Aihearkisto: Lappi

Teatteritaidetta kuusen per***ssä

Tuntsan erämaassa Sallassa sijaitseva Murhahaara on niin syrjäinen paikka, että siellä vierailuun tarvitaan erityisen painava syy. Itse asiassa mikään muu kuin Operaatio Paulaharjun kuudes ja viimeiseksi jäävä kokoontuminen ei olisi riittänyt!

Esityspaikat ovat tarjonneet monipuolisen kattauksen lappilaisia maisemia: koivikkoa, männikköä ja avotunturia. Yhtä on kuitenkin puuttunut ja siksi kuusen perse Murhahaaranaavan laidalla sopii paremmin kuin hyvin tämän positiivisella tavalla pähkähullun kiertueen päätepisteeksi. Keskiviikon ensi-iltaan meitä asiaan vihkiytyneitä saapui ennätykselliset 80.

Operaation ympärillä on alusta asti väreillyt ainutlaatuisen upea ilmapiiri, jonka on mahdollistanut samanhenkisten ihmisten kiireetön yhdessäolo. Nyt vuosien jälkeen monet eri puolilta Suomea lähteneet alkujaan vieraat ihmiset ovat enemmän kuin pelkkiä tuttuja. Lappilaisittain ilmaistuna heistä on tullut väärtejä.

Operaation keskeisintä antia on kuitenkin korkeatasoinen näyttämötaide. Se koukutti heti Nammalakurussa, minne vaelsin hieman epäilevin mielin. Yksikään esitys ei ole tuottanut pettymystä, ja suosikkeja on vaikka kuinka monta. Minulle erityisen rakas Niilas Saaran kiroissa jäi tällä kertaa kokematta ja sekös vähän harmittaa. Olisin halunnut nähdä, millaisen pyssyn, raamatun ja liperit Matti oli tällä kertaa askarrellut. Ja miten Eetu täyttää Jounin isot saappaat Niilaksen roolissa.

Tämänkertainen kantaesitys kiinnosti tavanomaista enemmän, koska työryhmä oli ottanut ensi kertaa käsittelyyn veneympäristöön sijoittuvan tarinan. Kun kysyin kolme vuotta sitten näiden ottamisesta ohjelmistoon, Juha väitti että ei taida onnistua. En oikein uskonut.

No nythän sitten nähtiin, että merellinen meininki tavoitettiin loistavasti jängän laidassa, Paulaharjun vastine Hemingwaylle: Vantus ja meri. (Juhan kirjallista huumoria, oikeasti näytöskappaleen nimi on Vantus meren rannalla.

Rannalta löytynyt vantus oli oikea, muusta vastasivat dramaturgi J.Hurme ja osaava työryhmä. Erityiskiitokset laulu- ja äänivastaava Iida Savolaiselle, jonka valmentama ”lokkiparvi” loihti ääntelyllään autenttisen Jäämeren tunnelman! Krikan Sammun roolissa loisti Anna Kuusamo, joka on jäänyt mieleen vahvasta roolityöstään Hailuodon teatteritapahtumassa muutama vuosi sitten.

Keskiviikon ohjelmaan kuului kantaesityksen lisäksi pienoisooppera Suongil, suuri noita (Petra Poutanen/Antti Laukkarinen), vuosi sitten Pihtsusjärvellä nähty Reitari (Rosa Liksom/Roosa Söderholm) ja Juteini-lauluesitys (Piispanen/Laukkarinen/Hurme. Ensi-iltatapahtuman päätti Rauno Lahden mukaan nimetty vapaan tyylin etenemiskilpailu, johon osallistui yli puolet yleisöstä ja melkein kaikki esiintyjät. Muu väki kannusti raivokkaasti.

Kiitos taas hienosta elämyksestä esiintyjille ja kanssavaeltajille. Toki haikeuttakin oli ilmassa: tähänkö tämä Paulaharjuherkku tosiaankin päättyy? Virallisesti kyllä, mutta mikään ei estä meitä fanittajia jatkamasta kokoontumisia. Taisi olla Mika, joka lausui ääneen tämän muidenkin mielessä pyörineen ajatuksen. Siemen jää itämään…

Kuvia
ja
tarinoita
aiemmista OP-tapahtumista

Ihmeen korkealla

Nautin kauniista pakkassäästä kunnon kävelylenkillä. Lintuja ei juurikaan näkynyt, muuta mainittavaa kyllä: näin auringon ja auton. Kuten näkyy, auto oli yllättävän korkealla.

Aurinkokin kipusi reilusti horosontin yläpuolelle ja mikä parasta, se oli näkyvissä vielä kun kello lähenteli kahta! Päivä on pidentynyt Rovaniemellä yli tunnin.

Terveiset Tunturiteatterista!

Palasin hetki sitten Pihtsusjärveltä. Reitti Guolasjärven kautta osoittautui hyväksi: kilometrejä poluttomassa maastossa kertyi 20 suuntaansa, pahoja rakkoja ei ollut ja korkeuserot jäivät maltillisiksi. Muutamaan kertaan piti kahlata ja kahdesti ryömiä poroaidan ali.

Esitykset olivat korkeatasoisia kuten aina, näyttämö/katsomo erinomaiset ja tausta aivan mahtava. Tarvittavaan vaivannäköön suhteutettuna ensi-illan yleisömäärä 75 on uskomaton!

Juha kertoi, että alkujaan viisivuotiseksi aiottu projekti saa sittenkin jatkoa. Vuoden kuluttua tapaamme Vätsärin erämaassa.

Lämmin kiitos työryhmälle ja kanssavaeltajille kesän kohokohdasta!

Teatteriin!

Neljä vuotta sitten käynnistynyt Operaatio Paulaharju huipentuu ensi viikolla Haltin maisemissa Yliperällä, aika kaukana siis. Matkaa tunturiteatteriin on täältä Rovaniemeltä 570 km, ensin autolla 550 kilometriä ja loput jalkaisin.

Patikkaosuuden vaihtoehtoisia reittejä on kolme: voi lähteä Kilpisjärveltä ja vaeltaa Suomen rajojen sisäpuolella. Toinen reitti suuntautuu Kilpisjärven ja Skibotnin väliseltä tieltä Lossujärvelle ja sieltä edelleen Pihtsusjärvelle. Tai sitten voi ajella Skibotnin ja Birtavarren kautta Guolasjärvelle ja jalkautua vasta siellä. Itse valitsen tämän vaihtoehdon.

Norjan puolen karttojen kanssa tuskaileville voin kertoa, että puhelimiin on saatavilla mainio sovellus nimeltään Maastokartat. Siitä löytyvät tarkat Suomen, Norjan ja Viron maastokartat ja bonuksena vielä Suomen merikartta. Koska netin toimivuudesta Yliperällä ei ole takeita, tarvittavat alueet pitää ladata off-line -tilassa käytettäväksi. Sijaintinäyttö perustuu satelliitteihin eikä riipu netistä. Käytin tällaista karttaratkaisua jo vuosi sitten Iisakkijärven reissulla ja se osoittautui toimivaksi.

Yliperä on vaativa retkeily-ympäristö. Vaikka pahimmat rakat onnistuisikin kiertämään, sää voi ”kesälläkin” olla todella ikävä. Norjalaisen YR-sivuston ennuste Somashyttan alueelle on hyvinkin suotuisa. Huominen näyttäisi olevan poutapäivä, ja sunnuntaina sateen luvataan päättyvän hyvissä ajoin ennen kenraaliharjoituksen alkamista. Tuleva viikko on ennusteen mukaan pääosin poutainen.

Kuvia ja kertomuksia aiemmilta teatteriretkiltä:
Uvjaladnen aarre

Sillä aikaa kun…

Viroon lähtiessämme Lapin joet tulvivat ja tilanteen pelättiin edelleen pahenevan. Paluun jälkeen kiiruhdin Kivisillalle katsomaan, joko aukko näkyy. Joen pinta oli laskenut parilla metrillä ja oltiin lähellä normaalia kesän tasoa. Kuvat on otettu 14.5 ja 28.5.

Kirjoitan Viron vaikutelmista erikseen, mutta tässä pieni ennakkomaistiainen. Lupasin Saarilla ja Länsi-Virossa ensi kertaa käyneelle Arjalle kaksi uutta lintua: avosetin ja kattohaikaran.

Avosetteja nähtiin tietopaikassa Hiidenmaalla ja kattohaikaroita kahdessa paikassa mantereella. Kuvan kattohaikara tuli iloisena yllätyksenä matkalla Paldiskista Tallinnaan. Kyseessä lienee pesää vartioiva koiraslintu. Hautova naaras ei varmaankaan ollut kaukana, mutta pesää ei jääty etsimään.

Veikonpäivän aurinko

Tammikuun yhdeksäs on minulle erityinen päivä eikä pelkästään siksi, että se sattuu olemaan nimipäiväni. Miksi sitten?

Palataan ajassa vuoden 1991 tammikuuhun, jolloin asuimme Vuotsossa ensimmäistä talveamme. Pilviset säät olivat jatkuneet viikkokausia, ja keskipäivän hetket olivat masentavan harmaita. Paikalliset kertoivat, että aurinko näkyy ensi kerran tammikuun yhdeksäntenä

Veikonpäivän sää oli kuin tilauksesta pilvetön ja pakkasta sopivasti, parikymmentä astetta. Hiihdin Nalka-aavalle, pystytin jalustan ja jäin odottamaan. Toden totta, pääsin näkemään auringon!

Oli helppo kuvitella, millainen juhlahetki kaamoksen päättyminen on Finnmarkin rannikolla tai vielä pohjoisempana.

Pitkästä aikaa Pyhällä

Kävin viime viikon perjantaina Arjan, Elinan ja Noken kanssa Pyhätunturin maisemissa. Edellisestä vierailusta ehti kulua toistakymmentä vuotta, ja sinä aikana moni asia oli muuttunut. Esimerkiksi hieno opastuskeskus oli minulle uusi tuttavuus.

Sää oli kävelyä ajatellen ihanteellinen ja kiersimme Karhunjuomalammen reitin. Kansallispuiston sivuilla tämä lenkki luokitellaan keskivaativaksi, matkaa kertyi kymmenen kilometriä. Polku oli koko matkan pitkostettu tai muuten helppokulkuinen.

Lenkin aikana pysähdeltiin tarpeen mukaan, ja kunnollinen ruoka- ja kahvitauko pidettiin Karhunjuomalammella. Itse suoritus sujui vaivattomasti, mutta tuntui seuraavana päivänä kaikkien pohkeissa. Syynä oli rankka nousu Pyhänkasteenlammelta Uhriharjun laelle. Opas taisi sanoa, että portaissa on neljäsataa askelmaa.

Kurut luonnollisesti säväyttivät, samoin komeat vanhat metsät ja värikäs suo Karhukurun pohjalla. Sen sijaan Pyhänkasteenlammen putous oli tällä kertaa vähävetinen ja vaatimaton.

Tapansa mukaan mallikelpoisesti käyttäytynyt Noke sai osakseen kiitosta ja ihailua muilta kulkijoilta, joita oli liikkeellä aika tavalla.

Kesä ja kelirikko

Pikaretki pohjoiseen ajoittui hetkeen, jolloin kesä syrjäytti kertarysäyksellä pitkän ja kolean kevään. No, kesä ja kesä. Kilpisjärvi oli edelleen rantoja myöten jäässä, ja kaksi vaeltajaa saapui maastosta sukset kainalossa. Kevon reitille oli lähdetty jalkapatikassa, ainakin yritetty.

Leiriytymissuunnitelmat menivät uusiksi sekä Kilpisjärvellä että Utsjoella, kun sulamisvedet olivat kastelleet perinteiset ja hyviksi havaitut teltanpaikat. Kuivia varapaikkoja onneksi löytyi eikä maisemissa välttämättä menetetty mitään:

Retken lintuosuus jäi vajaaksi, koska tie Piesjängän poroaidalle oli kelirikon vuoksi ajokiellossa ja leiri piti perustaa muualle, Elämykselliset ilta- ja aamuhetket lammella jäivät tällä kertaa haaveeksi.

Teimme aidalle kuuden tunnin päiväretken. Sen aikana lumi oli selvästi vähentynyt ja lähtöpaikalle oli ilmestynyt kolme uutta autoa.

Kemppinen kiinnosti

Rovaniemen pääkirjaston Lapponica-sali täyttyi eilisiltana ääriään myöten, kun professori Jukka Kemppinen kertoi Lapin eräretkeilyn edelläkävijöihin kuuluneesta isästään Kullervo Kemppisestä. Ajatuksia herättäneen tarinoinnin ohessa saimme katsella edustavan näytteen KK:n retkillään ottamia värivalokuvia.

Jukka Kemppinen pohdiskeli monia kiinnostavia kysymyksiä kuten sitä, miksi eräretkeily käynnistyi Suomessa vuosikymmeniä myöhemmin kuin Ruotsissa. Yksi syy oli sota: esimerkiksi KK:n jo 1930-luvun puolella suunnittelema hiihtovaellus Pallastuntureille jäi sodan vuoksi tekemättä.

Toisaalta KK pääsi sotatoimissa olleessaan näkemään aitiopaikalta tulevan suosikkialueensa. Luirojärvi ja sitä ympäröivä tunturierämaa teki ilmasta nähtynä niin väkevän vaikutuksen, että KK päätti tutustua alueeseen heti kun se on mahdollista. Ensin piti kuitenkin selviytyä hengissä sodasta.

Kun Kemppinen kavereineen sodan päätyttyä ilmestyi retkivarusteissa Rovaniemelle, poliisi katsoi aiheelliseksi kysellä miesten aikeita. Poliisin mielestä touhussa ei ollut paljoakaan järkeä, mutta ei toisaalta mitään rikollistakaan, joten matka kohti Vuotsoa ja tuntureita sai jatkua.

Ensimmäisillä retkillä varusteet olivat nykymittapuun mukaan jokseenkin käyttökelvottomia. Esimerkiksi jalkineina käytettiin vuodenajasta riippumatta monoja. Karttojen kehno taso oli omiaan lisäämään seikkailun tuntua.

Jukka Kemppinen mainitsi ohimennen isansä ja Urho Kekkosen varauksellisista väleistä. Poliittisten syiden lisäksi taustalla hiersi muuan tapaus Käsivarresta, josta Kullervo Kemppinen kertoo teoksessaan Laamanni muistelee (WSOY 2000).

Kun Kekkonen ja Kemppinen hiihtelivät samaan aikaan Käsivarren keväthangilla, Meekonjärven autiotupa oli autiotupaidean vastaisesti varattu Kekkosen käyttöön. Kun Kemppinen saapui paikalle, presidentin seurue oli poistunut – jätettyään jälkensä siivoamatta. Näin Kemppinen:

Ja todellisena katseenvangitsijana kämpän edustalle hankeen heiteltyinä tarkalleen ja yksin kappalein laskettuna 168 tyhjää keskiolutpulloa, Lapin kultaa tietenkin. Ilmeisesti herrat olivat järjestäneet kämpän portailta pullonheittokilpailun. Me keräsimme pullot kämpän seinustalla olleisiin seitsemään tyhjään olutkoriin ja tietenkin harmittelimme, kun eivät edeltäjämme olleet jättäneet meille edes yhtä täyttä pulloa maistiaisiksi.

Niinpä kuvasin  – ihan ilkeyksissäni, sen myönnän – Meekonjärven majan vieraskirjaan havaintomme seikkaperäisesti ja liimasin näytöksi ja todisteeksi vieraskirjan sivuille parikin Kekkos-sikarin vatsavyötä. Sen saattoi hyvin arvata, että tekoseni saatettiin Kekkosen korviin, joten ei ollut syytä ihmetellä, kun ’perästä kuului’…

Kullervo Kemppisen esikoisteos Lumikuru vuodelta 1958 vauhditti osaltaan eräretkeilyn alkuvaiheita Suomen Lapissa. Toinen merkittävä tekijä oli se, että suosituimmilta retkeilyalueilta alkoi saada tarkkoja topografikarttoja.

Lumikuru-kirjan liitteenä oli oheinen kartta nykyisen UK-kansallispuiston alueesta. Kemppisen käyttämä nimi Saariselkä vakiintui jatkossa tarkoittamaan Kaunispään eteläpuolelle syntynyttä taajamaa. Kartan piirtämisen aikoihin sitä ei vielä ollut olemassa.

Suongilin onneton keitto

Palasin torstaina teatteriretkeltä Utsjoelta. Operaatio Paulaharjun esiintyjät ja yleisö kohtasivat aidossa erämaaympäristössä: näyttämöltä oli matkaa Tenon varteen linnuntietä 15 kilometriä, Sulaojalle vielä selvästi enemmän. Omasta puolestani voin todeta, että retki oli tähänastisista fyysisesti selvästi rankin.

Pitkät patikoinnit eivät säikäytä Operaation ystäviä. Osoituksena tästä on sunnuntaina kirjattu ensi-iltojen tähänastinen yleisöennätys, 53 katsojaa! Maanantaina katsojia oli 42 ja tiistaina 22. Uskomattomia lukuja senkin vuoksi, että vahingossa paikalle osuneet puuttuivat tällä kertaa joukosta.

Uutena esityksenä nähtiin Operaation verkkosivuilla kansanopperaksi luonnehdittu Petra Poutasen säveltämä ja Juha Hurmeen dramatisoima ja ohjaama Suongil, suuri noita.  Suongil oli ylivertainen pyyntimies, joka iskussa ollessaan ruokki koko yhteisön. Sitten onneton kokkausyritys vei pyyntionnen… Toisena esityksenä oli kestosuosikki Niilas Saaran kiroissa.

Esiintyjäryhmä oli uudistunut ja hieman kasvanutkin. Uusista kasvoista Antti Laukkarinen esiintyi vahvasti Suongilin roolissa; muista jäi mieleen Suongilin keittopuuhiin houkutellut kateellinen naapuri Vaiskin Illep (Joni Seppälä). Jouni Rissanen ja Timo Torvinen jatkoivat vakuuttavasti Niilaksena ja Talmulahden pappina.

Aikataulusyistä valtaosalla vieraista on mahdollisuus nähdä vain yksi esitys. Valitettavasti, on pakko sanoa. Minä viivyin perillä kolme päivää ja Suongil kuulosti kerta kerralta paremmalta. Toisaalta Niilaksen ja papin otattelu ei ole seitsemän katsomiskerran jälkeenkään menettänyt vähääkään tehostaan.

Lämmin kiitos kesän kohokohdasta työryhmälle ja kanssavaeltajille!