyt kaikenlaisen ulkoilun suosiota, myös retkeilyn. Autiotuvilla lienee juuri nyt rauhallista, mutta myöhemmin keväällä vilskettä varmasti riittää. Toivottavasti sopu antaa sijaa.

Muistelen sivuston puolella Tapion kanssa Kekkospuistoon tekemäämme retkeä, joka starttasi päivälleen kolmekymmentä vuotta sitten. Hiljaista oli: tapasimme viikon aikana neljä rajavartijaa ja yhden puiston työntekijän, mutta emme muita retkeilijöitä.

Toisin kuin ehkä luullaan, ”ennen vanhaan” kaikki talvet eivät olleet ankaria pakkastalvia. Meidän retkellämme sää oli koko ajan lauha ja yhtenä päivänä satoi vettä!

Muisteluteksti täällä.

Valoa tunnelin päässä

Syksy on ollut aivan toivoton, pitkä ja pimeä kun norjalainen tietunneli, sellainen vanha. Uudet ovat väljiä ja valoisia.

Täällä Rovaniemellä näyttäisi olevan toivoa talven alkamisesta tällä viikolla. Lämpötila painuu nollan alapuolelle keskiviikkoiltana ja pysyy pakkasella ainakin ennustusjakson ajan. Luntakin on luvattu.

Toivottavasti ennuste pitää paikkansa. Pahoittelut siitä, että kylmää ilmaa ei taida riittää koko Suomeen.

Muistelutalkoot Tsarminkairassa

Edellisestä käynnistäni oli neljännesvuosisata, mutta ranta järven takana näytti jotenkin tutulta. Ainakin se vaikutti houkuttelevalta ja tarkistamisen arvoiselta; menimme sinne ja panimme teltat pystyyn.

Paikka osoittautui samaksi, jonka olin pannut merkille käydessäni lasten kanssa Tsarmissa kesäkuussa 1995. Silloin leirimme oli järvien välisellä harjulla, ja teimme sieltä päiväretken Akalauttapäälle. Lapset kävelivät reippaasti, vaikka Maarit oli vasta kahdeksan ja Jouni kuuden ikäinen.

Nyt meitä oli viisi aikuista muistelemassa Operaatio Paulaharjun kuutena kesänä tarjoamia elämyksiä. Tunturiteatterin merkeissä olimme tutustuneetkin, ennestään toisillemme aivan vieraat ihmiset. Muut olivat alueella ensimmäistä kertaa, minä kuudetta. Mieleen pulpahteli muistumia aiemmilta retkiltä.

Kaverina oli Jouko, kun kävin Tsarmissa ensi kerran alkukesällä 1980. Metsäautotie Nangujärven eteläpuolitse itään oli juuri valmistunut, mutta hakkuita ei ollut vielä aloitettu. Silloinen yöpymispaikka Pahakurun länsipuolisen lammen rannalla ei osunut silmiin, vaikka pidimme kunnon ruokatauon saman lammen rannalla. Jossain lähellä sen täytyi olla.

Perustimme retken toisen leirin pienen lammen rantaan Akalauttapään juurelle. Paikka oli ”ihan kiva”, mutta ei läheskään täydellinen: esimerkiksi juurakot ja maapuut puuttuivat. Veden haimme varmuuden vuoksi pikkupurosta hieman kauempaa.

Luppopäivän ohjelmassa oli käynti Akalauttapäällä, joka on seutukunnan korkein tunturi. Sää oli poutainen ja muuten mukava, mutta näkyvyys olisi saanut olla parempi. Hiipinän tunturit jäivät näkemättä, puhumattakaan yhden laelle rakennetusta tutka-asemasta. Kiikaroimme sitä Jaskan kanssa syyskuussa 1993.

Puhelin oli ollut mykkänä koko ajan, mutta virkosi tunturin rinteessä. Laella tolppaa oli vaikka kuinka, mutta itänaapuri painoi päälle, ja nettiyhteydet jäivät hetkellisiksi. Onneksi Mika sai siepatuksi naisten Superpesiksen sarjatilanteen. Siitä näin, että Kirittäret oli voittanut Mansen Tampereella ja samalla runkosarjan.

Leiriin palattuamme saimme kokea erikoisen sääilmiön. Ukkonen räsähti aivan päällä, vaikka aurinko paistoi kirkkaasti. Pikkuruisesta pilvestä putosi leiriin parikymmentä suurta ja kimaltelevaa vesipisaraa.

Illalla luin Samuli Paulaharjun kirjoittaman Krikan Sammun tarinan, joka löytyy Tunturien yöpuolta -teoksesta nimellä Vantus meren rannalla. Juha Hurmeen johtama työryhmä esitti sen Sallan Murhahaarassa vuosi sitten, ja siihen päättyi Operaatio Paulaharju.

Meille muutamille tilanne oli kestämätön. Päätimme kokoontua Paulaharjun merkeissä pienellä porukalla ainakin vielä yhtenä kesänä.

Toinen kevät

Vietin viikonloppuna koronakevään päättäjäisiä Piesjängän poroaidalla Utsjoella. Samalla näin toisen kevään: lunta oli paljon ja koivuissa olemattoman pieni hiirenkorva. Välillä sakea sumu haittasi toden teolla lintujen tarkkailemista, joka oli pääasiallista ohjelmaani.

Yhden mainittavan lintuhavainnon tein jo matkalla pohjoiseen: vähän Pokan pohjoispuolella tiellä oli käynnissä suokukkojen turnajaiset. Katselin touhua ”piilokojusta” ja otin muutamia kuvia. Mahtaakohan olla olemassa kahta asultaan samanlaista koiraslintua! Katso nyt vaikka näitä.

Piesjängän poroaidan ympäristö vetää puoleensa lintuja ja linnuista kiinnostuneita ihmisiä. Tapasin monia tuttuja ja juutuin puheisiin tuntemattomien kanssa. Pirkka ja Allu olivat aikoneet aloittaa pinnarallin Ailigaksella, mutta kun kiirunaa ei löytynytkään, kello pantiin käyntiin vasta Piesjängällä.

Useimpien etelästä tulleiden ykköstoiveena oli tunturikihu, joita kaikki pääsivätkin näkemään. Minun listaykköseni punakuiri näyttäytyi vasta vuorokauden paikalla oltuani, lensi teltan yli ja mekasti mennessään. En saanut kuvaa kuirista, mutta tässä tunturikihu:

Sää oli suuren osan aikaa märkä, sumuinen ja/tai sateentihkuinen, ja tällaisissa oloissa teltta ei ole mukavin majoittumisvaihtoehto. Lieventävänä seikkana oli erillinen kuiva olohuone, jonka ikkunasta näkyi Ailigas – silloin kun näkyi.