Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2018

Riikka, Eeli ja Ilya

Minulle Olympialaisten kiinnostavimmat lajit ovat murtomaahiihto ja jääkiekko. Miesten turnaus tosin lässähti pannukakuksi, kun NHL-pelaajat jäivät pois kisoista. Naisten puolella parhaat pelaajat osallistuvat kisoihin, mutta ongelmana on Kanadan ja USA:n ylivoimaisuus.

Tasoero näkyi karusti tänään pelatuissa välieräottelussa. Joku kommentoi, että Suomella oli ykkösluokan maalipaikkoja vähemmän kuin USA:lla tehtyjä maaleja. Positiivista on sentään se, että törkeän polvitaklauksen kohteeksi joutunut Ronja Savolainen pystyi jatkamaan peliä. Häntä tarvitaan pronssiottelussa.

Miesten puolella Ruotsi tukki Suomen maalihanat, mutta kaikki on vielä mahdollista. Eeli Tolvanen tekee kansainvälistä läpimurtoa ja johtaa pistepörssiä. Kakkosena on kuuluisa kaima itänaapurista, Ilya Kovaltchuk. Ilyalla on ansiolistallaan yli 800 NHL-tehopistettä, Eelillä ei vielä yhtään. Pian on.

Naisten pistepörssin paras suomalainen on Riikka Välilä. Siltä osin tilanne on sama kuin Naganon kisoissa 20 vuotta sitten.

Kuolemanlaakso – pelin pimeä puoli

Keskitalven aikana lukemistani kirjoista kaksi käsittelee jääkiekkoa. Tuomas Nyholm on työstänyt kirjaksi kaukaloiden agitaattorin saavutukset: Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä (Otava 2016). Tommi Kovasen ja Jenny Rosteinin Kuolemanlaakso (Bazar 2017) on kertomus kiekkoilijan taklauksenjälkeisestä elämästä. Viimeksi mainittu teos valittiin vuoden urheilukirjaksi. Kovanen tekee palveluksen lajille kertomalla avoimesti tarinansa: kirja on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kummassakin kirjassa käsitellään pelaajan näkökulmasta lajin pimeää puolta, jolla tarkoitan vaarallisia taklauksia. Ruutu harrasti niitä, Kovanen joutui sellaisen uhriksi. Pelaajatyyppeinä miehet olivat melko tarkasti toistensa vastakohtia: Ruutu oli kaukalossa valmis melkeinpä mihin tahansa, myös törkeyksiin ja raukkamaisiin tekoihin, Kovanen muistetaan fiksuna pelimiehenä, jonka ei syyllistynyt ylilyönteihin.

Yli 500 liigaottelua kiekollisen puolustajan roolissa urakoineen Tommi Kovasen pelit päättyivät tammikuussa 2013 taklauksesta aiheutuneeseen aivovammaan, jonka vakavuutta ei aluksi ymmärretty. Oireita ”hoidettiin” normaalina aivotärähdyksenä, ja aivokuvat otettiin vasta kuukausi tapahtuman jälkeen.

Jarkko Ruutu toteaa kirjassaan, että kovien taklausten tarkoituksena ei ole vahingoittaa vastustajaa, ainoastaan satuttaa. Suhtautuminen paljastaa karusti, kuinka vähän Ruutu ja hänenlaisensa pelaajat kunnioittavat kanssapelaajia ja heidän terveyttään. Aivan liian usein satuttamaan tarkoitettu taklaus on niin raju, että jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Loukkaantumisen riski kasvaa, jos taklaus tulee kuolleesta kulmasta lähellä kaukalon laitaa. Tommi Kovasen vammautumisen aiheuttanut taklaus oli juuri tällainen vaarallinen törkytaklaus.

Kovanen taisteli oman maalin takana kiekosta vastustajan kanssa, kun Tommi Huhtala ajoi selkään ylimääräisenä pelaajana. Kovasella ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä lähestyvää taklaajaa. Huhtala olisi voinut ”himmata” tai jättää kokonaan taklaamatta, mutta hän päättikin viedä taklauksen loppuun. Kovanen lensi päin laitaa kohtalokkain seurauksin. Liiga voisi halutessaan karsia tämäntyyppiset törkeydet riittävän pitkillä pelikielloilla, mutta sellaisia ei ole nähty. Huhtalakin pääsi kuin koira veräjästä.

Tuoreempi esimerkki vaarallisesta pelitavasta on viime talvena Jyväskylässä tapahtunut slovakkihyökkääjä Michel Miklikin taklaaminen sairaalakuntoon. Tommi Kovanen arvioi taklausta Iltalehdessä  ja tarkensi Twitterissä, mikä hänen mielestään oli Liigan viesti kiekkoväelle:

Liiga siis määräsi pelikieltoa vaarattomasta painiottelusta, mutta itse taklaus tulkittiin ”puhtaaksi” eikä siitä tuomittu lisäsanktioita.

Jääkiekkolehden kausiennakkonumerossa 2012-13 sanotaan Huhtalasta: ”Rämäpäinen jätkä ajelee toisinaan vaikka veskarin yli. Toteuttaa erinomaisesti espoolaista ajokoirakiekkoa. Joukkueelleen arvokas kahden ensimmäisen ketjun voimalaituri. Vastustajien inhokkilistoilla.”

Kovanen tähdentää kirjassaan, että vaarallisten taklausten karsiminen ei tarkoita taklauksista luopumista. Urheilulliset taklaukset kuuluvat lajiin.

Em. Jääkiekkolehdessä sanotaan, että Tommi Kovasen ”taklausvoima on lähes olematonta”. Siksi haluankin muistaa aikanaan JYPin kapteenina pelanneen Kovasen suorituksista Hipposhallissa näkemäni komean taklauksen. Vastassa oli HIFK.

JYP pyöritti ylivoimalla pakkopeliä, ja Kovanen pelasi viivassa vasempana pakkina.  Lennart Petrell sai irtokiekon ja yritti livahtaa läpiajoon laidan ja Tommin välistä. Tommi päätti, että siitä ei mennä ja rymäytti Lennun seinälle miehekkäästi ja oikeaoppisesti. Tapauksen erikoisutta lisäsi se, että pleksi hajosi taklauksen voimasta!

Jarkko Ruudun taklauksia ja temppuja muistan paljon enemmän, ja usein olen niistä kirjoittanutkin. Tässä yhteydessä esiin nostettavaksi sopii blogimerkintä helmikuulta 2013 otsikolla Rotta ei pääse karvoistaan.

Rotta ei pääse karvoistaan

Eläimiä ei pitäisi syyllistää ihmisten tekemisistä, mutta tämä on pakko sanoa: Jarkko Ruutu on Suomen kiekkokaukaloiden ykkösrotta.

Kuva on Ilta-Sanomista joulukuulta 2011, jolloin Ruutu kuumensi tunteet Helsingin paikallisottellussa ottamalla Ilari Melartin taklauksen vastaan kyykistymällä viime hetkellä. Kun kuittivihko kaivettiin esiin, “mies” ryhtyi etsimään piilolinssiä jään pinnasta.

Ottelun jälkeen Ruutu kommentoi touhujaan näin:

Teen saman uudelleen, jos tarvitsee. Tämä on osa peliä. Kun yritetään voittaa, kaikki on sallittua.

Lauantaina pelatussa Jokereiden ja KalPan välisessä ottelussa nähtiin esimerkki Ruudun pimeästä puolesta. Ruutu taklasi KalPan Artturi Lehkosta sillä seurauksella, että Lehkonen sai aivotärähdyksen ja huilaa vähintään viikon.

Taklauksessa sinänsä ei ollut muuta vikaa kuin Lehkosen kiekottomuus. Lisäksi Ruutu meni tilanteeseen ns. kolmantena pelaajana: Lehkosen huomio oli kiinnittynyt lähempänä kohti luistelleeseen Semir Ben-Amoriin, joka kuitenkin jätti tilanteessa taklaamatta. Näin Ruutu pääsi yllättämään puun takaa.

Miksi piti taklata törkeästi, vaikka Jokerit oli käytännössä jo voittanut pelin? Kolmas erä oli jo ohittanut puolivälinsä ja Jokerit johti 3-0. Todennäköisesti Ruutu haki asetelmia pudotuspelejä varten, joissa joukkueet voivat hyvinkin joutua vastakkain. Toinen kysymys on sitten se, toimiko Ruutu oma-aloitteisesti vai käskytettynä.

SM-liigan kurinpitäjä ilmoitti lisäsanktiosta aamulla: penaltia kolme peliä. Lainaus päätöksestä:

Kiekottoman pelaajan taklaaminen on törkeä ja jääkiekkoon kuulumaton teko ja osoittaa taklauksen suorittajassa vastustajan kunnioittamisen puutetta.

Juuri näin. Jarkko Ruutu on parhaimmillaan kovan luokan pelimies, mutta pahimmillaan häpeäksi hienolle lajille.

Tuesday, February 19th, 2013

Pakkasmuisteluksia

Pysyttelen sään ilmiöissä.  Eilen ja tänään Rovaniemellä saatiin nauttia aurinkoisesta pakkassäästä, ja siksi on luontevaa muistella kohdalleni osuneita kunnon pakkasia.

Ilmatieteen laitoksen verkkosivujen alasivulla sääennätyksiä todetaan, että Suomen yli satavuotisen mittaushistorian kylmin tammikuu on eletty Kuusamossa vuonna 1985. Keskilämpötila oli tuolloin -29.7 astetta. Minulla on hyvät perusteet olettaa, että ennätystulos on noteerattu Oulangan biologisen aseman mittauspisteessä. Olin paikalla enkä suinkaan sattumalta!

Pakkanen jatkui kireänä useita viikkoja, ja kuun loppupäivinä lähenneltiin haamurajaa eli viittäkymmentä astetta. Aika lähelle päästiin: alin lukema Tauno Sillanpään havaintokirjassa on -47.7. Biologisella asemalla talvehtinut amerikkalaistutkija ei ollut pakkasista moksiskaan, mutta ihmetteli autonsa jäykistymistä lähes ohjauskelvottomaksi.

Minä liikuin suksilla ja nautiskelin tilanteesta. Ihan aatetta kannattaakseni nousin kaikkein kylmimpänä päivänä Kiutavaaralle, missä inversiosta johtuen tarkeni hyvin. Kylmä ilma valui jokilaakson pohjalle, ja siellä henki salpautui aamulla ulos mennessä. 

Edellä mainitulla sääennätyksiä-sivulla kerrotaan, että Suomen pakkasennätys on Kittilän Pokassa 28.1.1999 mitattu -51.5 astetta. Asuimme siihen aikaan Sodankylässä, ja kylmää oli sielläkin kuten koko Lapissa: lähelle viittäkymmentä päästiin. Remontoidussa omakotitalon yläkerrassa tarkeni hyvin, alakerrassa huonommin.

Meillä apuna oli vasta hankittu vuolukiviuuni, mutta pelkän sähkölämmityksen varassa sinnitelleet olivat pulassa. Sähkölinjat eivät kestäneet jatkuvasti päällä olevien kiukaiden aiheuttamaa ylikuormitusta, ja seurauksena oli pitkiä sähkökatkoksia muistaakseni ainakin Inarissa.

Elämäntilanteeni oli sillä tavoin muuttunut, että talonmiehen vastuu painoi. En voinut iloita ennätyspakkasista enkä lähteä retkelle vaikka mieli teki. Auton kanssa minulla ei ollut ongelmia, vaikka monilla muilla oli, osittain ennenkuulumattomia. Kuulin esimerkiksi renkaista, jotka muuttuivat kantikkaista pyöreiksi vasta pienen ajon jälkeen. 

Lumi kuumensi tunteet

Keskisuomalainen uutisoi lumiraivosta: asukas hyppäsi auraajan hyttiin ja kävi kurkkuun kiinni.

Omakotitalossa asuneena ymmärrän tilanteen. Taivaalta tuleva on ok, mutta lumen auraaminen pihaliittymään voi joskus tuntua ylimääräiseltä kiusanteolta. Sodankylässä portilla oli kerran vastassa kadulta jyrättyä polannetta puolen metrin valli, joka oli poissa ollessamme ehtinyt kovettua. Ei naurattanut kun jykersin sitä rautalapiolla.

Tänään polannetta kuorittiin nykyiseltä kotikadulta; sitä näytti kertyneen parikymmensenttinen kerros. Virallinen lumensyvyys lentoaseman mittauspisteessä on 80 senttiä. Aika mukavasti tähän aikaan vuodesta!

Pitkään käyttämättä olleet autot ovat hautautuneet kinoksiin, kuten tämä tänään kuvattu. Sivuikkuna oli rikottu sitten viime näkemän, vaikka auto seisoo poliisilaitoksen vieressä.