Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Erilainen suomiporo

Kun purjehdusretkeltä palattuani suuntasin Tallinnaan, mielessä oli vain yksi käyntikohde. Se ei ollut Superalko, vaan toukokuun käynnillä missattu Patarein vankila. Halusin vierailla paikassa, johon miehittäjät (ensin natsit, sitten kommunistit) sulkivat tutkintavangiksi Viron itsenäisyyttä kannattaneen suosikkikirjailijani Jaan Krossin.

Vankilassa kierrellessäni en nähnyt mainitaa Krossista, joten varmuudella hänen testaamissaan selleissä en käynyt. Otin kuvan sellistä, joka voisi olla novellin Salaliitto* tapahtumapaikka. Kyseessä on isolle (novellissa 22) porukalle mitoitettu selli.

Sellin peräseinällä on kalteroitu ikkuna, jonka

kiviselle ikkunalaudalle [kyyhkyset lentävät] nokkimaan leivänmurusia, jotka yksi tai toinen on puistellut siihen omasta kuudensadan gramman annoksestaan.

Vankilan historia mietitytti, ja osaltaan synkkää tunnelmaa tehosti Kommunismi on vankila –näyttely. Se oli näyttelynä perin keskinkertainen ja ilmeisesti tilapäiseksi tarkoitettu. Vierailun selvästi vaikuttavinta antia oli itse rakennus. 

Huomasin miettiväni miltä Patarei näyttäisi, jos historiallisesti arvokkaisiin tiloihin saataisiin tasokas kansainvälinen näyttely. Aiheena voisivat olla kommunismin aikaansaannokset eri puolilla maapalloa. Toki voitaisiin esitellä myös positiivisia saavutuksia, jos sellaisia jostain löytyy.

Tietääkseni Virossa on halukkuutta peruskorjata vankila ja ottaa sen tilat museokäyttöön. Toivottavasti rahoitus saadaan kuntoon ja hanke toteutuu. Innostava esikuva löytyy naapurista: niin ikään huonoon kuntoon rapistunut lentokonehangaari kunnostettiin ja avattiin yleisölle v. 2012. Lentosatama on jo monen vuoden ajan ollut Viron suosituin nähtävyys.

Patarein mahdollisen museonäyttelyn tason ja toteutuksen osalta esikuvaksi sopii mielestäni Vapauden aukion laidalla sijaitseva Miehitysten ja vapauden museo. Kuvan vene löytyy museon äskettäin uusitusta näyttelystä, jonka näin nyt toistamiseen.

*) Novelli Salaliitto sisältyy kokoelmaan Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989). Novellit on valinnut ja kääntänyt Juhani Salokannel.

Navigare necesse est?

Puheet matkustamisen turmiollisuudesta ilmastokatsannossa keskittyvät yleensä siihen, millaisella kulkuneuvolla ollaan liikkeellä. Eikö pitäisi mieluummin kysyä, onko matka ylipäätään tarpeellinen saati välttämätön? Mielestäni kovin harva matka tarkkaan ottaen on.

Viikon mittainen purjehdusretkemme on hyvä esimerkki ”tarpeettomasta”, pelkästään huvin vuoksi tehdystä matkasta. Kaiken lisäksi matkalla ei varsinaisesti menty minnekään: lähtö- ja päätepiste oli sama. Lieventävä seikka on sentään se, että dieselöljyä kului vain parikymmentä litraa.

Suurten risteilyalusten hyötysuhde on täsmälleen yhtä huono, mutta päästöt kokonaan eri luokkaa. Myös rahtialusten ja tankkereiden päästöt ovat massiiviset, mutta niitä pidetään hyötyaluksina. Jos mannertenvälinen tavaraliikenne on välttämätöntä, laivoja on siedettävä jatkossakin. Purjealuksiin ei liene paluuta, mutta polttoaineena nesteytetty maakaasu on askel oikeaan suuntaan.

Entä jos suhataan edestakaisin Turun ja Tukholman väliä, yötä päivää vuodet ympäriinsä? Osa matkustajista on jostain tulossa ja jonnekin menossa, mutta edes jossain määrin järkeväksi toiminnan tekevät kyydissä olevat tavararekat. Taas palataan otsikkoon.

Äskettäiseen matkaani sisältyi liikkumista purjeveneellä, laivalla, junalla ja bussilla. Ehdottomasti turhin etappi oli edestakainen junamatka Jyväskylästä Muurameen. Sähköjunalla tehtynä kaiketi ookoo, mutta keulassa olikin Ukko Pekka -höyryveturi.

Veturi pössäytteli piipustaan mustaa savua, joka valtasi joksikin aikaa koko aseman seudun. Kompensaatioista ei puhuttu mitään, mutta ketään kyydissä ollutta ei näyttänyt hävettävän. Mainio elämys!

Joutsenten aika

Joutsensesonki on hyvässä vauhdissa. Jänkislahdessa oleskeli tänään aamupäivällä 137 joutsenta, jotka kaikki olivat aikuispukuisia lintuja. Poikasia ilmestynee parviin lähipäivinä ja niiden osuus kasvaa syksyn edetessä.

Kun palasin viikko sitten etelästä, kaupungin pihlajat kuhisivat rastaita ja tilhiä. Eilisellä kierroksellani näin puolenkymmentä tilheä. Marjoja nekin söivät, mutta tuomesta! Toiveet hyvästä marjalintutalvesta voi unohtaa.

Mestarit lammessa

Sain tänään todistaa paikan päällä Hippoksen pesäpallostadionilla, kun Kirittäret voitti historiansa kymmenennen mestaruuden. Porin Pesäkarhut taipui finaalisarjan neljännessä ottelussa numeroin 1-0, 3-2.

Ottelussa nähtiin kummaltakin joukkueelta loistavaa ulkopeliä, joka teki sisäpelistä ajoittain tuskaisen vaikeaa. Kirittärien lyöjäjokeri Siri Eskola oli kollegaansa Susanna Puistoa numeroiden verran parempi ja tämä riitti voittoon.

Vielä runkosarjassa Puisto onnistui kotiutuksissaan Eskolaa paremmin, mutta pudotuspeleissä ote hiipui. Eskola petrasi kauden edetessä ja valittiin pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi.

Mestarit kävivät perinteiseen tapaan Köyhälammessa. ”Taina” oli luonnollisesti menossa mukana.

Keskisuomalainen uutisoi illalla, että Kirittärien kapteeni Emma Korkkö ja seuraikoni Marjukka Urpelainen päättävät loistavat uransa tähän kauteen. Lämpimät onnitteluni mestaruudesta koko Joukkueelle ja kiitokset Emmalle ja Upille jännittävistä urheiluelämyksistä!

Viikko Saaristomerellä

Tampereelle päästyään veneessä kovia kokenut läppäri virkistyi. Sen kunniaksi lisään muutaman kuvan retkeltämme.

Ensimmäinen täysi meripäivä oli sunnuntai. Lähdimme Airisto Marinasta ja vietimme vesillä yli kymmenen tuntia, pääosin luovien. Loppumatka oli pakko ajaa koneella, koska muuten pimeä olisi yllättänyt ennen rantautumista Örön saarelle. Matkalla tuli vastaan yli viisikymmentä purjevenettä, joista kolmella oli spinaakkeri vedossa ja muutamalla purjeet virsikirjalla. Merivartioston vartiolaiva Tursas valvoi viikonlopun paluuliikennettä.

Örö osoittautui erittäin mukavaksi paikaksi: hyvä satama, rikas luonto ja kiinnostava historia. Koska olimme tulleet jo yllättävän pitkästi, päätimme viettää luppopäivän saarta tutkien. Käytössä oli hyväkuntoisia Jopo-pyöriä. Tapasimme kahdeksan harmaahaikaraa ja ilmoitin linnut Tiiraan. Merellä runsaslukuisin lintu taisi olla merimetso, niitä näkyi todella paljon.

Luppopäivän jälkeen jatkoimme navakassa vastatuulessa kohti Jurmoa, ja loppumatka piti taas ajaa koneella. Viikonlopun mentyä vesiliikenne oli vähentynyt rajusti.

Olin käynyt Jurmossa aiemminkin, mutta keskitalvella ja lintuasioissa. Klasun kaupan avautumista odotellessamme kävimme Högbergetillä katselemassa kesäisiä maisemia. Satamassa oli lisäksemme kaksi purjevenettä, joista toinen Öröstä tuttu. Lähtiessämme Eivor tuli vastaan sataman edustalla.

Jurmosta Björkön saarelle saimme purjehtia lupsakassa sivutuulessa. Nautinnollista menoa, valitettavasti matka oli kovin lyhyt! Byvikenin maisemia kehuin jo edellisessä postauksessa, muita veneitä ei näkynyt.

Yöllä tuuli kiihtyi vähän liiankin kovaksi, ja aamulla ankkuri lähti laahaamaan. Pääsimme kuitenkin irtautumaan ilman isompia vahinkoja ja jatkoimme matkaa saman tien. Koska halusimme pois tuulen armoilta, suuntana oli Nauvon venesatama.

Retken viimeisen yön vietimme Merimaskussa, jo lähellä Naantalia ja veneen kotisatamaa.

Merimasku

Syksyn purjehdusretki on lopuillaan. Lähdimme viikko sitten Naantalista ja kiersimme melkoisen lenkin Saaristomerellä. Kaukaisimmat kohteet olivat Örön linnoitussaari ja Jurmo. Eilen purjehdimme Nauvosta tänne Merimaskuun.

Toisin kuin joskus aiemmin, tuulta on riittänyt eikä moottorilla ole tarvinnut ajella. Kolmena päivänä on luovittu, yksi päivämatka tultu leppoisassa sivutuulessa ja yksi lasketeltu yli kymmenen metrin myötäisessä. Nopeus nousi hetkellisesti yli yhdeksän solmun, vaikka vedossa oli vain kaistale genuaa. Enimmäkseen on pidellyt poutaa, mutta kerran saatiin vettä niskaan kuin saavista kaatamalla.

Tukholman saariston hienot luonnonsatamat ovat vaihtuneet mukaviin vierassatamiin, vain yhden yön vietimme maasähkön ulottumattomissa. Björkön saari Jurmon koillispuolella oli luontonsa puolesta mykistävän hieno ja kaikin tavoin maineensa veroinen.

Pääosin sileille kallioille merkitty luontopolku kiersi 250 vuotta sitten järveksi kuroutuneen merenlahden. Ihastelimme näkymiä ja minä seurasin Pesäkarhujen ja Kirittärien ensimmäisen finaalipelin tapahtumia. Ottelu venyi kotareihin ja päättyi Kirittärien riemukkaisiin voitontunnelmiin.

Tarkoitus oli tehdä retkeltä kuvitettu postaus, mutta se ei nyt onnistu. Läppäri mykistyi enkä ryhdy kuvahommiin puhelimen kanssa. Mutta perästä kuuluu…

Teatteritaidetta kuusen per***ssä

Tuntsan erämaassa Sallassa sijaitseva Murhahaara on niin syrjäinen paikka, että siellä vierailuun tarvitaan erityisen painava syy. Tarkkaan ottaen mikään muu syy kuin Operaatio Paulaharjun kuudes ja viimeiseksi jäävä kokoontuminen ei olisi riittänyt!

Esityspaikat ovat tarjonneet monipuolisen kattauksen lappilaisia maisemia: koivikkoa, männikköä ja avotunturia. Yhtä on kuitenkin puuttunut ja siksi kuusen perse Murhahaaranaavan laidalla sopii paremmin kuin hyvin tämän positiivisella tavalla pähkähullun kiertueen päätepisteeksi. Keskiviikon ensi-iltaan meitä asiaan vihkiytyneitä saapui ennätykselliset 80.

Operaation ympärillä on alusta asti väreillyt ainutlaatuisen upea ilmapiiri, jonka on mahdollistanut samanhenkisen seurakunnan kiireetön yhdessäolo. Nyt vuosien jälkeen monet eri puolilta Suomea lähteneet, alkujaan vieraat ihmiset ovat enemmän kuin pelkkiä tuttuja. Lappilaisittain ilmaistuna heistä on tullut väärtejä.

Operaation keskeisintä antia on kuitenkin korkeatasoinen näyttämötaide. Se koukutti heti Hannukurussa, minne vaelsin hieman epäilevin mielin. Yksikään esitys ei ole tuottanut pettymystä, ja suosikkeja on vaikka kuinka monta. Minulle kovin rakas Niilas Saaran kiroissa jäi tällä kertaa kokematta ja se vähän harmittaa. Olisin halunnut nähdä, millaisen pyssyn, raamatun ja liperit Matti on tällä kertaa askarrellut. Kuulen sen myöhemmin, ja että miten Eetu onnistui täyttämään Jounin jättämät suuret saappaat Niilaksen roolissa.

Tämänkertainen kantaesitys kiinnosti tavanomaista enemmän, koska työryhmä oli ottanut ensi kertaa käsittelyyn veneympäristöön sijoittuvan tarinan. Kun kysyin kolme vuotta sitten niiden ottamisesta ohjelmistoon, Juha vastasi että ei taida onnistua. Ehkä tarvittiin ylimääräinen vuosi asian kypsyttelyyn.

Saimme nähdä, että merellinen meininki tavoitettiin loistavasti jängän laidassa, Paulaharjun vastine Hemingwaylle: Vantus ja meri. (Juhan kirjallista huumoria, oikeasti näytöskappaleen nimi on Vantus meren rannalla.)

Kun dramaturgi ja esiintyjät osaavat asiansa, lavasteita ei tarvita ja rekvisiitta on minimissään: se rannalta löytyvä vantus. Erityiskiitokseni menevät (musiikki-) ja äänivastaava Iida Savolaiselle ja ”lokkiparvelle”, joka loihti ääntelyllään lähes autenttisen Jäämeren tunnelman! Krikan Sammun roolissa loisti Anna Kuusamo, joka on jäänyt mieleen vahvasta roolityöstään Hailuodon teatteritapahtumassa muutama vuosi sitten.

Keskiviikkoillan ohjelmaan kuului kantaesityksen lisäksi kansanooppera Suongil, suuri noita (Petra Poutanen/Antti Laukkarinen), vuosi sitten Pihtsusjärvelle valmistuneet Reitari (Rosa Liksom/Roosa Söderholm) ja Juteini-lauluesitys (Piispanen/Laukkarinen/Hurme. Ensi-iltatapahtuman päätti Rauno Lahden mukaan nimetty vapaan tyylin etenemiskilpailu, johon osallistui yli puolet yleisöstä ja melkein kaikki esiintyjät. Muu väki kannusti raivokkaasti.

Kiitos taas hienosta elämyksestä esiintyjille ja kanssavaeltajille. Toki haikeuttakin oli ilmassa: tähänkö Paulaharjuherkku tosiaankin päättyy? Virallisesti kyllä, mutta mikään ei estä meitä fanittajia jatkamasta kokoontumisia. Taisi olla Mika, joka tulilla istuessamme lausui ääneen tämän muidenkin mielessä pyörineen ajatuksen. Siemen jää itämään…

Kuvia
ja
tarinoita
aiemmista OP-tapahtumista

Haikaran näkee, kun…

Postaus on taas lintuaiheinen. Kiljuhanhi on sls-kamaa, mutta käsitellään se ensin alta pois.

Rovaniemen kesävieraat ovat edelleen maisemissa, ja näin ne tänään jo 12. kerran. Suosikkipaikaksi on vakiintunut Nätynginniemen nurmikko, mistä linnut lentävät välillä Harjulammelle sulattelemaan syömisiään.

Viikko sitten joukkoon liittyi neljäs lintu, jolla on selvästi pienempi otsakilpi kuin muilla. Voisikohan syynä olla se, että taustasta löytyy hieman tundrahanhea… Spekulaatiot renkaattoman yksilön pinnakelpoisuudesta saivat ansaitun täystyrmäyksen, kun kiljuhanhityöryhmän puheenjohtaja tulkitsi lintujen kuuluvan samaan porukkaan.

Sitten otsikkoon. Minua neuvottiin aamukahvipöydässä, että paras keino nähdä viidettä päivää paikkakunnalla viihtyvä harmaahaikara on ”mennä rannalle kököttämään”. Paikan valitsin itse ja se oli Arktikumin kukkula.

Ehdin istua kymmenkunta minuuttia, kun näin kaksi haikaraa lentämässä Erkkilänsaaresta kaupunkiin päin. Valittettavasti linnut häipyivät puiden taakse, mutta vilahtivat vielä hetkeksi näkyviin. Mahdollinen laskeutuminen jäi näkemättä. Kuva ei ole kummoinen, mutta metadatasta voi ainakin tarkistaa päivämäärän ja kellonajan.

Olen nähnyt Ahvenanmaalla paljonkin harmaahaikaroita, mutta Manner-Suomesta havainto taisi olla ensimmäinen. Lokakuussa 2002 näin Arktikumin rannassa Rovaniemelle harhautuneen kattohaikaran. Lisäsin havainnon Tiiraan vasta tänä kesänä.

Kiljukkaiden liikuntapäivä

Viisi päivää seurannassa olleet kiljuhanhet lopettivat turhanaikaisen piilossa juromisen ja lähtivät tutustumaan lähiympäristöön kaikilla osaamillaan tavoilla: ne kävelivät, lensivät ja uivat. Todellinen liikuntapäivä siis!

Aamulla Kirkkolammella hanhet oleskelivat vuoroin ajotiellä, jalkakäytävällä ja nurmikkokaistaleella. Nimenomaan oleskelivat; ruokailu ei niitä tänään tuntunut kiinnostavan. Kävelevistä ihmisistä hanhet eivät paljoa perustaneet, autoja sentään väistivät.

Kun pyöräpoika ajoi turhan läheltä, linnut nousivat lentoon, mutta laskeutuivat pienen kierroksen tehtyään Kirkkolammen saaren rantaan.

Sieltä kolmikko jatkoi tuumaustauon pidettyään kohti jäätelökioskia. Uikunpoikanen seurasi hetken vierailevia tähtiä, mutta päätti sitten palata perheensä pariin.

Melkein oikeita kiljuhanhia

WWF:n sivuilla sanotaan, että kiljuhanhi on uhanalaisin arktinen hanhilaji koko Euraasiassa. Kiljuhanhia arvioidaan olevan maapallolla 28 000 – 33 000 yksilöä, joista Pohjoismaissa pesii joitakin kymmeniä pareja. Kyseessä on siis äärimmäisen harvinainen lintulaji, jonka näkeminen on todellinen onnenpotku. Luulin onnen potkaisseen Hornøyan lintusaarella kesäkuussa 2007.

Kahdeksan aikoihin aamulla huomasin auramuodostelmaksi ryhmittyneen lintuparven, joka lensi Reinøyan ja Hornøyan välisen salmen yläpuolella määrätietoisesti avomerelle päin, kohti koillista. Kiikarilla katsottuna linnut näyttivät harmailta hanhilta, erityisiä tuntomerkkejä ei näkynyt. Kaksi muita pienempää hanhea huomasin vasta kuvasta.

Kummastelin parven lentosuuntaa ja yritin muistella ajankohtaa, jolloin vuosi aiemmin erityisseurannassa olleet kiljuhanhet Imre, Nieida ja Finn starttasivat kohti itäisiä sulkimisalueitaan.

Kiljuhanhiasiantuntija Petteri Tolvanen määritti kuvasta metsähanhien parveen liittyneet valko-otsaiset linnut tundrahanhiksi.

Nyt olen saanut ihailla kiljuhanhia täällä Rovaniemellä! Iloa himmentää kuitenkin tieto siitä, että linnut ovat ruotsalaisia tarhakarkulaisia, jotka nähtiin samaisella Harjulammella jo 11. heinäkuuta. Tällä kertaa hanhet ovat viihtyneet kerrostalon pihanurmikolla jo kolmen päivän ajan.