Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2019

Väriä siivellä

Jääkiekon maailmanmestaruuden voittaminen oli kaikkia suomalaisia yhdistävä ja voimaannuttava suoritus, mutta juhlimisesta puhuttaessa kuultiin soraääniä.

Ilmavoimat ilmoitti maanantaina aamupäivällä, että Hornetit eivät lennä tervehtimään kotimaahan palaavia mestareita. Kun toimittaja Timo Haapala (IS) reagoi asiaan, päätöstä muutettiin. Hornetteja (2011) ei kuitenkaan luvattu, vaan kaksi Hawk-harjoitushävittää; keväällä 1995 saattajina nähtiin kaksi Drakenia.

Nyt reklamoi vuorostaan toimittaja Elisa Rimaila (HS) Twitterissä: ”En haluaisi olla hauskuuden pilaaja, mutta hävittäjäsaattue näinä #ilmastoahdistusaikoina?” Toisessa tweetissä Rimaila kysyy, voisiko Ilmavoimat ajatella kompensoivansa ilmastolle saattuelentelyn.

Rimailalta jäi ahdistuksessaan huomaamatta, että konetyypin vaihtaminen Hornetista Hawkiin on jo sinällään merkittävä kompensaatio. Bonuksena saatiin sinivalkoista väriä siivelle!

Leijonien uroteko todistaa oikeaksi tutun sanonnan: hyökkäämällä voitetaan pelejä, mutta puolustamalla mestaruuksia. Päävalmentaja Jalonen kuittasi Suomen pelitavasta kitisseelle Venäjän valmentajalle, että voittaakseen on osattava sekä hyökätä että puolustaa.

Juhlahumun keskellä mieltäni lämmitti aivan erityisesti ruotsalaisten kyky iloita Suomen menestyksestä. Tilannetta tosin helpottaa se, että naapureilla on mestaruus kaksista viime kisoista.

Askelia ja ajatuksia Tallinnassa

Olen huomannut, että Tallinnassa askelia kertyy helposti paljon ja usein huomaamatta. Ennätys on viime vuoden toukokuulta, jolloin otin päivän aikana 32800 askelta.

Kyse on ilmiöstä, josta kirjoitin blogin syyskuussa 2011, tilan ottamisesta haltuun. Jos ”tila” tarkoittaa vierasta kaupunkia, parhaat menetelmät ovat käveleminen ja pyöräily.

Äskettäin Tallinnassa käydessäni jatkoin harrastusta. Ensimmäisen päivän askeleet (22 981) kertyivät seuraavasti: ensin hotellilta Balti Jaamille, sitten Rahumäen hautausmaalta Nommeen, mistä jatkoin bussilla sotilashautausmaalle Juhkentalin kaupunginosaan. Pronssisoturi on kiinnostanut pitkään, mutta näin sen nyt ensi kertaa. Ilmeisesti voitonpäivästä johtuen muistomerkille oli saapunut paikallisia ihmisiä kukkalaitteineen.

Jatkoin muistomerkiltä outoja katuja kohti kaupungin keskustaa. Erään kerrostalon päätyä koristi muraali, jonka aiheena oli mäkihyppääjä. Yritin muistella virolaisia lajin taitajia, mutta yhtään nimeä ei tullut mieleen.

D-terminaalin lähellä sijaitsevalle hotellille päästyäni olin kävellyt sen verran, että teki mieli oikaista hetkeksi.

Iltapäivällä palasin keskustaan katsoakseni Totuus ja oikeus -elokuvan, jota esitettiin yhdellä Coca Cola Plazan monista näyttämöistä. Elokuva kesti melkein kolme tuntia, ja pitkän istumisen jälkeen jaloittelin mutkan Tammsaare-puistossa ennen paluuta majapaikkaan.

Seuraavana päivänä kävelyt jäivät vähemmälle. Suunnistin aluksi Harjukadun Infopisteeseen, ostin Tallinna-kortin ja jatkoin Raatihuoneentorin kautta Pyhän Hengen kirkkoon. Se oli hyvä paikka hiljentyä ja suunnitella päivän ohjelmaa.

Sain myös uutta tietoa. Tämä kirkko oli ensimmäinen Virossa, missä saarnattiin kansankielellä. Mutta toisin kuin olin luullut, saarnaaja ei ollut Balthasar Russow, vaan hänen edeltäjänsä.

Tallinnan-matkallani oli tällä kertaa kaksi päätavoitetta, nähdä aiemmin mainittu elokuva ja tutustua Vabamu-miehitysmuseon uusittuun näyttelyyn. Vanha näyttely oli perinteisellä tavalla hyvä, mutta tämä uusi mielestäni loistava. Pidin erityisesti siitä, että tekijöillä oli riittänyt malttia pitää tekniikka sille kuuluvassa roolissa. Pääosassa oli näyttelyn kiinnostava sisältö. Tiskiltä sai mukaan älylaitteen ja kuulokkeet, joiden avulla kuuli suomeksi johdannot ja sai lukea selostukset näyttelyesineistä.

Lentosatama tuntui kävelijälle turhan kaukaiselta kohteelta enkä saanut busseista selvää, joten päätin suunnata pohjoisiin kaupunginosiin. Teletorni oli ennestään tuttu paikka, ja nousin korkeuksiin lähinnä saadakseni katetta Tallinna-kortille. Muut tämän suunnan nähtävyydet kiinnostivat selvästi enemmän.

Kävelin tornilta Metsakalmistuun, kävin Lennart Meren haudalla ja jatkoin bussilla Piritaan luostarin raunioille. Luostari oli ollut yllättävän suuri rakennus enkä enää ihmettele, että päätykolmio näkyy niin hyvin laivaan. Tallinnaa piirittäneet venäläiset hävittivät luostarin vuonna 1577 ja purkivat kattorakenteita polttopuiksi; seinäkivistä muotoiltiin kuulia ammuttaviksi tykeillä muurien yli kaupunkiin.

Seuraava kohteeni oli Maarjamäelle Viron itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi valmistunut Kommunismin uhrien muistomerkki. Vaikuttava monumentti on kaksiosainen: ”Matka” on pitkä käytävä, jonka seinillä on 20 000 uhrin nimet; viereinen alue ”Kotipiha” on turvan vertauskuva.

Nimilista ei ole kattava eikä lopullinen, sillä osa uhreista lepää edelleen nimettöminä joukkohaudoissa vieraalla maalla. Testasin verkkosivujen nimihakua kirjoittamalla kenttään tutun nimen. Osumia tulee kaksi: Jaan Kross vanhempi (alempi nimi), kirjailijan isä, menehtyi Mordvan vankileirillä Siperiassa 16.2.1946.

Hotellille palattuani ajattelin elämysten riittävän. Katselin laivoja ja sulattelin päivän antia.

Pallonkiertäjä perillä

Tapio Lehtinen saapui hetki sitten maaliin pitkältä purjehdukseltaan. Hetki on riemukas paitsi Purjehtijalle itselleen, myös hänen tänään 86 vuotta täyttävälle äidilleen.

Tapio sijoittui viidenneksi, mutta mielestäni kaikki rankasta kilpailusta hengissä selviytyneet ovat voittajia.

Lämpimät onnitteluni!

PS
Vaihdoin aamulla kuvan ja lisäsin linkin videoon.

Tapio saapuu satamaan. (GGR-kilpailuorganisaation video, josta kaappasin kuvan)

Jaan ja Ellen

Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija muistelee kymmenvuotiaana tekemäänsä käyntiä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.

Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.

Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.

Perillä löysin hakukoneen avulla sivuston, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.

Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammalet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!

Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta läheskään kaikkia tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.

Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.

Totta ja tarua

Maanantai oli merkittävien tapahtumien päivä: Kemijoen ja Ounasjoen jäät lähtivät kaupungin kohdalla liikkeelle. Kun kävin tänään Jängislahdessa,(kurjassa säässä lähinnä solidaarisuudesta lintuja kohtaan), Ounasjoki oli täynnä jäitä.

Palataanpa reilu viikko taaksepäin. Kevät rynnisti Lappiin pääsiäisenä, ja seuraava viikko oli pääosin uskomattoman lämmin. Ounaskosken uimarannalla näyttäytyivät ensimmäiset paidattomat auringonpalvojat, ja uusia muuttolintuja sai kirjata puoli tusinaa päivässä. Juuri nyt lajeja on koossa 34, uusimpana tänään kuultu valkoviklo. Erityisen mukaviakin lajeja kuuluu joukkoon, esimerkiksi tunturikiuru ja täällä Lapissa harvinainen hemppo

Mieltä lämmitti nähdä, että pari päivää Harjulammen sulassa yksikseen uiskennellut silkkiuikku sai vierelleen puolison! Cityjoutsenpari on näyttäytynyt päivittäin, mutta pesimisestä ei näytä taaskaan tulevan totta: ilmeisesti kyseessä on kihlapari.

Maanantain toinen merkkitapaus oli maailmanlaajuinen: Game of Thrones -sarjassa nähtiin hartaasti odotettu sotajoukkojen yhteenotto ja sen osana lohikäärmeiden ilmataistelu. Minua kiehtoo sarjan visuaalisuus, ja siinä mielessä yöaikaan ajoittuneet tapahtumat tuottivat pettymyksen. Silti kotikatsomo kohahti, kun suosikkihahmo Arya Stark onnistui iskemään säpäleiksi pelätyn Yön kuninkaan.

Se vähän pyrkii huvittamaan, että Helsingin Sanomissa kuvitteellisen sarjan tapahtumia analysoidaan tarkemmin kuin EU-politiikkaa. Myös kommentointi osoittaa syvällistä perehtyneisyyttä asiaan.