Itsenäisyyspäivää on vietetty Rovaniemellä täydellisessä säässä: heikkoa tuulta, pakkasta ja pari tuntia aurinkoa.
Kävin päivällä Ounaskoskella
Ja illalla sankarihaudoilla.
Kirjoittajan arkistot: V.Vasama
Mitä ajattelen tänään
Talvisodan syttymisen 80. vuosipäivänä ajattelen kiitollisin mielin työtä ja uhrauksia, joita aiemmat sukupolvet ovat tehneet puolustaessaan Suomen itsenäisyyttä. Katselin kuvia ja kaivoin esiin kolumnin, jonka kirjoitin Uusi Rovaniemi -kaupunkilehteen itsenäisyyspäiväksi 2009.
Reetan ja Sofin Suomi
Reetta on suuren suomalaisen sanomalehden toimituspäällikkö, Sofi kohuttu menestyskirjailija. Naisia yhdistää tyytymättömyys Suomea ja suomalaisia kohtaan.
Reetta muistutti äskettäin julkaistussa kolumnissaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Olkoon niin: lapsi ei todellakaan voi vaikuttaa siihen, millaiseen ympäristöön sattuu syntymään.
Seuraavaksi Reetta julisti, että se ympäristökin on jonkinlaisen arvonnan tulos:
Meillä [suomalaisilla] kävi hyvä tuuri. Emme me tätä vaurautta ole ansainneet – eivätkä nuo toiset ole syyllisiä huonoon arpaonneen.
Minä sain oman lottovoittoni aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi. Isä puolusti siellä jossakin Suomen itsenäisyyttä, äiti hoiti kotirintamalla sen, mitä suomalaiselta perheenäidiltä ja kansakoulunopettajalta niissä oloissa vaadittiin. Kumpikin teki parhaansa, kansa ponnisteli äärirajoillaan ja se onneksi riitti: Suomi säilytti itsenäisyytensä.
Sodan jälkeenkin tässä maassa on tehty työtä ja ponnisteltu. Reetan mielestä hyvinvointi ja yhteiskunnan vakaus johtuu siitä, että Suomella on ollut tuuria suuressa lottoarvonnassa. Minä näen asian niin, että kansakuntien, muidenkin kuin suomalaisten, pitää ottaa vastuu omasta menestymisestään sen sijaan että kiitetään tai syytetään hyvää tai huonoa arpaonnea.
Sofi katsoi oikeudekseen syyttää karkeasti yleistäen suomalaisia miehiä väkivaltaisiksi. Minä olen suomalainen mies, isäni on ja poikani. Kenellekään meistä ei ole tullut mieleenkään turvautua väkivaltaan selviteltäessä ihmisten välisiä erimielisyyksiä. Emme siis ole tyypillisiä suomalaisia miehiä Sofin tarkoittamassa mielessä.
On kuitenkin pakko myöntää, että väkivalta on muulla tavoin mukana kuvioissa. Olemme kukin vuorollamme luvanneet:
tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.
Isä joutui lunastamaan lupauksensa sodan aikana, minä en ikäni vuoksi ole enää asevelvollinen, Jounia vakuutus sitoo vielä pitkään. Sotaan joutumisen todennäköisyys on onneksi pieni, mutta se on yhtä kaikki olemassa.
Millaista Suomea sotilasvalan vannova nuorukainen lupaa puolustaa? Luulisin, että mieluummin tätä suunnilleen nykyisen kaltaista kuin sitä, jollaiseksi Reetta ja Sofi haluaisivat tämän maan muuttaa.
Toisaalta tekee mieli kysyä, olisivatko Reetta ja Sofi itse valmiita puolustamaan minkäänlaista Suomea, missään oloissa.
Käsityksiä kaamoksesta
Twitterissä käydään keskustelua kaamoksesta. Tampereella asuva saamelainen Miisa paheksui termin holtitonta käyttöä näin:
Etelässä ei ole kaamosta. Ei ole. Etelä-Suomessa nousee tänäänkin aurinko lähes 7 tunniksi. Se ei ole kaamos. Mulla rusahtelee joka syksy, kun etelässä sönkötetään kaamoksesta jo lokakuussa.
Avauksen sävy oli sen verran ärhäkkä, että muutamat provosoituivat. Toki muistutettiin myös, että
Kielitoimiston sanakirjan mukaan kaamos tarkoittaa ensisijaisesti pohjoisen auringotonta aikaa ja laajemmin synkkää syksy- ja talviaikaa, joka vallitsee myös etelässä.
Itse puhun kaamoksesta alkuperäisessä merkityksessään, mutta ymmärrän myös näitä ”sönköttäjiä”. Jos kaamoksesta puhuminen helpottaa elämistä loskan ja vesisateen keskellä, niin siitä vaan.
Silloin minullakin rusahti oikein kunnolla, kun Voima-lehden toimittaja väitti Kalervo Palsan syntyneen 12.3. ”keskelle Lapin kaamosta”.
Polarsternin ensimmäinen silmukka
Tutkimusjäänmurtaja Polarstern kiinnittyi lokakuun alussa pohjoiseen napajäähän ja on ajautunut siitä lähtien jääkentän mukana. Aluksi suunta oli kuukauden ajan otollinen ja keskinopeus kymmenkunta kilometriä vuorokaudessa. Kaikki näytti hyvältä.
Viimeisten kahden viikon aikana alus on tehnyt 170 kilometrin mittaisen silmukan. Polarsternin reitit risteytyivät 18.11. ja tällä hetkellä Polarstern ajautuu etelään eli täsmälleen väärään suuntaan.
Takapakki oli sikäli odotettu, että Nansenin Fram-purjehduksella (1893-96) silmukoita tehtiin useita. Ja myöhemminkin eikä vain alkumatkasta. Framin miehistöllä oli todellista syytä huoleen, koska yhteydet muuhun maailmaan puuttuivat, ja matkan kestoa voitiin vain arvailla. Ruokaa oli varattu viideksi vuodeksi.
Polarstern aikoo selviytyä matkasta vuodessa. Jos aikataulu uhkaa pettää pahasti, venäläinen ydinkäyttöinen murtaja voi avustaa Polarsternin ihmisten ilmoille vaikka millaisista jäistä.
Se oli siinä!
Hieno ilta meille suomalaisille.
Kiitos Huuhkajat!
Pienet piirit
Kaunista pakkassäätä tänäänkin. Suuntasin kävelylenkkini Jääskeläiseen pyrstötiaisten toivossa: sillä suunnalla on paljon koivikoita, jollaisissa nämä linnut viihtyvät.
Kävellessäni katselin huurteisia koivuja ja ajattelin kirjallisia ajatuksia. Luin illalla loppuun Juhani Karilan romaanin Pienen hauen pyydystys ja pohdin sen mahdollisuuksia Finlandia-kisassa. Kirja on mielestäni niin hyvä, että vähintäänkin ehdokkuus olisi paikallaan. (Tänään selvisi, että raati oli toista mieltä.)
Romaanista innostuneena googlailin tietoa kirjailijasta. Kun haastattelija arvelee, että ”tyyli on sinulle kirjailijana ykkösasia, kaikki kaikessa”, kirjailija vastaa:
– Ilman muuta. Aihe on sivuseikka, joka palvelee tyyliä.
Romaanissa mennään tyyli edellä, ja juuri se siinä eniten miellytti. Aihe on ihan ok, mutta juoni jotenkin sekava. Se täytti kuitenkin tehtävänsä eli herätti lukijan mielenkiinnon. Puoliväliin päästyäni halusin ehdottomasti tietää, miten kenellekin lopulta käy.
Kotiin päästyäni tarkistin Finlandia-ehdokasvalinnat ja silmäilin sitten päivän nettitarjontaa. Twitterissä tarjottiin linkki Image-lehden juttuun Juha Hurmeesta, ja aloin lukea sitä. Otsikon väite tuntuu liioitellulta, mutta on tosi: Suomessa järjestetään tuskin yhtäkään merkittävää tilaisuutta, jossa Juha ei paasaisi juhlapuhujana.
Olen lukenut monta juttua Juhasta, mutta parempaa ei ole tullut vastaan! Kelasin alkuun tarkistaakseni, kuka tekstin oli kirjoittanut. Pitipä sattua: Juhani Karila.
Lupaava talven alku
Ensilumi saatiin Rovaniemelle myöhemmin kuin muualle Suomeen: maa oli kunnolla valkoinen vasta 26.10. Siinä vaiheessa jokivesien jäätyminen oli vasta alullaan, ja Ounasjoen suistossa oleskeli n. 160 joutsenta.
Sitten alkoi tapahtua. 29.10. Ounasjoki oli kauttaaltaan jäässä ja viimeiset joutsenet sinnittelivät Lainaan puolella. Kemijärvellä nähtiin samana päivänä 120 joutsenen muuttoparvi. Tämän jälkeen Lapista on ilmoitettu enää harvoja joutsenia tunnetuilta talvehtimispaikoilta.
Näin ensimmäiset luistelijat Kirkkolammella 30.10. Pari päivää sitten pojat olivat kolanneet pienen alueen lumettomaksi, ja peli oli käynnissä.
Nyt virheettömästä pakkassäästä on saatu nauttia jo toista viikkoa, ja lunta on tullut ihan mukavasti. Kemijoen jäällä ei ole vielä näkynyt hiihtäjiä eikä kelkkoja, mutta avantouimarit ovat aloittaneet kautensa.
Uimalinnuista Ounaskosken sulan vaiheilla on nähty tukkasotka, isokoskelo ja sinisorsa.
’
Taiteilijaelämää Lappajärvellä
Kun tasan vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Lappajärvi maailmankartalle, virikkeen antoi Petra Ollin maailmanmestaruus. Tällä kertaa virikkeenä on Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli: kirja kertoo taiteilija Arvid Bromsin elämästä Lappajärvellä.
Kirjassa on vilisemällä tuttuja paikkoja ja henkilöitä. Kun postin lähellä asuva maanmittari mainittiin ensi kerran, ymmärsin puhuttavan kirjailijan isästä:
Postin luona Matti näyttää minulle vastapäistä vaaleaa taloa, sanoo maanmittarin muuttaneen siihen kesällä Vimpelistä. Matti arvelee, että maanmittarillakin voisi olla sen verran irtorahaa, että sille voisi taulun kaupata.
Tapio näytti talon kun ajoimme venesatamaan. Järveltä palatessa pysähdyimme ja otin kuvan.
Luottotaksikuski Matin arvio osuu oikeaan, ja maanmittarista tulee taiteilijan vakioasiakas. Aina ”irtorahaa” ei kuitenkaan löydy, ja taiteilija joutuu tyytymään henkeviin keskusteluihin.
Maanmittari ei ole kuitenkaan leikkituulella ja sanoo heti, ettei sillä ole ylimääräisiä rahoja taulujen ostoon, vanhin poika on lähetetty Saksaan kieltä oppimaan ja matka on maksanut paljon, eikä maanmittari ole varma, onko pojalle Saksan-matkasta mitään hyötyä.
Tuurini lukeneena tiesin heti, että Saksaan lähetetty poika on kirjailija itse.
Kirjan kantta hallitsee Arvid Bromsin omakuva vuodelta 1948, jolloin taiteilija oli 38-vuotias ja tuloksesta päätellen luovassa vireessä. Lappajärvelle muuttaessaan Bromsin viisikymppiset lähestyivät, ja taiteilija oli ohittanut uransa huippuvaiheen.
Broms asui Lappajärvellä yhdessä maalaamista harrastaneen 5. vaimonsa Helvi Inkerin kanssa. Tauluja syntyi ja kauppa kävi kohtuullisen hyvin, tosin vain Arvidin töitä ostettiin. Viina vei kuitenkin miestä yhä väkevämmin, ja vaimo joutui hillitsemään toisinaan pahapäiseksi äityvää miestään rauhoittavilla ruiskeilla.
Aina välillä tehtiin kuitenkin töitä ihan tosissaan, ja jaksot kankaan äärellä Tuuri kuvaa yhtä uskottavasti kuin hauskoittelutkin. Taiteellinen kunnianhimo nosti päätään viimeisiä kertoja. Hartaasti odotettu talvi Italiassa meni mönkään, ja Strindbergillä Helsingissä pidetty yhteisnäyttely vaimon kanssa oli katkera pettymys.
Romaanissa Tuuri hahmottelee Bromsista kuvan värikkäänä tyyppinä, joka on paitsi lahjakas, myös lyhytjänteinen, heikkoluonteinen ja sutki; ei ihme että suurpiirteinen taloudenpito johti pahimmillaan leivättömiin pöytiin. Henkilökuva lienee näköinen ja osuva.
Seniorisarjaan jo aikapäiviä sitten siirtynyt Antti Tuuri osoittaa olevansa edelleen niin hyvässä iskussa, että eläkeläiseksi ei kannata jättäytyä. Romaanin huumori on tuurimaista ja sitä viljellään tavallista enemmän. Sanailussa Helvi Inkeri peittoaa miehensä mennen tullen eikä kalpene vähääkään vertailussa Tuurin romaanien parhaisiin suunsoittajiin.
Laivoja jäissä
Vanhoina aikoina arktisilla vesillä purjehtineet pelkäsivät yli kaiken jäihin juuttumista. Talven armoille joutuneiden kohtalo oli yleensä karu, ei kuitenkaan aina.
Tunnetuimpia esimerkkejä selviytymisestä on A.E. Nordenskiöldin johdolla tehty Koillisväylän purjehdus. Purjealus Vega jäätyi kiinni syyskuun lopulla v. 1878. Siinä vaiheessa matkaa Beringin salmeen olisi ollut jäljellä enää satakunta kilometriä. Talvehtiminen sujui ongelmitta, ja matka kohti Eurooppaa jatkui seuraavana kesänä.
Joskus jäiden vangiksi jättäydyttiin tarkoituksella kuten Fridtjof Nansen peräti kolmen talven ajaksi. Fram-aluksen ajautuminen pohjoisen napa-alueen läpi vuosina 1893-1896 todisti oikeaksi Nansenin teorian jäiden liikkeestä. Monet ”asiantuntijat” epäilivät projektin onnistumista mm. sillä perusteella, että napa-alueella sijaitseva manner estää jäiden liikkumisen Siperian rannikolta kohti Grönlantia!
Tutkimusmatka Fram-museon sivuilla.
Äskettäin käynnistyi kansainvälinen tutkimusprojekti, jossa hyödynnetään Nansenin alkuperäistä ideaa. Puurakenteisen Fram-aluksen nykyaikainen vastine on yli satametrinen tutkimusjäänmurtaja Polarstern, ja ajautumisesta on tarkoitus selvitä vuodessa. Tämä on mahdollista mm. siksi, että Polarstern tarttui jäihin selvästi pohjoisempana kuin Fram. Hankkeen etenemistä voi seurata verkkosivuilta.
Seurattavaa löytyy lähempääkin. Joukko purjealuksia odotti Kirkkolammen rannassa valmiiksi lastattuina sopivaa tuulta, mutta sitten tapahtui se mitä olin pelännyt: pakkaset tulivat ja laivasto jäi jäiden vangiksi. On kuitenkin mahdollista, että kauttaaltaan jäätynyt lampi vielä sulaa ja laivat pääsevät lähtemään. Epätodennäköistä tämä kuitenkin on.
Erilainen suomiporo
Kun purjehdusretkeltä palattuani suuntasin Tallinnaan, mielessä oli vain yksi käyntikohde. Se ei ollut Superalko, vaan toukokuun käynnillä missattu Patarein vankila. Halusin vierailla paikassa, johon miehittäjät (ensin natsit, sitten kommunistit) sulkivat tutkintavangiksi Viron itsenäisyyttä kannattaneen suosikkikirjailijani Jaan Krossin.
Vankilassa kierrellessäni en nähnyt mainitaa Krossista, joten varmuudella hänen testaamissaan selleissä en käynyt. Otin kuvan sellistä, joka voisi olla novellin Salaliitto* tapahtumapaikka. Kyseessä on isolle (novellissa 22) porukalle mitoitettu selli.
Sellin peräseinällä on kalteroitu ikkuna, jonka
kiviselle ikkunalaudalle [kyyhkyset lentävät] nokkimaan leivänmurusia, jotka yksi tai toinen on puistellut siihen omasta kuudensadan gramman annoksestaan.
Vankilan historia mietitytti, ja osaltaan synkkää tunnelmaa tehosti Kommunismi on vankila –näyttely. Se oli näyttelynä perin keskinkertainen ja ilmeisesti tilapäiseksi tarkoitettu. Vierailun selvästi vaikuttavinta antia oli itse rakennus.
Huomasin miettiväni miltä Patarei näyttäisi, jos historiallisesti arvokkaisiin tiloihin saataisiin tasokas kansainvälinen näyttely. Aiheena voisivat olla kommunismin aikaansaannokset eri puolilla maapalloa. Toki voitaisiin esitellä myös positiivisia saavutuksia, jos sellaisia jostain löytyy.
Tietääkseni Virossa on halukkuutta peruskorjata vankila ja ottaa sen tilat museokäyttöön. Toivottavasti rahoitus saadaan kuntoon ja hanke toteutuu. Innostava esikuva löytyy naapurista: niin ikään huonoon kuntoon rapistunut lentokonehangaari kunnostettiin ja avattiin yleisölle v. 2012. Lentosatama on jo monen vuoden ajan ollut Viron suosituin nähtävyys.
Patarein mahdollisen museonäyttelyn tason ja toteutuksen osalta esikuvaksi sopii mielestäni Vapauden aukion laidalla sijaitseva Miehitysten ja vapauden museo. Kuvan vene löytyy museon äskettäin uusitusta näyttelystä, jonka näin nyt toistamiseen.
*) Novelli Salaliitto sisältyy kokoelmaan Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989). Novellit on valinnut ja kääntänyt Juhani Salokannel.