Keskitalven aikana lukemistani kirjoista kaksi käsittelee jääkiekkoa. Tuomas Nyholm on työstänyt kirjaksi kaukaloiden agitaattorin saavutukset: Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä (Otava 2016). Tommi Kovasen ja Jenny Rosteinin Kuolemanlaakso (Bazar 2017) on kertomus kiekkoilijan taklauksenjälkeisestä elämästä. Viimeksi mainittu teos valittiin vuoden urheilukirjaksi. Kovanen tekee palveluksen lajille kertomalla avoimesti tarinansa: kirja on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kummassakin kirjassa käsitellään pelaajan näkökulmasta lajin pimeää puolta, jolla tarkoitan vaarallisia taklauksia. Ruutu harrasti niitä, Kovanen joutui sellaisen uhriksi. Pelaajatyyppeinä miehet olivat melko tarkasti toistensa vastakohtia: Ruutu oli kaukalossa valmis melkeinpä mihin tahansa, myös törkeyksiin ja raukkamaisiin tekoihin, Kovanen muistetaan fiksuna pelimiehenä, jonka ei syyllistynyt ylilyönteihin.

Yli 500 liigaottelua kiekollisen puolustajan roolissa urakoineen Tommi Kovasen pelit päättyivät tammikuussa 2013 taklauksesta aiheutuneeseen aivovammaan, jonka vakavuutta ei aluksi ymmärretty. Oireita ”hoidettiin” normaalina aivotärähdyksenä, ja aivokuvat otettiin vasta kuukausi tapahtuman jälkeen.

Jarkko Ruutu toteaa kirjassaan, että kovien taklausten tarkoituksena ei ole vahingoittaa vastustajaa, ainoastaan satuttaa. Suhtautuminen paljastaa karusti, kuinka vähän Ruutu ja hänenlaisensa pelaajat kunnioittavat kanssapelaajia ja heidän terveyttään. Aivan liian usein satuttamaan tarkoitettu taklaus on niin raju, että jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Loukkaantumisen riski kasvaa, jos taklaus tulee kuolleesta kulmasta lähellä kaukalon laitaa. Tommi Kovasen vammautumisen aiheuttanut taklaus oli juuri tällainen vaarallinen törkytaklaus.

Kovanen taisteli oman maalin takana kiekosta vastustajan kanssa, kun Tommi Huhtala ajoi selkään ylimääräisenä pelaajana. Kovasella ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä lähestyvää taklaajaa. Huhtala olisi voinut ”himmata” tai jättää kokonaan taklaamatta, mutta hän päättikin viedä taklauksen loppuun. Kovanen lensi päin laitaa kohtalokkain seurauksin. Liiga voisi halutessaan karsia tämäntyyppiset törkeydet riittävän pitkillä pelikielloilla, mutta sellaisia ei ole nähty. Huhtalakin pääsi kuin koira veräjästä.

Tuoreempi esimerkki vaarallisesta pelitavasta on viime talvena Jyväskylässä tapahtunut slovakkihyökkääjä Michel Miklikin taklaaminen sairaalakuntoon. Tommi Kovanen arvioi taklausta Iltalehdessä  ja tarkensi Twitterissä, mikä hänen mielestään oli Liigan viesti kiekkoväelle:

Liiga siis määräsi pelikieltoa vaarattomasta painiottelusta, mutta itse taklaus tulkittiin ”puhtaaksi” eikä siitä tuomittu lisäsanktioita.

Jääkiekkolehden kausiennakkonumerossa 2012-13 sanotaan Huhtalasta: ”Rämäpäinen jätkä ajelee toisinaan vaikka veskarin yli. Toteuttaa erinomaisesti espoolaista ajokoirakiekkoa. Joukkueelleen arvokas kahden ensimmäisen ketjun voimalaituri. Vastustajien inhokkilistoilla.”

Kovanen tähdentää kirjassaan, että vaarallisten taklausten karsiminen ei tarkoita taklauksista luopumista. Urheilulliset taklaukset kuuluvat lajiin.

Em. Jääkiekkolehdessä sanotaan, että Tommi Kovasen ”taklausvoima on lähes olematonta”. Siksi haluankin muistaa aikanaan JYPin kapteenina pelanneen Kovasen suorituksista Hipposhallissa näkemäni komean taklauksen. Vastassa oli HIFK.

JYP pyöritti ylivoimalla pakkopeliä, ja Kovanen pelasi viivassa vasempana pakkina.  Lennart Petrell sai irtokiekon ja yritti livahtaa läpiajoon laidan ja Tommin välistä. Tommi päätti, että siitä ei mennä ja rymäytti Lennun seinälle miehekkäästi ja oikeaoppisesti. Tapauksen erikoisutta lisäsi se, että pleksi hajosi taklauksen voimasta!

Jarkko Ruudun taklauksia ja temppuja muistan paljon enemmän, ja usein olen niistä kirjoittanutkin. Tässä yhteydessä esiin nostettavaksi sopii blogimerkintä helmikuulta 2013 otsikolla Rotta ei pääse karvoistaan.