Aihearkisto: Yhteiskunta

Ministerit ja Kärnä* vaalikoneessa ja arvokartalla (YLE ja HS)

Vaalikoneiden kysymyksiä on kritisoitu laajalti ja mielestäni syystäkin. Toisaalta paljon puhuttu arvopohja, varsinkin sen erot ja yhtäläisyydet suhteessa muihin poliitikkoihin selviävät ehkä paremmin vastauksista tehdyistä yhteenvedoista. Linkki > selaa ehdokkaita.

Yleisesti ottaen hallituksen vihervasemmiston kärkinimet vetävät vahvasti yhtä köyttä, mutta Kulmuni (kesk) ja Henriksson (rkp) näyttävät olevan aivan eri kartalla.

Otetaan ensiksi tarkasteluun Sanna Marin, maailman nuorin vallassa oleva pääministeri. On myös sanottu, että hän on Suomen itsenäisyyden ajan vasemmistolaisin pääministeri. (KU)

Kuten näkyy, Marinilla ykkösenä on yllättäen feministipuolue (kuten myös Ohisalolla ja Anderssonilla). Oma puolue sdp löytyy vasta sijaluvulta 5 edellään vasemmistoliitto, vihreät ja EOP. Hallituskumppani keskusta on sijaluvulla 10 edellään kaksi kommunistipuoluetta, rkp ja piraatit. Perussuomalaiset löytyvät sijaluvulta 19.

Sitten Katri Kulmuni:

Kulmuni saa ykkösvaihtoehdokseen järkeenkäyvästi oman puolueensa keskustan. Hallitustovereista sdp kiilaa kakkoseksi, mutta muut jäävät kauas kärjestä: rkp:lle lohkeaa sijaluvuksi 9 ja vasureille 10. Vihreiden (sijaluku 14) edelle sijoittuvat oppositioon jääneet kristilliset, kokoomus, perussuomalaiset (6-8) ja kaksi ryhmää kommunisteja.

Anna-Maja Henriksson:

Henrikssonilla viiden kärki on mielenkiintoinen. Ykkösenä oma puolue rkp, mutta seuraavina kokoomus ja kristilliset ennen keskustaa ja demareita. Vasemmistoliitto löytyy sijaluvulta 10, perussuomalaiset sijalta 13 ja vihreät 14.

Mielenkiintoinen havainto on se, että kun Marin saa lähestulkoon näppylöitä perussuomalaisista ja kokoomuksesta, Kulmunin ja Henrikssonin vastauksissa kumpikin sijoittuu hallituskumppani vihreiden edelle.

Marin, Ohisalo ja Andersson asemoituvat omissa puolueissaan arvokartan vasempaan alanurkkaan. Kulmuni ja Henriksson lienevät puolueidensa keskivertoehdokkaita ”liberaalimpia”, mutta vasemmisto-oikeisto -akselilla he tuskin erottuvat muusta joukosta ainakaan yhtä selvästi kuin virkasiskot vasemmalla.

Lopuksi vielä Sipilän ja Rinteen hallituksen ministerit HS:n arvokartalla:

*)
Lisäsin tarkasteluun lappilaisedustaja Mikko Kärnän (kesk) YLE-vaalikonevastausten yhteenvedon. Varsinkin kolmen kärki on mielenkiintoinen. On toki muistettava, että vastaukset annettiin ennen vaaleja eikä Kärnä voinut aavistaa joutuvansa tukemaan Rinteen/Marinin vasemmistolaista feministihallitusta. 

Mitä ajattelen tänään

Talvisodan syttymisen 80. vuosipäivänä ajattelen kiitollisin mielin työtä ja uhrauksia, joita aiemmat sukupolvet ovat tehneet puolustaessaan Suomen itsenäisyyttä. Katselin kuvia ja kaivoin esiin kolumnin, jonka kirjoitin Uusi Rovaniemi -kaupunkilehteen itsenäisyyspäiväksi 2009.

Reetan ja Sofin Suomi

Reetta on suuren suomalaisen sanomalehden toimituspäällikkö, Sofi kohuttu menestyskirjailija. Naisia yhdistää tyytymättömyys Suomea ja suomalaisia kohtaan.

Reetta muistutti äskettäin julkaistussa kolumnissaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Olkoon niin: lapsi ei todellakaan voi vaikuttaa siihen, millaiseen ympäristöön sattuu syntymään.

Seuraavaksi Reetta julisti, että se ympäristökin on jonkinlaisen arvonnan tulos:

Meillä [suomalaisilla] kävi hyvä tuuri. Emme me tätä vaurautta ole ansainneet – eivätkä nuo toiset ole syyllisiä huonoon arpaonneen.

Minä sain oman lottovoittoni aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi.  Isä puolusti siellä jossakin Suomen itsenäisyyttä, äiti hoiti kotirintamalla sen, mitä suomalaiselta perheenäidiltä ja kansakoulunopettajalta niissä oloissa vaadittiin. Kumpikin teki parhaansa, kansa ponnisteli äärirajoillaan ja se onneksi riitti: Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Sodan jälkeenkin tässä maassa on tehty työtä ja ponnisteltu. Reetan mielestä hyvinvointi ja yhteiskunnan vakaus johtuu siitä, että Suomella on ollut tuuria suuressa lottoarvonnassa. Minä näen asian niin, että kansakuntien, muidenkin kuin suomalaisten, pitää ottaa vastuu omasta menestymisestään sen sijaan että kiitetään tai syytetään hyvää tai huonoa arpaonnea.

Sofi katsoi oikeudekseen syyttää karkeasti yleistäen suomalaisia miehiä väkivaltaisiksi. Minä olen suomalainen mies, isäni on ja poikani. Kenellekään meistä ei ole tullut mieleenkään turvautua väkivaltaan selviteltäessä ihmisten välisiä erimielisyyksiä. Emme siis ole tyypillisiä suomalaisia miehiä Sofin tarkoittamassa mielessä.

On kuitenkin pakko myöntää, että väkivalta on muulla tavoin mukana kuvioissa. Olemme kukin vuorollamme luvanneet:

tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.

Isä joutui lunastamaan lupauksensa sodan aikana, minä en ikäni vuoksi ole enää asevelvollinen, Jounia vakuutus sitoo vielä pitkään. Sotaan joutumisen todennäköisyys on onneksi pieni, mutta se on yhtä kaikki olemassa.

Millaista Suomea sotilasvalan vannova nuorukainen lupaa puolustaa? Luulisin, että mieluummin tätä suunnilleen nykyisen kaltaista kuin sitä, jollaiseksi Reetta ja Sofi haluaisivat tämän maan muuttaa.

Toisaalta tekee mieli kysyä, olisivatko Reetta ja Sofi itse valmiita puolustamaan minkäänlaista Suomea, missään oloissa.

Onnittelut hyvälle naapurille

Muutkin naapurit ovat hyviä, mutta 100-vuotista itsenäisyyttään juhliva Viro on minulle erityisen rakas. Varsinkin Viron maaseudulla liikkuessa on niin kotoinen olo, että on vaikea uskoa olevansa ulkomailla. Kieli on hauskaa kuunnella ja muukin meininki miellyttää.

Aluksi Viroon vetivät linnut, nykyisin matkustamiseen on muitakin syitä, esimerkiksi historia. Siihen olen perehtynyt esimerkiksi lukemalla Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon. Osa romaaneista ja melkein kaikki novellit perustuvat omakohtaisesti elettyyn ja koettuun.

Toukokuussa 2016 kävin katsomasssa Krossin vanhaa opinahjoa, Westholmin lyseota. Majapaikkaan palatessani pääsin ihailemaan Pitkää Hermannia ja sen huipulla liehunutta Viron lippua. Olin juuri sopivassa mielenvireessä, ja hetki oli unohtumaton.

Koska itsenäisyys ja oma lippu eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä, niitä arvostetaan Virossa paljon enemmän kuin täällä Suomessa.

Lainaan katkelman Jaan Krossin romaanista Paikallaanlento. Tapahtuma-aika on syyskuu 1944:

Hän [Ullo Paerland] oli vilkaissut oikealle ylös Pitkän Hermannin torniin ja havainnut miten hakaristilippua vedettiin juuri alas tangosta. Hän oli hämmästyneenä pysähtynyt pyörällään. Hän näki ihmisten liikkuvan tornissa lipputangon jalustan ympärillä ja näki sitten, sydän kurkussa, miten sini-musta-valkoinen kohosi salkoon. Ja hän havaitsi myös, miten kahdenkymmenen askelen päässä kirkon suuntaan hiekanväriseen virolaisen kapteenin univormuun pukeutunut mies pysähtyi keskelle puistokatua, jähmettyi asentoon ja teki lipulle kunniaa, neljän ohuen kultanauhan ympäröimä käsi lippaan vietynä. Ja sitten – hän oli nähnyt – jostain ilmestyi vihreänsinertävässä asepuvussa ollut Sturmbannfuhrer, lähestyi selän takaa kapteenia, veti pistoolin kotelosta ja ampui. Laukaus puistokadun tussinmustien lehmuksenrunkojen välissä. Strurmbannfuhrer paineli pistoolia takaisin koteloon työntäen eteenpäin kirkon suuntaan. Kapteeni makasi puistokadulla maassa.

Ullo paiskasi pyörän käsistään ja juoksi maassa makaavan luo. (…) Hiekka oli verinen kapteenin takaraivon alla, lakinreunuksessa oli luodinreikä ja miehellä luodinreikä takaraivossaan.
(…)

Ullo kertoi ajatelleensa: Sturmbannfuhrer oli viidentoista askeleen päässä. Jos hän katsoo taakseen ja näkee minut kumartuneena uhrinsa ylle, hän voi ampua minua, mutta minä en katso, en katso, en katso katsooko hän…

Helsingin Sanomat osallistui Viron 100-vuotisjuhlintaan julkaisemalla lipun monivaiheisen tarinan. Pitkään kätkettynä ollut lippu on esillä äskettäin avatussa Viron Kansallismuseossa Tartossa.

Kaikkea muuta kuin turha!

Elokuvakriitikko Juho Typpö kirjoitti Hesarissa, että Tuntematon sotilas on ”turha” elokuva. Otsikon luettuani ensimmäinen ajatus oli, että taidan jättää väliin. Katsoin sitten kuitenkin, ehkä vähän uhmamielellä.

Ikitie-elokuvan olen nähnyt jo aiemmin. Ihastuin Tuurin kirjaan ja halusin ehdottomasti katsoa sen pohjalta tehdyn elokuvan. HS:n kriitikko Miska Rantanen luonnehti Ikitietä ”loistavaksi”, joten kollegat operoivat arvosteluasteikon ääripäissä.

Kannatti luottaa itseensä enemmän kuin Typpöön: aivan erinomaisia elokuvia kumpikin ja ehdottomasti katsomisen arvoisia! On makuasia kummasta pitää enemmän. Jos antaisin tähtiä, Ikitie voisi saada viisi. Vaan enpä anna, en varsinkaan Tuntemattomalle sotilaalle. Se on meille suomalaisille niin erityinen elokuva, että tähtien jakaminen tuntuu, kuinka sanoisi … turhalta.

Tuntemattomasta on nyt tehty kolme elokuvaa. Näin Laineen version vuodelta 1955 ensi kerran varusmiehenä Oulun kasarmilla ja silloin se teki voimakkaan vaikutuksen.  Myöhemmin olen nähnyt elokuvan telkkarista muutaman kerran kokonaan ja lukemattomia kertoja osia siitä.

Mollbergin vuonna 1985 valmistunutta versiota en ole nähnyt teatterissa, telkkarissa kyllä. Muistikuvaa siitä hallitsee äärimmilleen viety realismi, jota käsikameran käyttö tehostaa entisestään. Päällimmäiseksi on jäänyt mieleen ilmahyökkäys, jonka aikana sotamies Korpela päästää hevosen valjaista ja huutaa:

Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkuin ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois!

Louhimiehen versio on Hesarin Typön sanoin ”turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä”. Elokuva ei varmaankaan ole kriitikon toiveiden mukainen, mutta tällä perusteella on kohtuutonta leimata se ”turhaksi”.

Uusi Tuntematon on parhaalla käytettävissä olevalla taidolla ja tekniikalla toteutettu elokuva tärkeästä aiheesta. Ei ole yhtään liikaa, että Linnan mestariteoksen pohjalta tehdään elokuva kolmenkymmenen vuoden välein ja että tämä uusin ajoittuu itsenäisyyden juhlavuoteen!

Juho Typön 27.10. julkaistu tyrmäävä arvostelu herätti odotetusti vilkkaan keskustelun, jossa asiaa käsiteltiin monipuolisesti ja ansiokkaasti. Lainaan nimimerkki milla kuun mielipidettä:

Olen toiminut kauan lukion äidinkielenopettajana. Vielä 80-luvun loppupuolella TS kuului niihin kaikkien muistamiin ”pakkoluetettaviin” kirjoihin. Monet pitivät, useimmat kokivat kirjan lähinnä liian paksuksi ja tylsäksi, osa lintsasi lukemisen. Sitkeästi ja syystä klassikko säilyi lukuohjelmassa. 90-luvulla alkoi tulla uudenlaisia vaikeuksia. Nuoret lukijat valittivat, että eivät erota miehiä toisistaan, pitivät kirjaa hankalana eivätkä kelpuuttaneet jatkosodan tapahtumia juoneksi: ”Tässä ei tapahdu mitään.” Vähitellen TS:n lukeminen sitten hiipui, ja muutenkin ”kaikki lukevat saman kirjan” -systeemi mureni. Toki nykyäänkin joku joskus teokseen tarttuu. Joillakin se on edelleen luetettu peruskoulussa, mutta tämä on havaintojeni mukaan hyvin harvinaista.

Louhimiehen Tuntemattomassa ei unohdeta, että sotaa käytiin muuallakin kuin etulinjassa. Kotirintamalle sijoittuvat kohtaukset ovat uutta aeiempiin versioihin verrattuna ja ne syventävät merkittävästi elokuvan välittämää kuvaa sotaan joutuneestsa suomalaisesta miehestä.

Katsomoissa on nähty ilahduttavan runsaasti nuoria ihmisiä. Monille heistä Louhimiehen Tuntematon on se ensimmäinen. Luultavasti osa katsojista innostuu lukemaan myös Linnan romaaniin, jolloin elokuva ei ole tässäkään mielessä turha.

Uutuuselokuva muistuttaa vaikuttavalla tavalla siitä, että Suomi ja suomalaiset ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestä kovan hinnan.

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia

Isänmaallisuus periytyi isältä pojalle

Olin laskeutumassa Toompealta kohti Miehitysmuseota ja Kansalliskirjastoa, kun näköpiiriin ilmestyi muistomerkki. Menin katsomaan lähempää.

Kyseessä oli kontra-amiraali Johan Pitkan kunniaksi pystytetty muistomerkki. Mies oli etäisesti tuttu Viron historiaa käsitelleistä kirjoista. Lisäksi muistin Pitkan esiintyneen jossain Jaan Krossin novellissa.

Kotona tarkistin asian. Pitka mainitaan novellissa Pako, joka julkaistiin ensi kerran kirjallisuuslehti Loomingin numerossa 9/1993. Novelli sisältyy Jouko Vanhasen kääntämänä Halleluja-nimiseen kokoelmaan, jonka WSOY julkaisi vuonna 2001. Lainaus alkaen sivulta 51:

Meillä oli kotona muuten tapana, että kun meillä kävi vieraita, minäkin sain olla läsnä. (…)
Niinpä yhdestä tohtorin ja hänen rouvansa meillä käynnistä jäi korviini tohtorin huomautus, että isälläni olisi joitakin vapaussodan aikaisia ansioita.

Vieraiden lähdettyä Jaan kysyi isältään, mitä tohtori mahtoi tarkoittaa. Isä vastasi:

”Noo, älä nyt ota sitä liian vakavasti.”
Mutta sitten hän kertoi. Marraskuussa 1918, pari päivää sen jälkeen kun väliaikainen hallitus oli tullut esiin maan alta, Pitka oli tilannut Vöölmannilta miehiä satamaan, korjaamaan jotain komentamaansa laivaa. Isä oli järjestänyt asian tehtaan puolesta, ja Vöölmannin hitsarit olivat Pitkan tyydytykseksi saaneet työnsä nopeasti tehtyä. Viikkoa myöhemmin Pitka oli ajanut vanhalla vartiolaivan pituisella Buickilla Vöölmannin tehtaalle.

Sillä kertaa Pitkalla oli Vöölmannille mittavampi urakka:

”Miehet! Nyt käydään Viron vapaussotaa. Punaiset tunkevat Narvasta kohti Tallinnaa. He ovat jo melkein Rakveressa. Jos me onnistumme pysäyttämään heidät ennen Tallinnaa, lyömään heidät takaisin ja tunkemaan pois Virosta – silloin meillä on oma valtio. Jos me emme kykene siihen, niin tästä maasta tulee, no Anveltin kunta ja Kingissepin kihlakunta Trotskin valtakunnassa. Minä uskon ettei kukaan teistä halua sitä. Siitä meillä on jo kokemusta. Se joka sitä haluaa, älköön tulko enää huomenna tänne töihin. Sillä tästä lähtien täällä on Viron rautateiden päävarikon panssarijunaosasto. Teidän uusi johtajanne on tässä.” Hän oli tökännyt isää peukalollaan rintaan.

Vöölmannin tehtaalla rakennetuilla panssarijunilla oli merkittävä rooli, kun virolaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja maa sai pitää itsenäisyytensä. Viro palkitsi kirjailija Krossin isän isänmaallisuudestaan ansioristillä 1930-luvun lopulla; neuvostomiehittäjät passittivat hänet samoista ”ansioista” vankileirille. Jaan Kross vanhempi kuoli Potman vankileirillä Mordvan oblastissa helmikuussa 1946.

Myös kirjailija Jaan Kross oli isänmaallinen mies ja joutui isänsä tavoin maksamaan siitä kovan hinnan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat Krossin viideksi kuukaudeksi Patarein vankilaan; neuvostomiehittäjät panivat pahemmaksi ja lähettivät Siperiaan. Kahdeksan vuoden vankileiri- ja karkotusrangaistus päättyi vuonna 1954, mutta täysimääräisesti Kross vapautui vasta kun Viro itsenäistyi toisen kerran elokuussa 1991. Kirjailija oli tuolloin jo ikämies.

Kross kirjoitti omista miehitysajan kokemuksistaan muistelmissa ja novelleissa. Seuraava lainaus on novellista Tuhkakuppi, joka sisältyy Suomessa v. 1991 julkaistuun, Juhani Salokanteleen suomentamaan kokoelmaan Silmien avaamisen päivä.

Minä olin seissyt muutaman minuutin paikallani, ojennellut itseäni, hengittänyt syvään, ehtinyt tuntea miten ummehtuneen mahorkanlöyhkäisestä vaununilmasta olinkaan tullut – ja ehtinyt huomata, että kaukana edessäpäin vilkahteli rivi pimeydessä paikallaan pysyviä valotäpliä. Samassa minä huomasin, että näiden täplien välissä liikkui huojahdellen lähenevä täplä.

Hetken kuluttua lyhty ehti huohottaen perille. Nahkarukkanen ojensi sen pimeydestä kohti kasvojani. Toinen rukkanen puuhasi papereitten kanssa:

”Sukunimi? Etunimi? Isännimi? Syntymäaika? Montako vuotta?” (…)

Harvalukuiset lamput valaisivat sittenkin riittävästi tyhjiä lumisia teitä, ja koko öinen leiri oli aivan kuin absurdi joulukortti.

Erihenkiset kirkot

Pääkohteitani Tallinnassa olivat taidemuseo Kumu ja Lentosataman viikinkinäyttely, mutta maanantaina oli mukavasti aikaa tutustua aiemmin käymättömiin paikkoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Kansalliskirjasto, TV-torni ja Patkulin portaat. Lisäksi kävin  Pyhän Hengen kirkossa ja Aleksanteri Nevskin katedraalissa.

Balthasar Russowin taannoinen työpaikka,  Pyhän Hengen kirkko Raatihuoneentorin lähellä rakennettiin jo 1300-luvulla. Kirkkohistorian kannalta on merkittävää, että tässä köyhän väen kirkossa saarnattiin ensi kertaa maarahvaan omalla kielellä. Tämä tapahtui uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla.

Pyhän Hengen kirkko on useimpiin Vanhankaupungin kirkkoihin verrattuna puitteiltaan varsin vaatimaton, mutta silti äärimmäisen vaikuttava. Sisään mennään suoraan jalkakäytävältä vähän niin kuin alueen moniin krouveihin. Opas/lipunmyyjä kertoi hyvällä suomenkielellä, että nykyinen penkkijärjestys on 1700-luvulta. Varmaa tietoa kirkon lämmittämisestä varhaisina aikoina ei ole; vesikiertoinen keskuslämmitys on huomattavan myöhäistä perua.

* * *

Aleksanteri Nevskin katedraali valmistui v. 1900 eli aikana, jolloin Viro oli osa Venäjää. Sipulikupolikatedraali on venäläisellä tavalla komea ulkoa ja sisältä. Näin VisitTallinn -sivusto:

Kirkko oli kaavailtu symboloimaan imperiumin poliittista ja uskonnollista ylivaltaa tähän uppiniskaiseen Baltian kolkkaan. (…) Kirkon sijaintipaikka Tallinnassa ei ole sattumaa, vaan se rakennettiin tarkoituksella vastapäätä Toompean linnaa, siihen missä oli ollut Martti Lutherin patsas.

Vierailuni tässä kirkossa jäi lyhyeksi. Ehdin ottaa kaksi kuvaa ennen kuin tultiin kieltämään. Outo juttu: Iisakinkirkossa Pietarissa sai kuvata, täällä jostain syystä ei. Kirkkoa katsellessa nousi mieleen periluterilainen kysymys: missä vaiheessa komeuden ja koreuden tavoitteleminen voidaan tulkita synniksi?

Tallinna päev

Viroon saapuessani juhlittiin Tallinna-päivää. Raatihuoneentorilla oli musiikki- ja tanssiesityksiä ja matkalla Viru-keskuksen kirjakauppaan osuin toiseenkin esiintymislavaan. Jäin kuuntelemaan loistavaäänistä laulajatyttöä.

Vietin omaa Tallinnapäivääni retken päätteeksi vasta viikkoa myöhemmin. Harkitsin Tallinna-kortin hankkimista, mutta valitsin kuitenkin hop-on-hop-off -kiertoajelut ja vierailun kahdessa kohteessa. Vaihtoehtoina olivat Lentosatama, Kumu, ulkoilmamuseo ja TV-torni.

Reittejä oli kolme, selostukset antoisia ja kielivaihtoehtoja kymmenen. Koska sää suosi, bussin avoimessa yläkerrassa oli mukava istua ja ottaa kuvia. Täyden kattauksen nautittuani tiedän Tallinnasta yhtä ja toista. Paketin hintakaan ei ollut paha, 35/25 €.

Lentosataman merimuseo on Viron suosituin museo. En ihmettele: aiheesta kiinnostuneille riittää nähtävää. Satavuotiaan, jo pahasti rapistuneen lentokonehallin ottaminen edustavaan uusiokäyttöön on sinällään kulttuuriteko! Näyttelyn varsinainen vetonaula on sukellusvene Lembit, johon pääsee sisälle.

Rocca al Maren ulkoilmamuseon erikoisuutena oli ajanmukaisiin asuihin pukeutunut henkilökunta, jolta sai kysellä kaikkea mieleen tulevaa. Ajokkinsa vieressä päivystänyt hevosmies olisi tosin pitänyt ensin herättää.

Vihreä reitti suuntautui ydinkeskustan koillispuolelle, Lasnamäen kaupunginosaan ja Piritan suunnalle. Lasnamäe on neuvostotyyliin rakennettu jättimäinen lähiö, jossa asuu kolmasosa Viron asukkaista. Reitin varrella sijaitsevat mm. Kadriorgin puisto, laululava, televisiotorni ja Piritan luostarin rauniot.

Kuulin bussissa järkeenkäyvän selityksen kaikkialla Virossa silmiinpistävään ilmiöön, heikossa kunnossa olevien rakennusten runsauteen. Kun miehitysaikana kansallistettua omaisuutta palautettiin alkuperäisille omistajilleen, näillä ei useinkaan ollut varoja sijoitettavaksi kiinteistöjen korjaustöihin. Toisaalta omistukseltaan kiistanalaisiin kohteisiin ei haluta sitoa senttiäkään oikeusprosessien ollessa kesken.

Museossa ja museon takana

Sunnuntaina luovutin auton ja vaihdoin vielä kerran majapaikkaa. Huoneen vapautumista odotellessani tutustuin Miehitysmuseoon. Vaikuttava ja tarpeellinen paikka, jos kohta neuvostomiehityksen kaikkialla näkyvät jäljet pitävät tämän ankean ajanjakson museoita tehokkaammin matkailijoiden tietoisuudessa.

Miehittäjät milloin mistäkin suunnasta ovat koetelleet sukulaiskansaa niin pitkään ja perusteellisesti, että Viro voisi olla julisteessa Hitlerin paikalla. Jaan Kross antoi Uppiniskaisuuden kronikalle Viron asemaa kuvaavan nimen Kolme katku vahel. Kirjaimellisesti katku tarkoittaa ruttoa, mutta asian voi nähdä laajemmin. Museossa keskitytään kuitenkin uudempiin asioihin eli Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Koska kirjallisuus oli matkani keskeinen innoittaja, luettelo kielletyistä kirjoista vuodelta 1980 oli erityisen riipaiseva näyttelyesine.

Surkuhupaisten kulutustavaroiden seasta jäi mieleen kuvan laite, jonka ainoana käyttötarkoituksena on kirjeiden höyryttäminen auki tarkempia tutkimuksia varten. Salakuuntelulaitteet edustavat alan uudempaa tekniikkaa.

Päivän toinen museo/taide-elämys on sikäli erikoinen, että Viron historiallisen museon takapihan ”näyttelyä” ei mainosteta turisteille. Ei toisaalta kielletä menemästäkään: työmaa-alueen aitaan oli jätetty miehen mentävä aukko…

.

Kross, Jyväskylä ja Neuvostoliitto

Kirjailija Jaan Kross kertoo kaksiosaisissa muistelmissaan Rakkaat kanssavaeltajat ensimmäisestä matkastaan länteen kesällä 1965. Kohteena oli Jyväskylä ja siellä järjestetty kääntäjäseminaari.

Kross matkusti Tallinnasta Suomeen junalla Leningradin kautta, missä seurue täydentyi muutamilla osanottajilla. Lisäksi joukkoon liittyi Puolueen tarkkailija, jota Kross nimittää Luotto-Lasseksi. ”Lasse” valmensi seuruetta kertomalla näkemyksensä siitä, miksi seminaari järjestettiin nimenomaan Jyväskylässä. Näin Kross:

Toisin sanoen suomalaiset olivat suunnanneet kääntäjäseminaarinsa muka mahdollisimman syrjäiseen paikkaan. Se johtui tietysti siitä, että niin monet osanottajat tulivat Neuvostoliitosta.
(…)
Mutta mitä Luotto-Lasseen tuli – hän oli parin päivän päästä hiljaista poikaa tutustuttuaan Jyväskylän yliopistoon, jossa seminaarimme pidettiin, ja seminaarin käyttöön annettuihin tiloihin ja Jyväskylän arkkitehtuuriin ja ylipäätänsä kaupungin järjestykseen. Sehän oli ylivertainen ja, mikä tärkeintä, ihmisen huomioon ottava, toisin kuin koko Neuvostoliiton niin sanottu hyvinvointi.