Aihearkisto: Yhteiskunta

Ylösalaiset liput ja muuta Virossa nähtyä

Tein viikolla kierroksen Virossa: Tallinnan ja Tarton kautta Narvaan ja takaisin Tallinnaan. Minua kiinnosti nähdä, näkyykö Ukrainan sota eteläisen naapurimaan katukuvassa. Näkyihän se.

Hiljainen mielenilmaus Tallinnassa Venäjän lähetystön edessä on jatkunut sodan alkupäivistä asti. Kävin Pikk-kadulla sunnuntaina ja uudelleen torstaina, ja kummallakin kerralla poliisi päivysti paikalla. Ihmiset katselivat aitaan kiinnitettyjä kylttejä vakavina ja vaitonaisina.

Jatkoin kohti Vabamu-museota ja löysin viime käyntini jälkeen kirjakaupan kulmalle pystytetyn suosikkikirjailijani Jaan Krossin patsaan. Vapauden aukion laidassa talon seinää koristivat suurikokoiset Ukrainan ja Viron liput.

Tartossakin liputettiin. Kuva on läheltä yliopistoa: vasemmassa reunassa näkyy Krossin kirjoista tuttu kahvila Werner. Se on toiminut opiskelijoiden tapaamispaikkana peräti vuodesta 1895!

Olen käynyt Tartossa ennenkin, mutta rajakaupunki Narva oli uusi tuttavuus. Matka kesti Lux Express -bussilla kaksi ja puoli tuntia ja maksoi eläkeläiseltä 5.40 €. Reitti sivusi Peipsijärveä, mutta laaja ulappa vilahteli vain hetkittäin. Vastarantaa ei näkynyt.

Narvassa Nato-maa Viro ja ongelmallinen naapuri Venäjä seisovat kirjaimellisesti napit vastakkain. Elämä näytti kuitenkin jatkuvan entiseen malliin. Liikenne sillalla oli vilkasta: rekkoja, henkilöautoja ja jalankulkijoita tuli ja meni, kalastajia näkyi linnojen välissä joen kummallakin rannalla.

Olin arvellut, että en näe Narvassa ainuttakaan Ukrainan lippua. Luulin väärin, sillä silmiini osui kolme sinikeltaista. Lipuista kaksi liehui tosin ylösalaisin, siis keltainen puoli ylhäällä.

Toinen väärin ripustetuista oli erittäin näkyvällä (ja virallisen tuntuisella) paikalla joen rannassa vastapäätä Iivananlinnaa. Minun on vaikea uskoa, että outo ja epäkorrekti liputtaminen voisi johtua pelkästään huolimattomuudesta.

Sotauutisoinnissa on eroa

Täältä lännestä katsottuna on vaikea ymmärtää, että enemmistö venäläisistä hyväksyy presidentti Putinin hyökkäyksen Ukrainaan. Tilannetta selittää pitkälti se, että venäjänkielinen media on tiukasti Putinin kontrollissa.

Kiinnosti katsoa, mitä Pravdan lukijoille kerrotaan Ukrainan ”erityisoperaatiosta”. Kone kääntää melkoista kökkösuomea, mutta pelin henki ei jää epäselväksi. Kun Suomessa ja muualla lännessä ihastellaan Ukrainan kansalaisten puolustustahtoa, Pravda kääntää asian tasan päälaelleen:

Venäjällä järjestettyjä mielenosoituksia ei täysin pimitetä, mutta niiden tarkoitusperät hämärretään ja osallistujien määristä häviää herkästi nolla tai kaksi. Sama koskee lännessä nähtyjä massiivisista mielenilmauksia. Toisaalta Pravdan sivuilta löytyi uutinen Italiassa järjestetystä tukimielenosoituksesta. Osanottajamäärää ei kerrottu, mutta kuvasta päätellen se liikkui mieluummin kymmenissä kuin sadoissa. Mielenilmauksen olivat järjestäneet Napolin kommunistit.

Toimittaja Maria Pettersson julkaisi Twitterissä kymmenen esimerkkiä Venäjän Television ykköskanavan uutisista. Yksi niistä koski puhelinkeskusteluja muiden valtionpäämiesten kanssa:

Putin on käynyt keskusteluja Venezuelan presidentti Maduron ja Abu Dhabin kruununprinssin kanssa. Puhelussa Maduro korosti, kuinka tärkeää on torjua lännen uhkaa ja disinformaatiota. Abu Dhabin prinssin mukaan Venäjällä on oikeus puolustaa itseään ja maiden yhteistyö jatkuu.

Kaikesta päätellen kaverit alkavat käydä vähiin.

Performanssi museolaivalla

Tänään, Viron itsenäisyyspäivänä muistelen matkojani naapurimaahan ja elämyksiä, joita olen saanut kokea. Yksi niistä on vierailu Lentosatamassa toukokuussa 2016.

Lentosatamassa oli paljon koululaisia ja meininki paljon vilkkaampaa kuin museoissa keskimäärin. Joka puolella kuvattiin ja minullekin ehdotettiin poseeraamista armeijan manttelissa, mutta ujous iski.

Jäänmurtaja Suur Tolliin tutustuessani laivalle saapui ryhmä tyttöjä, jotka järjestivät näytöksen murtajan kannella. Hetkeä myöhemmin esitys jatkui rannalla, nyt pykälää tai kahta vauhdikkaampana.

Suur Toll on taruolento, jonka patsaan olen nähnyt Kuressaaren satamassa. Toll ja muita kuvia Virosta täällä.

Riittääkö turvaväli?

En ole käynyt viikkoon kaupassa, mutta kävelyllä joka päivä. Myös tänään, piittaamatta toimittaja Marja Sannikan julmistelusta. PYSYKÄÄ SISÄLLÄ! Marja huutaa Twitterissä.

Toimittajasisko Maria Pettersson näyttäisi sallivan ulkoilun, kunhan pysytellään riittävän etäällä muista ihmisistä. Esimerkkitapauksessa turvaväli on 15 metriä.

Helsingin Sanomien tänäinen lähestymiskulma panee kysymään, mitä ”ulos” lähteminen itse kellekin tarkoittaa. Toimittaja ehkä lähtee kauppakeskukseen, kahvilaan tai karaokebaariin. Entä jos lähtee ulos tositarkoituksella, pysyäkseen ulkona?

Minulle ulkoileminen on harvoin sosiaalinen tapahtuma. Nautin raittiista ilmasta, liikunnasta ja mahdollisuuksien mukaan auringosta. Toki toivon näkeväni lintuja ja joskus onnistunkin: keskiviikkona ylitseni lensi neljä harmaalokkia, kevään ensimmäiset muuttolinnut.

Päivittäinen kävely on näihin asti ollut iloinen asia, mutta tilanne saattaa muuttua. Ristiriitainen ohjeistus harmittaa ja hämmentää, lisäksi vaivaa syyllinen ja epävarma olo. Entä jos turvaväli jää korkeiden lumivallien välissä metriin tai kahteen?

Jos bilettäjiä ja muita ongelmatapauksia ei saada muuten kuriin, järeimpänä keinona on mainittu kaikkia koskeva ulkonaliikkumiskielto. Mielestäni olisi kohtuutonta ulottaa sellainen koskemaan meitä yksin liikkuvia lintuharrastajia.

Bernie – nuorten suosikki

Ilta-Sanomissa 16.2. julkaistu kuva vähän hymyilytti: demokraattien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä 78-vuotias Bernie Sanders on esivaalissa nuorison suosikki. Varteeotettavin vastaehdokas Joe Biden on saman ikäinen. Mikään pojankloppi ei ole myöskään Trump. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen nuori ja nätti pääministeri herättää ihastusta Yhdysvalloissa!

IS:n uutisessa viitataan arvioihin, joiden mukaan sosialistiksi julistautuneen Sandersin ”vanhat puheet Neuvostoliitosta” saattavat nousta ongelmaksi. Sanders kävi v. 1988 Neuvostoliitossa yhdistetyllä hää- ja tutustumismatkalla ja taisi pitää näkemästään aika tavalla. Matkalta palattuan hän nimittäin toivoi otettavan käyttöön ”molempien maiden systeemien vahvuuksia”.

Neuvostoliitto veteli viimeisiään Sandersin vierailun aikana ja hajosi lopullisesti kolme vuotta myöhemmin. Lännen valtionpäämiehistä Sandersin suosikkeja ovat olleet esimerkiksi Kuubaa ja Venezuelaa johtaneet kommunistipresidentit Fidel Castro ja Hugo Chavez.

* * *

Nobel-kirjailija Halldor Laxness vieraili ensi kerran Neuvostoliitossa vuonna 1932. Avoimin mielin ja suurin odotuksin matkaan lähteneelle Laxnessille vierailu oli monin tavoin kitkerä pettymys. Tuoreeltaan julkaistua matkakirjaa I I Austurvegi ei ole suomennettu, mutta kirjailija kertoo vaikutelmistaan muistelu- ja esseekokoelmassa Tunnustan maata (WSOY 1966).

Asiaan liittyvä teksti löytyy sivuston puolelta.

Ministerit ja Kärnä* vaalikoneessa ja arvokartalla (YLE ja HS)

Vaalikoneiden kysymyksiä on kritisoitu laajalti ja mielestäni syystäkin. Toisaalta paljon puhuttu arvopohja, varsinkin sen erot ja yhtäläisyydet suhteessa muihin poliitikkoihin selviävät ehkä paremmin vastauksista tehdyistä yhteenvedoista. Linkki > selaa ehdokkaita.

Yleisesti ottaen hallituksen vihervasemmiston kärkinimet vetävät vahvasti yhtä köyttä, mutta Kulmuni (kesk) ja Henriksson (rkp) näyttävät olevan aivan eri kartalla.

Otetaan ensiksi tarkasteluun Sanna Marin, maailman nuorin vallassa oleva pääministeri. On myös sanottu, että hän on Suomen itsenäisyyden ajan vasemmistolaisin pääministeri. (KU)

Kuten näkyy, Marinilla ykkösenä on yllättäen feministipuolue (kuten myös Ohisalolla ja Anderssonilla). Oma puolue sdp löytyy vasta sijaluvulta 5 edellään vasemmistoliitto, vihreät ja EOP. Hallituskumppani keskusta on sijaluvulla 10 edellään kaksi kommunistipuoluetta, rkp ja piraatit. Perussuomalaiset löytyvät sijaluvulta 19.

Sitten Katri Kulmuni:

Kulmuni saa ykkösvaihtoehdokseen järkeenkäyvästi oman puolueensa keskustan. Hallitustovereista sdp kiilaa kakkoseksi, mutta muut jäävät kauas kärjestä: rkp:lle lohkeaa sijaluvuksi 9 ja vasureille 10. Vihreiden (sijaluku 14) edelle sijoittuvat oppositioon jääneet kristilliset, kokoomus, perussuomalaiset (6-8) ja kaksi ryhmää kommunisteja.

Anna-Maja Henriksson:

Henrikssonilla viiden kärki on mielenkiintoinen. Ykkösenä oma puolue rkp, mutta seuraavina kokoomus ja kristilliset ennen keskustaa ja demareita. Vasemmistoliitto löytyy sijaluvulta 10, perussuomalaiset sijalta 13 ja vihreät 14.

Mielenkiintoinen havainto on se, että kun Marin saa lähestulkoon näppylöitä perussuomalaisista ja kokoomuksesta, Kulmunin ja Henrikssonin vastauksissa kumpikin sijoittuu hallituskumppani vihreiden edelle.

Marin, Ohisalo ja Andersson asemoituvat omissa puolueissaan arvokartan vasempaan alanurkkaan. Kulmuni ja Henriksson lienevät puolueidensa keskivertoehdokkaita ”liberaalimpia”, mutta vasemmisto-oikeisto -akselilla he tuskin erottuvat muusta joukosta ainakaan yhtä selvästi kuin virkasiskot vasemmalla.

Lopuksi vielä Sipilän ja Rinteen hallituksen ministerit HS:n arvokartalla:

*)
Lisäsin tarkasteluun lappilaisedustaja Mikko Kärnän (kesk) YLE-vaalikonevastausten yhteenvedon. Varsinkin kolmen kärki on mielenkiintoinen. On toki muistettava, että vastaukset annettiin ennen vaaleja eikä Kärnä voinut aavistaa joutuvansa tukemaan Rinteen/Marinin vasemmistolaista feministihallitusta.

Mitä ajattelen tänään

Talvisodan syttymisen 80. vuosipäivänä ajattelen kiitollisin mielin työtä ja uhrauksia, joita aiemmat sukupolvet ovat tehneet puolustaessaan Suomen itsenäisyyttä. Katselin kuvia ja kaivoin esiin kolumnin, jonka kirjoitin Uusi Rovaniemi -kaupunkilehteen itsenäisyyspäiväksi 2009.

Reetan ja Sofin Suomi

Reetta on suuren suomalaisen sanomalehden toimituspäällikkö, Sofi kohuttu menestyskirjailija. Naisia yhdistää tyytymättömyys Suomea ja suomalaisia kohtaan.

Reetta muistutti äskettäin julkaistussa kolumnissaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Olkoon niin: lapsi ei todellakaan voi vaikuttaa siihen, millaiseen ympäristöön sattuu syntymään.

Seuraavaksi Reetta julisti, että se ympäristökin on jonkinlaisen arvonnan tulos:

Meillä [suomalaisilla] kävi hyvä tuuri. Emme me tätä vaurautta ole ansainneet – eivätkä nuo toiset ole syyllisiä huonoon arpaonneen.

Minä sain oman lottovoittoni aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi. Isä puolusti siellä jossakin Suomen itsenäisyyttä, äiti hoiti kotirintamalla sen, mitä suomalaiselta perheenäidiltä ja kansakoulunopettajalta niissä oloissa vaadittiin. Kumpikin teki parhaansa, kansa ponnisteli äärirajoillaan ja se onneksi riitti: Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Sodan jälkeenkin tässä maassa on tehty työtä ja ponnisteltu. Reetan mielestä hyvinvointi ja yhteiskunnan vakaus johtuu siitä, että Suomella on ollut tuuria suuressa lottoarvonnassa. Minä näen asian niin, että kansakuntien, muidenkin kuin suomalaisten, pitää ottaa vastuu omasta menestymisestään sen sijaan että kiitetään tai syytetään hyvää tai huonoa arpaonnea.

Sofi katsoi oikeudekseen syyttää karkeasti yleistäen suomalaisia miehiä väkivaltaisiksi. Minä olen suomalainen mies, isäni on ja poikani. Kenellekään meistä ei ole tullut mieleenkään turvautua väkivaltaan selviteltäessä ihmisten välisiä erimielisyyksiä. Emme siis ole tyypillisiä suomalaisia miehiä Sofin tarkoittamassa mielessä.

On kuitenkin pakko myöntää, että väkivalta on muulla tavoin mukana kuvioissa. Olemme kukin vuorollamme luvanneet:

tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.

Isä joutui lunastamaan lupauksensa sodan aikana, minä en ikäni vuoksi ole enää asevelvollinen, Jounia vakuutus sitoo vielä pitkään. Sotaan joutumisen todennäköisyys on onneksi pieni, mutta se on yhtä kaikki olemassa.

Millaista Suomea sotilasvalan vannova nuorukainen lupaa puolustaa? Luulisin, että mieluummin tätä suunnilleen nykyisen kaltaista kuin sitä, jollaiseksi Reetta ja Sofi haluaisivat tämän maan muuttaa.

Toisaalta tekee mieli kysyä, olisivatko Reetta ja Sofi itse valmiita puolustamaan minkäänlaista Suomea, missään oloissa.

Onnittelut hyvälle naapurille

Muutkin naapurit ovat hyviä, mutta 100-vuotista itsenäisyyttään juhliva Viro on minulle erityisen rakas. Varsinkin Viron maaseudulla liikkuessa on niin kotoinen olo, että on vaikea uskoa olevansa ulkomailla. Kieli on hauskaa kuunnella ja muukin meininki miellyttää.

Aluksi Viroon vetivät linnut, nykyisin matkustamiseen on muitakin syitä, esimerkiksi historia. Siihen olen perehtynyt esimerkiksi lukemalla Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon. Osa romaaneista ja melkein kaikki novellit perustuvat omakohtaisesti elettyyn ja koettuun.

Toukokuussa 2016 kävin katsomasssa Krossin vanhaa opinahjoa, Westholmin lyseota. Majapaikkaan palatessani pääsin ihailemaan Pitkää Hermannia ja sen huipulla liehunutta Viron lippua. Olin juuri sopivassa mielenvireessä, ja hetki oli unohtumaton.

Koska itsenäisyys ja oma lippu eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä, niitä arvostetaan Virossa paljon enemmän kuin täällä Suomessa.

Lainaan katkelman Jaan Krossin romaanista Paikallaanlento. Tapahtuma-aika on syyskuu 1944:

Hän [Ullo Paerland] oli vilkaissut oikealle ylös Pitkän Hermannin torniin ja havainnut miten hakaristilippua vedettiin juuri alas tangosta. Hän oli hämmästyneenä pysähtynyt pyörällään. Hän näki ihmisten liikkuvan tornissa lipputangon jalustan ympärillä ja näki sitten, sydän kurkussa, miten sini-musta-valkoinen kohosi salkoon. Ja hän havaitsi myös, miten kahdenkymmenen askelen päässä kirkon suuntaan hiekanväriseen virolaisen kapteenin univormuun pukeutunut mies pysähtyi keskelle puistokatua, jähmettyi asentoon ja teki lipulle kunniaa, neljän ohuen kultanauhan ympäröimä käsi lippaan vietynä. Ja sitten – hän oli nähnyt – jostain ilmestyi vihreänsinertävässä asepuvussa ollut Sturmbannfuhrer, lähestyi selän takaa kapteenia, veti pistoolin kotelosta ja ampui. Laukaus puistokadun tussinmustien lehmuksenrunkojen välissä. Strurmbannfuhrer paineli pistoolia takaisin koteloon työntäen eteenpäin kirkon suuntaan. Kapteeni makasi puistokadulla maassa.

Ullo paiskasi pyörän käsistään ja juoksi maassa makaavan luo. (…) Hiekka oli verinen kapteenin takaraivon alla, lakinreunuksessa oli luodinreikä ja miehellä luodinreikä takaraivossaan.
(…)

Ullo kertoi ajatelleensa: Sturmbannfuhrer oli viidentoista askeleen päässä. Jos hän katsoo taakseen ja näkee minut kumartuneena uhrinsa ylle, hän voi ampua minua, mutta minä en katso, en katso, en katso katsooko hän…

Helsingin Sanomat osallistui Viron 100-vuotisjuhlintaan julkaisemalla lipun monivaiheisen tarinan. Pitkään kätkettynä ollut lippu on esillä äskettäin avatussa Viron Kansallismuseossa Tartossa.

Kaikkea muuta kuin turha!

Elokuvakriitikko Juho Typpö kirjoitti Hesarissa, että Tuntematon sotilas on ”turha” elokuva. Otsikon luettuani ensimmäinen ajatus oli, että taidan jättää väliin. Katsoin sitten kuitenkin, ehkä vähän uhmamielellä.

Ikitie-elokuvan olen nähnyt jo aiemmin. Ihastuin Tuurin kirjaan ja halusin ehdottomasti katsoa sen pohjalta tehdyn elokuvan. HS:n kriitikko Miska Rantanen luonnehti Ikitietä ”loistavaksi”, joten kollegat operoivat arvosteluasteikon ääripäissä.

Kannatti luottaa itseensä enemmän kuin Typpöön: aivan erinomaisia elokuvia kumpikin ja ehdottomasti katsomisen arvoisia! On makuasia kummasta pitää enemmän. Jos antaisin tähtiä, Ikitie voisi saada viisi. Vaan enpä anna, en varsinkaan Tuntemattomalle sotilaalle. Se on meille suomalaisille niin erityinen elokuva, että tähtien jakaminen tuntuu, kuinka sanoisi … turhalta.

Tuntemattomasta on nyt tehty kolme elokuvaa. Näin Laineen version vuodelta 1955 ensi kerran varusmiehenä Oulun kasarmilla ja silloin se teki voimakkaan vaikutuksen. Myöhemmin olen nähnyt elokuvan telkkarista muutaman kerran kokonaan ja lukemattomia kertoja osia siitä.

Mollbergin vuonna 1985 valmistunutta versiota en ole nähnyt teatterissa, telkkarissa kyllä. Muistikuvaa siitä hallitsee äärimmilleen viety realismi, jota käsikameran käyttö tehostaa entisestään. Päällimmäiseksi on jäänyt mieleen ilmahyökkäys, jonka aikana sotamies Korpela päästää hevosen valjaista ja huutaa:

Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkuin ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois!

Louhimiehen versio on Hesarin Typön sanoin ”turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä”. Elokuva ei varmaankaan ole kriitikon toiveiden mukainen, mutta tällä perusteella on kohtuutonta leimata se ”turhaksi”.

Uusi Tuntematon on parhaalla käytettävissä olevalla taidolla ja tekniikalla toteutettu elokuva tärkeästä aiheesta. Ei ole yhtään liikaa, että Linnan mestariteoksen pohjalta tehdään elokuva kolmenkymmenen vuoden välein ja että tämä uusin ajoittuu itsenäisyyden juhlavuoteen!

Juho Typön 27.10. julkaistu tyrmäävä arvostelu herätti odotetusti vilkkaan keskustelun, jossa asiaa käsiteltiin monipuolisesti ja ansiokkaasti. Lainaan nimimerkki milla kuun mielipidettä:

Olen toiminut kauan lukion äidinkielenopettajana. Vielä 80-luvun loppupuolella TS kuului niihin kaikkien muistamiin ”pakkoluetettaviin” kirjoihin. Monet pitivät, useimmat kokivat kirjan lähinnä liian paksuksi ja tylsäksi, osa lintsasi lukemisen. Sitkeästi ja syystä klassikko säilyi lukuohjelmassa. 90-luvulla alkoi tulla uudenlaisia vaikeuksia. Nuoret lukijat valittivat, että eivät erota miehiä toisistaan, pitivät kirjaa hankalana eivätkä kelpuuttaneet jatkosodan tapahtumia juoneksi: ”Tässä ei tapahdu mitään.” Vähitellen TS:n lukeminen sitten hiipui, ja muutenkin ”kaikki lukevat saman kirjan” -systeemi mureni. Toki nykyäänkin joku joskus teokseen tarttuu. Joillakin se on edelleen luetettu peruskoulussa, mutta tämä on havaintojeni mukaan hyvin harvinaista.

Louhimiehen Tuntemattomassa ei unohdeta, että sotaa käytiin muuallakin kuin etulinjassa. Kotirintamalle sijoittuvat kohtaukset ovat uutta aeiempiin versioihin verrattuna ja ne syventävät merkittävästi elokuvan välittämää kuvaa sotaan joutuneestsa suomalaisesta miehestä.

Katsomoissa on nähty ilahduttavan runsaasti nuoria ihmisiä. Monille heistä Louhimiehen Tuntematon on se ensimmäinen. Luultavasti osa katsojista innostuu lukemaan myös Linnan romaaniin, jolloin elokuva ei ole tässäkään mielessä turha.

Uutuuselokuva muistuttaa vaikuttavalla tavalla siitä, että Suomi ja suomalaiset ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestä kovan hinnan.

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia