Aihearkisto: Taide ja kulttuuri

Kirjaston aarre

Siellä se oli Metsossa, ylähyllyllä kansi näkyvissä. Otin kirjan selailtavaksi enkä edes ajatellut lainaamista, niin kookas se oli.

Kuvat ovat mustavalkoisia ja teknisesti täydellisiä. Afrikkalaiset eläimet esiintyvät niin arvokkaasti, että mieleen tulevat Yousuf Karshin kuvat maailman merkkihenkilöistä. Tunnistin kuvaajan tyylistä: brittilähtöinen Yhdysvalloissa vaikuttava Nick Brandt. Kirjan nimi on Across the Ravaged Land.

Kansallismuseossa vuonna 2019 näkemäni Brandtin näyttely Inherit the Dust on vaikuttavimpia näkemiäni valokuvanäyttelyitä, samaa sarjaa kuin Sebastiao Salgadon ja Eugene Smithin näyttelyt. Niitä katsellessa tulee ajatelleeksi, kuinka tyhjänpäiväisiä valokuvat enimmäkseen ovat.

Asiaa Stadiin

Heti kun tilanne kaakkurilammella antoi mahdollisuuden, käväisin Jyväskylässä ja Helsingissä. Varsinanen syy matkustaa etelään oli Järnefeltin näyttely Ateneumissa, mutta lisäksi toivoin näkeväni muuttavia sepelhanhia. Olen bongannut sepelhanhen Rovaniemellä kesäkuussa 2012, joten tavoittelin elämystä enkä elistä.

Hanhien osalta ajoitus ei taaskaan onnistunut. Matkaani edeltäneenä päivänä Tiiraan ilmoitettiin Suomenlahdelta tuhansia sepelhanhia, mutta tiistai-iltana Helsingin edustalla oli hiljaista ja keskiviikkoaamuna Tallinnassa vielä hiljaisempaa. Kotiuduttuani hanhet muuttivat taas aktiivisesti.

Ehdottomasti kiinnostavinta merellä nähtyä oli merivartioston helikopterin pelastusharjoitus ja Suomenlinnan suunnalla seilannut kaksimastoinen purjevene, äskettäin maapallonympäryspurjehdukselta kotisatamaan palannut Galiana WithSecure. Erikoisesta reitistä päätellen silläkin oli käynnissä jonkinlainen harjoitus.

Tallinnassa päivystin kannella aamukuudesta seitsemään. Ainuttakaan hanhea ei näkynyt, ja kohokohtana oli Viking XPRS:n reilusti etuajassa tapahtunut lähtö kohti Helsinkiä. Kuvasin lähdettyämme omalta laivaltani Victorialta sataman ja cityn pilvenpiirtäjät; laivat kuvassa ovat Tallinkin Baltic Queen ja MyStar.

* * *

Järnefeltin laajassa näyttelyssä oli runsaasti minulle uusia töitä. Tutut klassikkomaisemat mäntyineen muistuttivat mestarin taidosta saada puiden oksat levittäytymään kaikkiin ilmansuuntiin. Sen sijaan savolaismallinen vene näyttää epäsymmetriseltä ja ikävältä soudettavalta. Ehkä vika on katsojan silmässä?

Ensimmäisessä kunnolla pysäyttäneessä työssä Järnefelt yhdistää suosimistaan aihepiireistä maiseman ja maaseudum ihmiset: jyrkkä ylämäki on saanut ajomiehen armahtamaan hevostaan. Olin näkevinäni vähän vastaavanlaista tilannetajua myös työssä, missä isäntä katselee pihamaalla pitkin pituuttaan retkottavia renkejä. Mitähän mahtaa ajatella!

Maisemamaalausten joukossa talvinen merimaisema teki erityisen vaikutuksen tekijälleen epätyypillisen ympäristön vuoksi. Lieneekö Järnefeltin ainoa maisemamaalaus ilman ensimmäistäkään puuta!

Kierros päättyi edustavaan kattaukseen muotokuvia. En yhtään tiedä, miten asiantuntijat niitä arvioivat, mutta minulle menivät kyllä täydestä – olivat melkein yhtä vaikuttavia kuin samassa tilassa vuosi sitten nähdyt Edelfeltin vastaavat työt!

Talviretkellä etelässä, osa 2

Tokoinrannan sorsapaljouden lisäksi toinen hyvä syy lähteä etelään oli norjalaisen maisemamaalarin Peder Balken (1804-1887) näyttely Sinebrychoffin taidemuseolla. Sekä taiteilija että taidemuseo olivat minulle entuudestaan vieraita.

Koska takki ja tavarat jätettiin pohjakerrokseen, aloitin sympaattisesta alasalista. Siellä oli Balken omien teosten lisäksi hänen uraansa vaikuttaneiden kollegoiden pienimuotoisia töitä, myös joitakin piirroksia. Maalauksista jäi mieleen erityisesti saamelainen poroineen, joka rinnastui täällä Suomessa paljon keskustelua herättäneeseen tutkielmaan samasta aiheesta. Saamelaisulottuvuuteen kantaa ottamatta tyydyn toteamaan, että kumpikaan ei ole minun makuuni.

Näyttelyn tunnetuimmat teokset löytyivät kerrosta ylempää, esimerkiksi jäätiköitä esittävät Balken ja vanhemman kollegan Johan Christian Dahlin suurikokoiset maalaukset rinnakkain ripustettuna. Kelpo töitä kumpikin, ja luultavasti aivan ensimmäisiä tästä aiheesta maalattuja koko maailmassa. Dahlin jäätikkö muistutti enemmän niitä, joita olen Norjassa itse nähnyt.

Vierastan romantiikan tyylisuunnan maisemamaalauksia, koska ne ovat väreiltään ja muutenkin niin etäällä todellisuudesta. Balken kunniaksi on kuitenkin sanottava, että uran aikana tapahtuu selvä muutos hillitympään suuntaan. Haasteellisesta aallokon ja rantatyrskyjen maalaamisesta Balke suoriutuu hyvin, mutta linnut ovat todellinen kompastuskivi. Esimerkkinä seuraava kuvanäyte, josta lintuja on vaikea määrittää edes suvun tarkkuudella.

Bulevardilta suuntasin Jätkäsaareen, missä laivani Victoria 1 jo odotti. Luin matkan aikana jostakin, että Tallinkin T2 on Euroopan suurin laivamatkustajille tarkoitettu terminaali. Myös raskas liikenne on vilkasta. Alkuviikolla meno laivalla on kuitenkin rauhallista, ja nukuin hyvin.

Olin toivonut pakkasten jatkumista, mutta Tallinnan satamassa sää oli lauha ja sumuinen. Lintuja ei juurikaan näkynyt, joten tyydyin vain kiertämään satama-altaan. Ihmettelin kotiin palattuani päivän yli 14 000 askelta: lähes puolet niistä lienee kertynyt terminaalien tuubeissa ja laivan pitkillä käytävillä.

Valoa ja väriä

Näin viime sunnuntaina kaksi valoshowta, esityspaikkoina Tammerkoski ja Kalevan kirkko.

Tammerkosken esitys ”Tanssivat vedet” oli tuttu vuoden takaa. Musiikki oli toki vaihtunut, mutta muuten mentiin samoilla linjoilla. Koskipuistoon ja vastarannalle oli saapunut katsojia aivan mahdottomasti.

Paljon oli väkeä Kalevan kirkossakin, missä esitys pyöri nonstoppina. Välissä kirkkoon saatiin valoa helpottamaan poistumista ja sisääntuloa.

Varsinaisesti kyse ei ollut kilpailusta, mutta sellainenhan siitä peräkkäin nähtynä väkisinkin tuli. Visuaalisilta ansioiltaan kirkollinen valoshow voitti maallisen selvin luvuin, sanoisin että 3-0. Musiikin osalta kirkon ylivoima oli vieläkin selkeämpi. Hyvä kirkko!

Lippujuhla Jyväskylässä, jatkot Tampereella

Vietin lippujuhlaviikonlopun Jyväskylässä eikä ajoitus ollut sattumaa. Kävin paikan päällä Lutakonaukion kalustonäyttelyssä ja Lounaispuiston Miljazz-konsertissa, mutta paraatia seurasin telkkarista. Vastoin ennusteita sää poutaantui sen verran, että ylilento voitiin suorittaa. Sen sijaan Hawk-taitolentoesityksestä luovuttiin, koska se olisi mennyt harakoille. Kun ylilentoon osallistuneet helikopterit jatkoivat ulos tv-kuvasta, siirryin parvekkeelle ja otin tämän kuvan:

Kalustoa esitelleet varusmiehet ja -naiset olivat aivan huippuja, asiaa tuntevia ja sanavalmiita. Esitin paljon kysymyksiä ja sain kaikkiin vastaukset. Yllättävän vaikeaksi osoittautui aamujen määrän muistaminen niissä tapauksissa, kun oltiin vielä sadan pahemmalla puolella. Järeää kenttäkanuunaa esitelleellä kersantilla aamuja oli enää 11!

Koleaksi ja epävakaiseksi muuttunut sää verotti Lounaispuiston konsertin yleisömäärää, mutta ei haitannut soittamista. Ilmavoimien Big Band koostuu musiikin täysammattilaisista, jotka soittavat monenlaista musiikkia aina tilanteen mukaan.

Ensimmäinen setti koostui lähinnä jazz-klassikoista. Kuuntelin niitä mielikseni, vaikka en musiikista mitään ymmärräkään. Pienen väliajan jälkeen lavalle nousi ”Soulin Kummisedäksi” tituleerattu Sami Saari, joka kehaisi lavalla ollutta kokoonpanoa genressään maan parhaaksi.

Vaikka Samin ja bandin yhteissointi oli nautittavaa, jouduin luovuttamaan ja siirtymään kuiviin ja lämpimiin sisätiloihin. Toivoin parempaa säätä tiistaiksi Tampereelle. Toive toteutui, ja konsertti jatkui suunnilleen siitä mihin se minun osaltani Lounaispuistossa jäi.

Varusmiessoittokunta oli minulle uusi tuttavuus, fiksu mahdollisuus suorittaa asevelvollisuus taipumuksiaan vastaavalla tavalla. Kyseessä on Hämeenlinnaan sijoitettu tarkoin valittu noin sadan nuoren joukko, johon kuuluu soittajien ja laulajien lisäksi esimerkiksi esitystekniikan ja viestinnän osaajia. Soittajista kootaan kokoonpanoja kulloiseenkin tarpeeseen. Show Band esittää kevyttä musiikkia, jos kohta rokki voi olla melko heviäkin.

Edelleen vajavaisella ymmärrykselläni arvioituna Show Band piti tapahtuman musiikillisen tason korkealla. Erityisesti solistit ihastuttivat; he olivat todennäköisesti siviilipuolella jo kannuksensa ansainneita esiintyjiä. Erityiskiitokset saa vakinaisesta väestä vieraillut kosketinsoittaja illan poikkitaiteellisesta piristysruiskeesta.

Päivä Tukholmassa

Käväisin Tukholmassa yhdistetyllä lintu- ja kulttuuriretkellä. Koska ”päivä” tarkoittaa Viking Linen ajanlaskussa noin kuutta tuntia, ohjelmaani kuului vain yksi kohde kumpaakin lajia: kävin Strömmenillä (lintujen) ruokintapaikalla ja Vasa museossa. Kulkuvälineenä oli tällä kertaa pieni yhteysalus Emelie, jolta katseltuna kaupunki esittää parhaat puolensa.

Strömmenin talviruokintapaikalla meno oli entisellään. Kaukalon äärelle oli kokoontunut kymmeniä kyhmyjoutsenia, tukkasotkia, sinisorsia, nokikanoja; joukossa myös joitakin kanadanhanhia ja telkkä. Ruokavieraista naakka ja pulu olivat kuivan maan asukkaita.

Kyhmyjoutsenten seassa oli neljä laulujoutsenta, jotka näyttivät pitävän hyvin puolensa – tyylistä tinkimättä. Edellisellä käynnillä näin samalla ruokintapaikalla laulujoutsenperheen.

Kaiteella päivystäneet naurulokit riehaantuivat, kun paikalle saapui perhepäivähoitaja (arvaus) neljän hoitolapsen ja leipäpussin kanssa. Keskinäinen ja harmaalokkien kanssa käyty kilpailu leivästä oli ankaraa. En sanoisi lokkeja röyhkeiksi, mutta äärimmäisen tuttavallisia ne olivat.

Näytöksen päätyttyä suuntasin Vasa-museoon, missä olen vieraillut usein ennenkin. Näin mainittavan, että kyseessä on maailman suosituin merenkulkuaiheinen museo, mikä on kova juttu! Aseman säilyttäminen vaatii jatkuvaa uudistumista ja hereilläoloa. Tällä kertaa uutta oli esimerkiksi Vasa-laivan rakennustyömaalla kuvattu video.:)

Huomattava osa silloisista Tukholman asukkaista (10 000) seurasi rannoilta Vasan ensipurjehdusta vuonna 1628. Laiva oli paitsi suuri, myös runsaasti koristeltu ja riikinkukkomaisen värikäs. Äkillinen tuulenpuuska sai sen kallistumaan voimakkaasti, ja vesi tulvi sisään kunnialaukauksia varten avatuista tykkien ampuma-aukoista. Laiva upposi nopeasti juhlayleisön silmien edessä.

Onnettomuudessa hukkui 30-50 laivassa työskennellyttä. Heistä tiedetään paljon muutakin kuin se, millaisiin vaatteisiin he olivat pukeutuneet. Ihmeen arkisiin laivan muuhun olemukseen verrattuna!

Entiset nuoret juhlivat Ratinassa

Eilen toteutui koronan vuoksi kahteen kertaan siirretty Hassisen kone – 40 vuotta myöhemmin -juhlakonsertti. Yleisöä oli paikalla täysi tupa, mikä konserttitapahtumissa tarkoittaa 30000 katsojaa.  Kun kenttätaso on urheilijoiden käytössä, yleisökapasiteetti on ”vain” 16500.

Tuomari Nurmion kokoonpano Dumari & Spuget & Blosarit käynnisti tapahtuman noin klo 17.30.  Tyylikkäästi harmaantunut Nurmio oli hyvässä iskussa ja bändi soitti nautittavasti.

Toinen lämppäri Litku Klemetti on nuoremman sukupolven edustaja, minulle ja uskoakseni monille muillekin uusi tuttavuus. Hänen epäkiitollisena tehtävänään oli vetää esiintyjien keski-ikä alle 50 vuoden; katsojilla se lienee ollut lähempänä kuuttakymmentä. Energisesti esiintyvä ja hyvin laulava  Litku sai varmasti uusia ystäviä.

Kun Hassisen kone aloitti osuutensa kahdeksan maissa, stadion oli täyttynyt ääriään myöten. Ismo Alangon mukana lavalle asteli Hassisen koneen kolmannella levyllä soittanut kokoonpano. Avausbiisinä kuultiin albumin nimikappale Harsoinen teräs ja toisena oma suosikkini Levottomat jalat, upeina sovituksina kumpikin.

Seitsemän soitetun biisin jälkeen lavalle saapui juhlabändin alkuperäinen kokoonpano. Toisen albumin tuttujen suosikkibiisien myötä tunnelma alkoi nousta: kuultiin esimerkiksi upea Jurot nuorisojulkkikset ja 40 vuoden jälkeenkin hämmästyttävän ajankohtainen Führerin puolesta. Tämän jakson aikana bändin kaikki soittajat pääsivät näyttämään taitojaan, ja erityisesti jäivät mieleen Reijo Heiskasen kitarasoolot.

Ennen siirtymistä ykkösalbumin materiaaliin Ismo Alanko muistutti aiheellisesti, että esitetään nuorisomusiikkia. Kun Hassisen Kone vuonna  1982 hajosi, sen johtohahmo Ismo Alangolla oli ikää 21 vuotta ja basisti Jussi Kinnusella vielä vähemmän, vain 19! Bändin ura oli lyhyt ja loistelias.

Ilari Leppäniemi kirjoittaa Aamulehdessä julkaistussa (maksumuuri) arviossaan:

Esikoislevyn kappaleiden aikana lavalla oli täysin yhtenäinen nelikko, jonka yhtä jäsentä ei voinut katsoa näkemättä kaikkia. Erityisen hienoa oli nähdä Ismo Alanko tällä tavalla yhtenä muista, rockyhtyeen palasena eikä majesteettisena hahmona, joka säestää itse itseään Tavastian spottivalossa.

Sivuroolissa merisirri

Maanantaina näkemäni elokuva perustuu löyhästi Rosa Liksomin Finlandia-palkittuun romaaniin Hytti nro 6 (WSOY 2011). Tarkkaan ottaen sanottiin, että elokuva on Liksomin kertomuksen innoittama.

Luin kirjan tuoreeltaan, pidin siitä ja kirjoitin (v. 2013) mm. seuraavasti:

Liksom hyödyntää nuorena naapurissa näkemäänsä, vyöryttää lukijan eteen inhorealistisia visioita junaympäristöstä ja pysähdyspaikoista. Neuvostoihmistä edustaa miespuolinen hyttikaveri, kammottava tyyppi josta lopulta sentään löytyy jotain positiivistakin sanottavaa.

Visiot olivat elokuvassakin inhorealistisia, mutta hyttikaveri vähintään siedettävä, melkeinpä symppis. Ei häntä ainakaan pelätä tarvinnut!

Ajattelin, että varmaankin osa elokuvan läntisestä asiakaskunnasta ajoittaa tapahtumat nykyhetkeen vähän niin kuin Kaurismäen elokuvien visiot Suomesta. Melkoinen matkailumainos!

Minulle tämän mainion elokuvan mieleenjäävin hetki on se, kun Jäämeren rannalla kuvatussa loppukohtauksessa vilahtaa merisirri. Kuvan sirrit on kuvattu Jurmossa.

Syysretki etelään

Päättymäisillään oleva viikon rupeama sisälsi seurustelua sukulaisten kanssa, vierailut neljässä museossa ja yhden pesäpallo-ottelun seuraamisen. Myös jääkiekkopeliin oli lippu hankittuna, mutta tapahtuma peruttiin koronan takia.

Kirittäret ja Lapuan Virkiä pelasivat Hippoksella kolmannen välieräottelun. Lapualaiset onnistuivat yllättämään hallitsevan mestarin ensimmäisessä kohtaamisessa, mutta muita Kirittäret hallitsi selvästi.

Niin näkemäänikin. Ensimmäisessä vuoroparissa kummankin sisäpeli takelteli, mutta toisessa lyöjäjokeri Janette Lepistö onnistui kertaalleen. Kirittärien vastaus oli kärkietenijä Ella Korpelan tyhjään kenttään lyömä kunnari. Pääsin näkemään livenä kesän aikana tutuksi tulleen hajautetun kunnarituuletuksen.

Seuraavana päivänä matkustin Helsinkiin katsomaan kuvia, tekijöinä Vilho Lampi, Sanna Kannisto ja Vincent van Gogh. Koiviston kuvat poikkesivat täysin vallitsevasta tavasta kuvata eläimiä ja miellyttivät kovasti. Oman tiensä kulkijoita olivat kaksi muutakin taiteilijaa…

Menin Ruoholahteen metrolla, kävin Valokuvataiteen museolla ja jatkoin Espoon puolelle. Metrossa melkein kaikki matkustajat olivat varustautuneet maskilla. Keilaniemen metroasemalla olo oli kuin ulkomailla.

Kävelin Keilaniemestä Kuusisaareen, käymättömiä paikkoja kumpikin. Ihmettelin mahtoiko Espoon jäähalli olla jossakin lähistöllä; siellä olen joskus käynyt. Matkan varteen sattui pelifirma Rovion päämaja.

Kuusisaaressa katselin Vincent van Goghin työt ja nousin bussiin. Pasilan asemalla olin hetken hukassa: tarkoitus oli jatkaa matkaa Z-junalla, mutta valitsin väärän raiteen.

Tapasin Maaritin Haarajoen asemalla ja jatkoimme Pohjois-Paippisiin. Paljon oli saatu aikaan edellisen käyntini jälkeen, eläimet olivat lisääntyneet ja hevoset kasvaneet. Sain pussillisen valkosipuleita Rovaniemelle tuotavaksi. Illalla Jyväskylän junaan päästyäni tuntui kuin olisin tehnyt täyden työpäivän.

Sunnuntaina tutustuin Keski-Suomen museon uusittuun näyttelyyn. Se oli tasokas ja minulle 20 ensimmäistä ikävuottani Jyväskylässä asuneelle äärimmäisen kiinnostava.