Pistäydyin vuorokauden mittaisella lintu- ja kulttuuriretkellä etelässä.
Lisää kuvia ja teksti sivuston puolella.
Aihearkisto: Taide ja kulttuuri
Päivä Tukholmassa
Käväisin Tukholmassa yhdistetyllä lintu- ja kulttuuriretkellä. Koska ”päivä” tarkoittaa Viking Linen ajanlaskussa noin kuutta tuntia, ohjelmaani kuului vain yksi kohde kumpaakin lajia: kävin Strömmenillä (lintujen) ruokintapaikalla ja Vasa museossa. Kulkuvälineenä oli tällä kertaa pieni yhteysalus Emelie, jolta katseltuna kaupunki esittää parhaat puolensa.
Strömmenin talviruokintapaikalla meno oli entisellään. Kaukalon äärelle oli kokoontunut kymmeniä kyhmyjoutsenia, tukkasotkia, sinisorsia, nokikanoja; joukossa myös joitakin kanadanhanhia ja telkkä. Ruokavieraista naakka ja pulu olivat kuivan maan asukkaita.
Kyhmyjoutsenten seassa oli neljä laulujoutsenta, jotka näyttivät pitävän hyvin puolensa – tyylistä tinkimättä. Edellisellä käynnillä näin samalla ruokintapaikalla laulujoutsenperheen.
Kaiteella päivystäneet naurulokit riehaantuivat, kun paikalle saapui perhepäivähoitaja (arvaus) neljän hoitolapsen ja leipäpussin kanssa. Keskinäinen ja harmaalokkien kanssa käyty kilpailu leivästä oli ankaraa. En sanoisi lokkeja röyhkeiksi, mutta äärimmäisen tuttavallisia ne olivat.
Näytöksen päätyttyä suuntasin Vasa-museoon, missä olen vieraillut usein ennenkin. Näin mainittavan, että kyseessä on maailman suosituin merenkulkuaiheinen museo, mikä on kova juttu! Aseman säilyttäminen vaatii jatkuvaa uudistumista ja hereilläoloa. Tällä kertaa uutta oli esimerkiksi Vasa-laivan rakennustyömaalla kuvattu video.:)
Huomattava osa silloisista Tukholman asukkaista (10 000) seurasi rannoilta Vasan ensipurjehdusta vuonna 1628. Laiva oli paitsi suuri, myös runsaasti koristeltu ja riikinkukkomaisen värikäs. Äkillinen tuulenpuuska sai sen kallistumaan voimakkaasti, ja vesi tulvi sisään kunnialaukauksia varten avatuista tykkien ampuma-aukoista. Laiva upposi nopeasti juhlayleisön silmien edessä.
Onnettomuudessa hukkui 30-50 laivassa työskennellyttä. Heistä tiedetään paljon muutakin kuin se, millaisiin vaatteisiin he olivat pukeutuneet. Ihmeen arkisiin laivan muuhun olemukseen verrattuna!
Entiset nuoret juhlivat Ratinassa
Eilen toteutui koronan vuoksi kahteen kertaan siirretty Hassisen kone – 40 vuotta myöhemmin -juhlakonsertti. Yleisöä oli paikalla täysi tupa, mikä konserttitapahtumissa tarkoittaa 30000 katsojaa. Kun kenttätaso on urheilijoiden käytössä, yleisökapasiteetti on ”vain” 16500.
Tuomari Nurmion kokoonpano Dumari & Spuget & Blosarit käynnisti tapahtuman noin klo 17.30. Tyylikkäästi harmaantunut Nurmio oli hyvässä iskussa ja bändi soitti nautittavasti.
Toinen lämppäri Litku Klemetti on nuoremman sukupolven edustaja, minulle ja uskoakseni monille muillekin uusi tuttavuus. Hänen epäkiitollisena tehtävänään oli vetää esiintyjien keski-ikä alle 50 vuoden; katsojilla se lienee ollut lähempänä kuuttakymmentä. Energisesti esiintyvä ja hyvin laulava Litku sai varmasti uusia ystäviä.
Kun Hassisen kone aloitti osuutensa kahdeksan maissa, stadion oli täyttynyt ääriään myöten. Ismo Alangon mukana lavalle asteli Hassisen koneen kolmannella levyllä soittanut kokoonpano. Avausbiisinä kuultiin albumin nimikappale Harsoinen teräs ja toisena oma suosikkini Levottomat jalat, upeina sovituksina kumpikin.
Seitsemän soitetun biisin jälkeen lavalle saapui juhlabändin alkuperäinen kokoonpano. Toisen albumin tuttujen suosikkibiisien myötä tunnelma alkoi nousta: kuultiin esimerkiksi upea Jurot nuorisojulkkikset ja 40 vuoden jälkeenkin hämmästyttävän ajankohtainen Führerin puolesta. Tämän jakson aikana bändin kaikki soittajat pääsivät näyttämään taitojaan, ja erityisesti jäivät mieleen Reijo Heiskasen kitarasoolot.
Ennen siirtymistä ykkösalbumin materiaaliin Ismo Alanko muistutti aiheellisesti, että esitetään nuorisomusiikkia. Kun Hassisen Kone vuonna 1982 hajosi, sen johtohahmo Ismo Alangolla oli ikää 21 vuotta ja basisti Jussi Kinnusella vielä vähemmän, vain 19! Bändin ura oli lyhyt ja loistelias.
Ilari Leppäniemi kirjoittaa Aamulehdessä julkaistussa (maksumuuri) arviossaan:
Esikoislevyn kappaleiden aikana lavalla oli täysin yhtenäinen nelikko, jonka yhtä jäsentä ei voinut katsoa näkemättä kaikkia. Erityisen hienoa oli nähdä Ismo Alanko tällä tavalla yhtenä muista, rockyhtyeen palasena eikä majesteettisena hahmona, joka säestää itse itseään Tavastian spottivalossa.
Sivuroolissa merisirri
Maanantaina näkemäni elokuva perustuu löyhästi Rosa Liksomin Finlandia-palkittuun romaaniin Hytti nro 6 (WSOY 2011). Tarkkaan ottaen sanottiin, että elokuva on Liksomin kertomuksen innoittama.
Luin kirjan tuoreeltaan, pidin siitä ja kirjoitin (v. 2013) mm. seuraavasti:
Liksom hyödyntää nuorena naapurissa näkemäänsä, vyöryttää lukijan eteen inhorealistisia visioita junaympäristöstä ja pysähdyspaikoista. Neuvostoihmistä edustaa miespuolinen hyttikaveri, kammottava tyyppi josta lopulta sentään löytyy jotain positiivistakin sanottavaa.
Visiot olivat elokuvassakin inhorealistisia, mutta hyttikaveri vähintään siedettävä, melkeinpä symppis. Ei häntä ainakaan pelätä tarvinnut!
Ajattelin, että varmaankin osa elokuvan läntisestä asiakaskunnasta ajoittaa tapahtumat nykyhetkeen vähän niin kuin Kaurismäen elokuvien visiot Suomesta. Melkoinen matkailumainos!
Minulle tämän mainion elokuvan mieleenjäävin hetki on se, kun Jäämeren rannalla kuvatussa loppukohtauksessa vilahtaa merisirri.
Syysretki etelään
Päättymäisillään oleva viikon rupeama sisälsi seurustelua sukulaisten kanssa, vierailut neljässä museossa ja yhden pesäpallo-ottelun seuraamisen. Myös jääkiekkopeliin oli lippu hankittuna, mutta tapahtuma peruttiin koronan takia.
Kirittäret ja Lapuan Virkiä pelasivat Hippoksella kolmannen välieräottelun. Lapualaiset onnistuivat yllättämään hallitsevan mestarin ensimmäisessä kohtaamisessa, mutta muita Kirittäret hallitsi selvästi.
Niin näkemäänikin. Ensimmäisessä vuoroparissa kummankin sisäpeli takelteli, mutta toisessa lyöjäjokeri Janette Lepistö onnistui kertaalleen. Kirittärien vastaus oli kärkietenijä Ella Korpelan tyhjään kenttään lyömä kunnari. Pääsin näkemään livenä kesän aikana tutuksi tulleen hajautetun kunnarituuletuksen.
Seuraavana päivänä matkustin Helsinkiin katsomaan kuvia, tekijöinä Vilho Lampi, Sanna Kannisto ja Vincent van Gogh. Koiviston kuvat poikkesivat täysin vallitsevasta tavasta kuvata eläimiä ja miellyttivät kovasti. Oman tiensä kulkijoita olivat kaksi muutakin taiteilijaa…
Menin Ruoholahteen metrolla, kävin Valokuvataiteen museolla ja jatkoin Espoon puolelle. Metrossa melkein kaikki matkustajat olivat varustautuneet maskilla. Keilaniemen metroasemalla olo oli kuin ulkomailla.
Kävelin Keilaniemestä Kuusisaareen, käymättömiä paikkoja kumpikin. Ihmettelin mahtoiko Espoon jäähalli olla jossakin lähistöllä; siellä olen joskus käynyt. Matkan varteen sattui pelifirma Rovion päämaja.
Kuusisaaressa katselin Vincent van Goghin työt ja nousin bussiin. Pasilan asemalla olin hetken hukassa: tarkoitus oli jatkaa matkaa Z-junalla, mutta valitsin väärän raiteen.
Tapasin Maaritin Haarajoen asemalla ja jatkoimme Pohjois-Paippisiin. Paljon oli saatu aikaan edellisen käyntini jälkeen, eläimet olivat lisääntyneet ja hevoset kasvaneet. Sain pussillisen valkosipuleita Rovaniemelle tuotavaksi. Illalla Jyväskylän junaan päästyäni tuntui kuin olisin tehnyt täyden työpäivän.
Sunnuntaina tutustuin Keski-Suomen museon uusittuun näyttelyyn. Se oli tasokas ja minulle 20 ensimmäistä ikävuottani Jyväskylässä asuneelle äärimmäisen kiinnostava.
Operaatio Paulaharjun jatkot – poroksi Niilaksen tokkaan?
Juha Hurmeen vetämä erämaateatteri lopetti toimintansa juuri kun esityksestä oli tullut meille asiaan vihkiytyneille jokavuotinen merkkitapaus. Nyt moni ihmettelee, onko muitakin syitä odottaa kesää!
Sodankyläläinen Jukka Tarkiainen on tehnyt teatteriretkistään ja näkemistään esityksistä kolme hienoa elokuvaa, jotka ovat YouTubessa kaikkien kiinnostuneiden nähtävissä. Linkit elokuviin ja kertomus projektin taustoista löytyvät Jukan blogitekstistä.
Elokuvat nähtyäni kaipuu erämaateatteriin kouraisi niin syvältä ja kovaa, että asialle oli pakko tehdä jotain. Onneksi lääke on jo olemassa, sitä pitää vain uskaltaa kokeilla! Murhahaarassa keksittiin, että pitää kokoontua tulevan elokuun lopulla tutulla porukalla ja teemalla jossain sopivassa paikassa.
Otsikon porojuttu vaatii selityksen. Neljän vuoden esitykset nähtyäni sain päähäni juhlistaa merkkipäivääni Pitsusjärvellä esittämällä Niilaksen poroa Talmulahden papin omanaan pitämällä niityllä. Arvelin näyttelijäntaitojeni riittävän kertaluontoiseen rooliin häiriköivänä porona. Pupu meni kuitenkin pöksyyn siinä vaiheessa, kun idea olisi pitänyt esittää Juhalle.
Viime yönä (en ole varma olinko hereillä vai näinkö unta) keksin, että tilanne on korjattavissa: vetäisemme omin voimin suosikkikappaleen Niilas Saaran kiroissa. Kaikki paikalle saapuvat pääsevät esiiintymään vähintään seurakuntalaisena tai porona, ja päärooleista voidaan äänestää.
On mahdollista, että tältä pohjalta esitys, ehkä erityisesti kuoro-osuudet jäävät hieman amatöörimäisiksi. Tästä ei kuitenkaan kannata huolestua, koska paikalla ei ole yleisöä eikä varsinkaan kriitikoita.
Sain Murhahaarassa tehtäväkseni tehdä alustavia tunnusteluja. Jos Paulaharjun jatkot kiinnostavat, pyydän ottamaan yhteyttä. Sp-osoite löytyy sivuston infosta.
Taiteilijaelämää Lappajärvellä
Kun tasan vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Lappajärvi maailmankartalle, virikkeen antoi Petra Ollin maailmanmestaruus. Tällä kertaa virikkeenä on Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli: kirja kertoo taiteilija Arvid Bromsin elämästä Lappajärvellä.
Kirjassa on vilisemällä tuttuja paikkoja ja henkilöitä. Kun postin lähellä asuva maanmittari mainittiin ensi kerran, ymmärsin puhuttavan kirjailijan isästä:
Postin luona Matti näyttää minulle vastapäistä vaaleaa taloa, sanoo maanmittarin muuttaneen siihen kesällä Vimpelistä. Matti arvelee, että maanmittarillakin voisi olla sen verran irtorahaa, että sille voisi taulun kaupata.
Tapio näytti talon kun ajoimme venesatamaan. Järveltä palatessa pysähdyimme ja otin kuvan.
Luottotaksikuski Matin arvio osuu oikeaan, ja maanmittarista tulee taiteilijan vakioasiakas. Aina ”irtorahaa” ei kuitenkaan löydy, ja taiteilija joutuu tyytymään henkeviin keskusteluihin.
Maanmittari ei ole kuitenkaan leikkituulella ja sanoo heti, ettei sillä ole ylimääräisiä rahoja taulujen ostoon, vanhin poika on lähetetty Saksaan kieltä oppimaan ja matka on maksanut paljon, eikä maanmittari ole varma, onko pojalle Saksan-matkasta mitään hyötyä.
Tuurini lukeneena tiesin heti, että Saksaan lähetetty poika on kirjailija itse.
Kirjan kantta hallitsee Arvid Bromsin omakuva vuodelta 1948, jolloin taiteilija oli 38-vuotias ja tuloksesta päätellen luovassa vireessä. Lappajärvelle muuttaessaan Bromsin viisikymppiset lähestyivät, ja taiteilija oli ohittanut uransa huippuvaiheen.
Broms asui Lappajärvellä yhdessä maalaamista harrastaneen 5. vaimonsa Helvi Inkerin kanssa. Tauluja syntyi ja kauppa kävi kohtuullisen hyvin, tosin vain Arvidin töitä ostettiin. Viina vei kuitenkin miestä yhä väkevämmin, ja vaimo joutui hillitsemään toisinaan pahapäiseksi äityvää miestään rauhoittavilla ruiskeilla.
Aina välillä tehtiin kuitenkin töitä ihan tosissaan, ja jaksot kankaan äärellä Tuuri kuvaa yhtä uskottavasti kuin hauskoittelutkin. Taiteellinen kunnianhimo nosti päätään viimeisiä kertoja. Hartaasti odotettu talvi Italiassa meni mönkään, ja Strindbergillä Helsingissä pidetty yhteisnäyttely vaimon kanssa oli katkera pettymys.
Romaanissa Tuuri hahmottelee Bromsista kuvan värikkäänä tyyppinä, joka on paitsi lahjakas, myös lyhytjänteinen, heikkoluonteinen ja sutki; ei ihme että suurpiirteinen taloudenpito johti pahimmillaan leivättömiin pöytiin. Henkilökuva lienee näköinen ja osuva.
Seniorisarjaan jo aikapäiviä sitten siirtynyt Antti Tuuri osoittaa olevansa edelleen niin hyvässä iskussa, että eläkeläiseksi ei kannata jättäytyä. Romaanin huumori on tuurimaista ja sitä viljellään tavallista enemmän. Sanailussa Helvi Inkeri peittoaa miehensä mennen tullen eikä kalpene vähääkään vertailussa Tuurin romaanien parhaisiin suunsoittajiin.
Teatteritaidetta kuusen per***ssä
Tuntsan erämaassa Sallassa sijaitseva Murhahaara on niin syrjäinen paikka, että siellä vierailuun tarvitaan erityisen painava syy. Tarkkaan ottaen mikään muu syy kuin Operaatio Paulaharjun kuudes ja viimeiseksi jäävä kokoontuminen ei olisi riittänyt!
Esityspaikat ovat tarjonneet monipuolisen kattauksen lappilaisia maisemia: koivikkoa, männikköä ja avotunturia. Yhtä on kuitenkin puuttunut ja siksi kuusen perse Murhahaaranaavan laidalla sopii paremmin kuin hyvin tämän positiivisella tavalla pähkähullun kiertueen päätepisteeksi. Keskiviikon ensi-iltaan meitä asiaan vihkiytyneitä saapui ennätykselliset 80.
Operaation ympärillä on alusta asti väreillyt ainutlaatuisen upea ilmapiiri, jonka on mahdollistanut samanhenkisen seurakunnan kiireetön yhdessäolo. Nyt vuosien jälkeen monet eri puolilta Suomea lähteneet, alkujaan vieraat ihmiset ovat enemmän kuin pelkkiä tuttuja. Lappilaisittain ilmaistuna heistä on tullut väärtejä.
Operaation keskeisintä antia on kuitenkin korkeatasoinen näyttämötaide. Se koukutti heti Hannukurussa, minne vaelsin hieman epäilevin mielin. Yksikään esitys ei ole tuottanut pettymystä, ja suosikkeja on vaikka kuinka monta. Minulle kovin rakas Niilas Saaran kiroissa jäi tällä kertaa kokematta ja se vähän harmittaa. Olisin halunnut nähdä, millaisen pyssyn, raamatun ja liperit Matti on tällä kertaa askarrellut. Kuulen sen myöhemmin, ja että miten Eetu onnistui täyttämään Jounin jättämät suuret saappaat Niilaksen roolissa.
Tämänkertainen kantaesitys kiinnosti tavanomaista enemmän, koska työryhmä oli ottanut ensi kertaa käsittelyyn veneympäristöön sijoittuvan tarinan. Kun kysyin kolme vuotta sitten niiden ottamisesta ohjelmistoon, Juha vastasi että ei taida onnistua. Ehkä tarvittiin ylimääräinen vuosi asian kypsyttelyyn.
Saimme nähdä, että merellinen meininki tavoitettiin loistavasti jängän laidassa, Paulaharjun vastine Hemingwaylle: Vantus ja meri. (Juhan kirjallista huumoria, oikeasti näytöskappaleen nimi on Vantus meren rannalla.)
Kun dramaturgi ja esiintyjät osaavat asiansa, lavasteita ei tarvita ja rekvisiitta on minimissään: se rannalta löytyvä vantus. Erityiskiitokseni menevät (musiikki-) ja äänivastaava Iida Savolaiselle ja ”lokkiparvelle”, joka loihti ääntelyllään lähes autenttisen Jäämeren tunnelman! Krikan Sammun roolissa loisti Anna Kuusamo, joka on jäänyt mieleen vahvasta roolityöstään Hailuodon teatteritapahtumassa muutama vuosi sitten.
Keskiviikkoillan ohjelmaan kuului kantaesityksen lisäksi kansanooppera Suongil, suuri noita (Petra Poutanen/Antti Laukkarinen), vuosi sitten Pihtsusjärvelle valmistuneet Reitari (Rosa Liksom/Roosa Söderholm) ja Juteini-lauluesitys (Piispanen/Laukkarinen/Hurme). Ensi-iltatapahtuman päätti Rauno Lahden mukaan nimetty vapaan tyylin etenemiskilpailu, johon osallistui yli puolet yleisöstä ja melkein kaikki esiintyjät. Muu väki kannusti raivokkaasti.
Kiitos taas hienosta elämyksestä esiintyjille ja kanssavaeltajille. Toki haikeuttakin oli ilmassa: tähänkö Paulaharjuherkku tosiaankin päättyy? Virallisesti kyllä, mutta mikään ei estä meitä fanittajia jatkamasta kokoontumisia. Taisi olla Mika, joka tulilla istuessamme lausui ääneen tämän muidenkin mielessä pyörineen ajatuksen. Siemen jää itämään…
Jaan ja Ellen
Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija muistelee kymmenvuotiaana tekemäänsä käyntiä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.
Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.
Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.
Perillä löysin hakukoneen avulla sivuston, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.
Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammalet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.
Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!
Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta läheskään kaikkia tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.
Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.
Totta ja tarua
Maanantai oli merkittävien tapahtumien päivä: Kemijoen ja Ounasjoen jäät lähtivät kaupungin kohdalla liikkeelle. Kun kävin tänään Jängislahdessa,(kurjassa säässä lähinnä solidaarisuudesta lintuja kohtaan), Ounasjoki oli täynnä jäitä.
Palataanpa reilu viikko taaksepäin. Kevät rynnisti Lappiin pääsiäisenä, ja seuraava viikko oli pääosin uskomattoman lämmin. Ounaskosken uimarannalla näyttäytyivät ensimmäiset paidattomat auringonpalvojat, ja uusia muuttolintuja sai kirjata puoli tusinaa päivässä. Juuri nyt lajeja on koossa 34, uusimpana tänään kuultu valkoviklo. Erityisen mukaviakin lajeja kuuluu joukkoon, esimerkiksi tunturikiuru ja täällä Lapissa harvinainen hemppo
Mieltä lämmitti nähdä, että pari päivää Harjulammen sulassa yksikseen uiskennellut silkkiuikku sai vierelleen puolison! Cityjoutsenpari on näyttäytynyt päivittäin, mutta pesimisestä ei näytä taaskaan tulevan totta: ilmeisesti kyseessä on kihlapari.
Maanantain toinen merkkitapaus oli maailmanlaajuinen: Game of Thrones -sarjassa nähtiin hartaasti odotettu sotajoukkojen yhteenotto ja sen osana lohikäärmeiden ilmataistelu. Minua kiehtoo sarjan visuaalisuus, ja siinä mielessä yöaikaan ajoittuneet tapahtumat tuottivat pettymyksen. Silti kotikatsomo kohahti, kun suosikkihahmo Arya Stark onnistui iskemään säpäleiksi pelätyn Yön kuninkaan.
Se vähän pyrkii huvittamaan, että Helsingin Sanomissa kuvitteellisen sarjan tapahtumia analysoidaan tarkemmin kuin EU-politiikkaa. Myös kommentointi osoittaa syvällistä perehtyneisyyttä asiaan.