Tauko päivityksissä johtuu siitä, että käväisin teatterissa.

Näyttämönä toimi harva tunturikoivikko, johon oli juurtunut yksittäisiä männyntarreja. Yleisö istui varvikossa, ja moni sai variksenmarjoista takamuksiinsa sinisen osallistumisleiman.

Operaatio Paulaharju on niin pähkähullu idea, että innostuin siitä heti. En ole kummoinen teatterimies, mutta tapahtuma tarjosi oivallisen tekosyyn palata pitkän tauon jälkeen monilla kuvausretkillä rakkaaksi tulleelle alueelle. Lisäksi olin utelias näkemään, mitä ammattitaitoinen dramaturgi ja osaava työtyhmä saa irti teksteistä, joita ainakin minun oli vaikea kuvitella esitettäväksi näyttämöllä.

Oman arvioni mukaan tapahtuma oli täydellinen suksee taiteellisesti ja kaikella muullakin tavalla! Ilmapiiri oli innostunut, ja osallistujamäärä ylitti rohkeimmatkin odotukset. Laskujeni mukaan perjantain ensi-illassa oli väkeä 48 henkeä ja lauantain näytöksessä vielä enemmän, 72!

Tieto tapahtumasta levisi tehokkaasti vaelluspolkua pitkin etelään ja pohjoiseen, kun esityksen nähneet mainostivat sitä jokaiselle vastaantulijalle. Nammalakurun iltanuotiolla ei juuri muusta puhuttukaan.

Hankkeen takana on kulttuurin moniottelija Juha Hurme työryhmineen, johon kuuluu kymmenen taiteilijaa ja koira. Juha korosti tapahtuman erityistä luonnetta: teatteri ei käynnisty pillin vihellyksestä, vaan vaadittava patikointi kuuluu olennaisena osana kokonaisuuteen.

Totta! Oma elämykseni alkoi ja päättyi tunnelmoinnilla kansallispuiston poluttomassa osassa. Retken viimeisenä iltana pystytin telttani paikkaan, missä yövyimme tyttäreni kanssa kesäkuussa 1989. Maarit oli silloin kolmen ikäinen. Kuvan otin aamulla.