Yritän kuvitella, miltä Jutta Urpilaisesta tuntuu katsella touhua sivusta: Suomessa arvotaan demariministereitä ja Euroopan ytimessä palkintovirkaa Jyrki Kataiselle.
Mielestäni demarit vaihtoivat puheenjohtajaa kuin jääkiekkojoukkue maalivahtia. Vaikka tappioasema ei olisi Urpilaisen tai maalivahdin syytä, jotain on pakko tehdä.
Kannattaa muistaa, että alkukesän 2011 hallitusneuvoittelussa demarit olivat temppelin harjalla: rukkaset Kataiselle olisivat avanneet aivan uudenlaisia näkymiä demareille ja Suomelle. Puolue päätti kuitenkin lähteä hallitukseen Kokoomuksen apupuolueeksi, ja tässä ollaan nyt.
Jos puolueajattelu ei estä lukemasta ”vääriä” mielipiteitä, sosiaalinen media tarjoaa terveellistä aivovoimistelua. Näytteeksi pari lainausta blogitekstistä, jossa nimimerkki Tyhmyri käsittelee syitä demareiden katastrofaaliseen tilanteeseen:
…monet EU-jäsenyyteen ja euroon liittyvät ratkaisut ovat vaatineet vanhan kannattajakunnan etujen vastaisia ratkaisuja. Vastuun kantaminen noista ratkaisuista painaa demareita ja aivan ansaitusti.
Oman arvioni mukaan pitkän linjan demari ei hevillä suostu äänestämään muita puolueita, ei varsinkaan perussuomalaisia. Jos lipposlainen EU- ja europolitiikka ei miellytä, on paljon linjakkaampaa jättää kokonaan äänestämättä. Tällöin kyseessä ei todellakaan ole vaaleissa nukkuminen, vaan tietoinen protesti.
Nykyisen kaltaisena euro- ja virkamiespuolueena demareilla ei mielestäni ole sitä paljon puhuttua luonnollista kannattajakuntaa. Ei edellytyksiä palata vanhaan suuruuteensa.
Oikeasti en sääli Urpilaista. Hän jatkaa kansanedustajana eli putosi tiheään turvaverkkoon. Jos perhe-elämä kiinnostaa, siihen on nyt mahdollisuus.
Olen vain sitä mieltä, että Urpilaiselle olisi kuulunut palkinto ihan siinä missä Kataisellekin. ”Täti Tiukka” veti kivirekeä, kantoi vastuuta pankkien ja euroalueen pelastamisesta ajoittain niin väkevästi, että Zysse pääsi koukkaamaan vasemmalta ohi.
