Aihearkisto: Taide ja kulttuuri

Taiteilijaelämää Lappajärvellä

Kun tasan vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Lappajärvi maailmankartalle, virikkeen antoi Petra Ollin maailmanmestaruus. Tällä kertaa virikkeenä on Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli: kirja kertoo taiteilija Arvid Bromsin elämästä Lappajärvellä.

Kirjassa on vilisemällä tuttuja paikkoja ja henkilöitä. Kun postin lähellä asuva maanmittari mainittiin ensi kerran, ymmärsin puhuttavan kirjailijan isästä:

Postin luona Matti näyttää minulle vastapäistä vaaleaa taloa, sanoo maanmittarin muuttaneen siihen kesällä Vimpelistä. Matti arvelee, että maanmittarillakin voisi olla sen verran irtorahaa, että sille voisi taulun kaupata.

Tapio näytti talon kun ajoimme venesatamaan. Järveltä palatessa pysähdyimme ja otin kuvan.

Luottotaksikuski Matin arvio osuu oikeaan, ja maanmittarista tulee taiteilijan vakioasiakas. Aina ”irtorahaa” ei kuitenkaan löydy, ja taiteilija joutuu tyytymään henkeviin keskusteluihin.

Maanmittari ei ole kuitenkaan leikkituulella ja sanoo heti, ettei sillä ole ylimääräisiä rahoja taulujen ostoon, vanhin poika on lähetetty Saksaan kieltä oppimaan ja matka on maksanut paljon, eikä maanmittari ole varma, onko pojalle Saksan-matkasta mitään hyötyä.

Tuurini lukeneena tiesin heti, että Saksaan lähetetty poika on kirjailija itse.

Kirjan kantta hallitsee Arvid Bromsin omakuva vuodelta 1948, jolloin taiteilija oli 38-vuotias ja tuloksesta päätellen luovassa vireessä. Lappajärvelle muuttaessaan Bromsin viisikymppiset lähestyivät, ja taiteilija oli ohittanut uransa huippuvaiheen.

Broms asui Lappajärvellä yhdessä maalaamista harrastaneen 5. vaimonsa Helvi Inkerin kanssa. Tauluja syntyi ja kauppa kävi kohtuullisen hyvin, tosin vain Arvidin töitä ostettiin. Viina vei kuitenkin miestä yhä väkevämmin, ja vaimo joutui hillitsemään toisinaan pahapäiseksi äityvää miestään rauhoittavilla ruiskeilla.

Aina välillä tehtiin kuitenkin töitä ihan tosissaan, ja jaksot kankaan äärellä Tuuri kuvaa yhtä uskottavasti kuin hauskoittelutkin. Taiteellinen kunnianhimo nosti päätään viimeisiä kertoja. Hartaasti odotettu talvi Italiassa meni mönkään, ja Strindbergillä Helsingissä pidetty yhteisnäyttely vaimon kanssa oli katkera pettymys.

Romaanissa Tuuri hahmottelee Bromsista kuvan värikkäänä tyyppinä, joka on paitsi lahjakas, myös lyhytjänteinen, heikkoluonteinen ja sutki; ei ihme että suurpiirteinen taloudenpito johti pahimmillaan leivättömiin pöytiin. Henkilökuva lienee näköinen ja osuva.

Seniorisarjaan jo aikapäiviä sitten siirtynyt Antti Tuuri osoittaa olevansa edelleen niin hyvässä iskussa, että eläkeläiseksi ei kannata jättäytyä. Romaanin huumori on tuurimaista ja sitä viljellään tavallista enemmän. Sanailussa Helvi Inkeri peittoaa miehensä mennen tullen eikä kalpene vähääkään vertailussa Tuurin romaanien parhaisiin suunsoittajiin. 

Teatteritaidetta kuusen per***ssä

Tuntsan erämaassa Sallassa sijaitseva Murhahaara on niin syrjäinen paikka, että siellä vierailuun tarvitaan erityisen painava syy. Tarkkaan ottaen mikään muu syy kuin Operaatio Paulaharjun kuudes ja viimeiseksi jäävä kokoontuminen ei olisi riittänyt!

Esityspaikat ovat tarjonneet monipuolisen kattauksen lappilaisia maisemia: koivikkoa, männikköä ja avotunturia. Yhtä on kuitenkin puuttunut ja siksi kuusen perse Murhahaaranaavan laidalla sopii paremmin kuin hyvin tämän positiivisella tavalla pähkähullun kiertueen päätepisteeksi. Keskiviikon ensi-iltaan meitä asiaan vihkiytyneitä saapui ennätykselliset 80.

Operaation ympärillä on alusta asti väreillyt ainutlaatuisen upea ilmapiiri, jonka on mahdollistanut samanhenkisen seurakunnan kiireetön yhdessäolo. Nyt vuosien jälkeen monet eri puolilta Suomea lähteneet, alkujaan vieraat ihmiset ovat enemmän kuin pelkkiä tuttuja. Lappilaisittain ilmaistuna heistä on tullut väärtejä.

Operaation keskeisintä antia on kuitenkin korkeatasoinen näyttämötaide. Se koukutti heti Hannukurussa, minne vaelsin hieman epäilevin mielin. Yksikään esitys ei ole tuottanut pettymystä, ja suosikkeja on vaikka kuinka monta. Minulle kovin rakas Niilas Saaran kiroissa jäi tällä kertaa kokematta ja se vähän harmittaa. Olisin halunnut nähdä, millaisen pyssyn, raamatun ja liperit Matti on tällä kertaa askarrellut. Kuulen sen myöhemmin, ja että miten Eetu onnistui täyttämään Jounin jättämät suuret saappaat Niilaksen roolissa.

Tämänkertainen kantaesitys kiinnosti tavanomaista enemmän, koska työryhmä oli ottanut ensi kertaa käsittelyyn veneympäristöön sijoittuvan tarinan. Kun kysyin kolme vuotta sitten niiden ottamisesta ohjelmistoon, Juha vastasi että ei taida onnistua. Ehkä tarvittiin ylimääräinen vuosi asian kypsyttelyyn.

Saimme nähdä, että merellinen meininki tavoitettiin loistavasti jängän laidassa, Paulaharjun vastine Hemingwaylle: Vantus ja meri. (Juhan kirjallista huumoria, oikeasti näytöskappaleen nimi on Vantus meren rannalla.)

Kun dramaturgi ja esiintyjät osaavat asiansa, lavasteita ei tarvita ja rekvisiitta on minimissään: se rannalta löytyvä vantus. Erityiskiitokseni menevät (musiikki-) ja äänivastaava Iida Savolaiselle ja ”lokkiparvelle”, joka loihti ääntelyllään lähes autenttisen Jäämeren tunnelman! Krikan Sammun roolissa loisti Anna Kuusamo, joka on jäänyt mieleen vahvasta roolityöstään Hailuodon teatteritapahtumassa muutama vuosi sitten.

Keskiviikkoillan ohjelmaan kuului kantaesityksen lisäksi kansanooppera Suongil, suuri noita (Petra Poutanen/Antti Laukkarinen), vuosi sitten Pihtsusjärvelle valmistuneet Reitari (Rosa Liksom/Roosa Söderholm) ja Juteini-lauluesitys (Piispanen/Laukkarinen/Hurme. Ensi-iltatapahtuman päätti Rauno Lahden mukaan nimetty vapaan tyylin etenemiskilpailu, johon osallistui yli puolet yleisöstä ja melkein kaikki esiintyjät. Muu väki kannusti raivokkaasti.

Kiitos taas hienosta elämyksestä esiintyjille ja kanssavaeltajille. Toki haikeuttakin oli ilmassa: tähänkö Paulaharjuherkku tosiaankin päättyy? Virallisesti kyllä, mutta mikään ei estä meitä fanittajia jatkamasta kokoontumisia. Taisi olla Mika, joka tulilla istuessamme lausui ääneen tämän muidenkin mielessä pyörineen ajatuksen. Siemen jää itämään…

Kuvia
ja
tarinoita
aiemmista OP-tapahtumista

Jaan ja Ellen

Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija kertoo kymmenvuotiaana tekemästään käynnistä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.

Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli ollut tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.

Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.

Perillä hakukone ohjasi sivustolle, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.

Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammalet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!

Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta läheskään kaikkia tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.

Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.

Totta ja tarua

Maanantai oli merkittävien tapahtumien päivä: Kemijoen ja Ounasjoen jäät lähtivät kaupungin kohdalla liikkeelle. Kun kävin tänään Jängislahdessa,(kurjassa säässä lähinnä solidaarisuudesta lintuja kohtaan), Ounasjoki oli täynnä jäitä.

Palataanpa reilu viikko taaksepäin. Kevät rynnisti Lappiin pääsiäisenä, ja seuraava viikko oli pääosin uskomattoman lämmin. Ounaskosken uimarannalla näyttäytyivät ensimmäiset paidattomat auringonpalvojat, ja uusia muuttolintuja sai kirjata puoli tusinaa päivässä. Juuri nyt lajeja on koossa 34, uusimpana tänään kuultu valkoviklo. Erityisen mukaviakin lajeja kuuluu joukkoon, esimerkiksi tunturikiuru ja täällä Lapissa harvinainen hemppo

Mieltä lämmitti nähdä, että pari päivää Harjulammen sulassa yksikseen uiskennellut silkkiuikku sai vierelleen puolison! Cityjoutsenpari on näyttäytynyt päivittäin, mutta pesimisestä ei näytä taaskaan tulevan totta: ilmeisesti kyseessä on kihlapari.

Maanantain toinen merkkitapaus oli maailmanlaajuinen: Game of Thrones -sarjassa nähtiin hartaasti odotettu sotajoukkojen yhteenotto ja sen osana lohikäärmeiden ilmataistelu. Minua kiehtoo sarjan visuaalisuus, ja siinä mielessä yöaikaan ajoittuneet tapahtumat tuottivat pettymyksen. Silti kotikatsomo kohahti, kun suosikkihahmo Arya Stark onnistui iskemään säpäleiksi pelätyn Yön kuninkaan.

Se vähän pyrkii huvittamaan, että Helsingin Sanomissa kuvitteellisen sarjan tapahtumia analysoidaan tarkemmin kuin EU-politiikkaa. Myös kommentointi osoittaa syvällistä perehtyneisyyttä asiaan.

Terveiset Tunturiteatterista!

Palasin hetki sitten Pihtsusjärveltä. Reitti Guolasjärven kautta osoittautui hyväksi: kilometrejä poluttomassa maastossa kertyi 20 suuntaansa, pahoja rakkoja ei ollut ja korkeuserot jäivät maltillisiksi. Muutamaan kertaan piti kahlata ja kahdesti ryömiä poroaidan ali.

Esitykset olivat korkeatasoisia kuten aina, näyttämö/katsomo erinomaiset ja tausta aivan mahtava. Tarvittavaan vaivannäköön suhteutettuna ensi-illan yleisömäärä 75 on uskomaton!

Juha kertoi, että alkujaan viisivuotiseksi aiottu projekti saa sittenkin jatkoa. Vuoden kuluttua tapaamme Vätsärin erämaassa.

Lämmin kiitos työryhmälle ja kanssavaeltajille kesän kohokohdasta!

Teatteriin!

Neljä vuotta sitten käynnistynyt Operaatio Paulaharju huipentuu ensi viikolla Haltin maisemissa Yliperällä, aika kaukana siis. Matkaa tunturiteatteriin kertyy täältä Rovaniemeltä 570 km, ensin autolla 550 kilometriä ja loput jalkaisin.

Patikkaosuuden vaihtoehtoisia reittejä on kolme: voi lähteä Kilpisjärveltä ja vaeltaa Suomen rajojen sisäpuolella. Toinen reitti suuntautuu Kilpisjärven ja Skibotnin väliseltä tieltä Lossujärvelle ja sieltä edelleen Pihtsusjärvelle. Tai sitten voi ajella Skibotnin ja Birtavarren kautta Guolasjärvelle ja jalkautua vasta siellä. Itse valitsen tämän vaihtoehdon.

Norjan puolen karttojen kanssa tuskaileville voin kertoa, että puhelimiin on saatavilla mainio sovellus nimeltään Maastokartat. Siitä löytyvät tarkat Suomen, Norjan ja Viron maastokartat ja bonuksena vielä Suomen merikartta. Koska netin toimivuudesta Yliperällä ei ole takeita, tarvittavat alueet pitää ladata off-line -tilassa käytettäväksi. Sijaintinäyttö perustuu satelliitteihin eikä riipu netistä. Käytin tällaista karttaratkaisua jo vuosi sitten Iisakkijärven reissulla ja se osoittautui toimivaksi.

Yliperä on vaativa retkeily-ympäristö. Vaikka pahimmat rakat onnistuisikin kiertämään, sää voi ”kesälläkin” olla todella ikävä. Juuri nyt norjalaisen YR-sivuston ennuste Somashyttan alueelle on hyvinkin suotuisa. Huominen näyttäisi olevan poutapäivä, ja sunnuntaina sateen luvataan päättyvän hyvissä ajoin ennen kenraaliharjoituksen alkamista. Tuleva viikko on ennusteen mukaan pääosin poutainen.

Kuvia ja kertomuksia aiemmilta teatteriretkiltä:
Uvjaladnen aarre

Kaikkea muuta kuin turha!

Elokuvakriitikko Juho Typpö kirjoitti Hesarissa, että Tuntematon sotilas on ”turha” elokuva. Otsikon luettuani ensimmäinen ajatus oli, että taidan jättää väliin. Katsoin sitten kuitenkin, ehkä vähän uhmamielellä.

Ikitie-elokuvan olen nähnyt jo aiemmin. Ihastuin Tuurin kirjaan ja halusin ehdottomasti katsoa sen pohjalta tehdyn elokuvan. HS:n kriitikko Miska Rantanen luonnehti Ikitietä ”loistavaksi”, joten kollegat operoivat arvosteluasteikon ääripäissä.

Kannatti luottaa itseensä enemmän kuin Typpöön: aivan erinomaisia elokuvia kumpikin ja ehdottomasti katsomisen arvoisia! On makuasia kummasta pitää enemmän. Jos antaisin tähtiä, Ikitie voisi saada viisi. Vaan enpä anna, en varsinkaan Tuntemattomalle sotilaalle. Se on meille suomalaisille niin erityinen elokuva, että tähtien jakaminen tuntuu, kuinka sanoisi … turhalta.

Tuntemattomasta on nyt tehty kolme elokuvaa. Näin Laineen version vuodelta 1955 ensi kerran varusmiehenä Oulun kasarmilla ja silloin se teki voimakkaan vaikutuksen.  Myöhemmin olen nähnyt elokuvan telkkarista muutaman kerran kokonaan ja lukemattomia kertoja osia siitä.

Mollbergin vuonna 1985 valmistunutta versiota en ole nähnyt teatterissa, telkkarissa kyllä. Muistikuvaa siitä hallitsee äärimmilleen viety realismi, jota käsikameran käyttö tehostaa entisestään. Päällimmäiseksi on jäänyt mieleen ilmahyökkäys, jonka aikana sotamies Korpela päästää hevosen valjaista ja huutaa:

Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkuin ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois!

Louhimiehen versio on Hesarin Typön sanoin ”turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä”. Elokuva ei varmaankaan ole kriitikon toiveiden mukainen, mutta tällä perusteella on kohtuutonta leimata se ”turhaksi”.

Uusi Tuntematon on parhaalla käytettävissä olevalla taidolla ja tekniikalla toteutettu elokuva tärkeästä aiheesta. Ei ole yhtään liikaa, että Linnan mestariteoksen pohjalta tehdään elokuva kolmenkymmenen vuoden välein ja että tämä uusin ajoittuu itsenäisyyden juhlavuoteen!

Juho Typön 27.10. julkaistu tyrmäävä arvostelu herätti odotetusti vilkkaan keskustelun, jossa asiaa käsiteltiin monipuolisesti ja ansiokkaasti. Lainaan nimimerkki milla kuun mielipidettä:

Olen toiminut kauan lukion äidinkielenopettajana. Vielä 80-luvun loppupuolella TS kuului niihin kaikkien muistamiin ”pakkoluetettaviin” kirjoihin. Monet pitivät, useimmat kokivat kirjan lähinnä liian paksuksi ja tylsäksi, osa lintsasi lukemisen. Sitkeästi ja syystä klassikko säilyi lukuohjelmassa. 90-luvulla alkoi tulla uudenlaisia vaikeuksia. Nuoret lukijat valittivat, että eivät erota miehiä toisistaan, pitivät kirjaa hankalana eivätkä kelpuuttaneet jatkosodan tapahtumia juoneksi: ”Tässä ei tapahdu mitään.” Vähitellen TS:n lukeminen sitten hiipui, ja muutenkin ”kaikki lukevat saman kirjan” -systeemi mureni. Toki nykyäänkin joku joskus teokseen tarttuu. Joillakin se on edelleen luetettu peruskoulussa, mutta tämä on havaintojeni mukaan hyvin harvinaista.

Louhimiehen Tuntemattomassa ei unohdeta, että sotaa käytiin muuallakin kuin etulinjassa. Kotirintamalle sijoittuvat kohtaukset ovat uutta aeiempiin versioihin verrattuna ja ne syventävät merkittävästi elokuvan välittämää kuvaa sotaan joutuneestsa suomalaisesta miehestä.

Katsomoissa on nähty ilahduttavan runsaasti nuoria ihmisiä. Monille heistä Louhimiehen Tuntematon on se ensimmäinen. Luultavasti osa katsojista innostuu lukemaan myös Linnan romaaniin, jolloin elokuva ei ole tässäkään mielessä turha.

Uutuuselokuva muistuttaa vaikuttavalla tavalla siitä, että Suomi ja suomalaiset ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestä kovan hinnan.

Erämaateatterissa Iisakkijärvellä

Palasin eilen teatteriretkeltä Kaldoaivin erämaasta Sevettijärven pohjoispuolelta. Askelia tuli 54594, vähän vähemmän kuin vuosi sitten. Kyseessä siis Operaatio Paulaharjun neljäs kausi.

Kantaesityksenä nähtiin Kieruan vanha pappi ja toisena viime vuonna ohjelmistoon tullut kansanooppara Suongil, suuri noita. Alusta asti mukana ollut Niilas Saaran kiroissa nähdään ylimääräisenä esityksenä loppuviikolla.

Ensi-illan yleisömääräksi laskettiin 51, ja seuraavana iltana väkeä näytti olevan suunnilleen saman verran. Paluumatkalla Opukasjärven tuvalla ja polulla oli sen verran vilkasta, että hyviin katsojamääriin päästäneen tänäkin vuonna. Joitakin kalamiehiä lukuun ottamatta kaikki olivat liikkeellä teatterielämyksen houkuttelemina.

Projekti huipentuu ensi vuonna Käsivarren yliperällä, missä esiintyjät ja yleisö joutuvat urheilukielellä sanottuna suorittamaan. Myös luonnonolot ovat aiempaa haasteellisemmat, esimerkiksi ensilumi voi sataa koska hyvänsä.

Iisakkijärvellä aloitettiin hautajaisilla: Kieruan (Skjervøy) pappi on päässyt vaivoistaan ja siunataan haudan lepoon. Pappi ei kuitenkaan viihdy haudassaan, vaan näyttäytyy kuutamoisina öinä kummituisena kirkon ja kirkkomaan vaiheilla.

Kieruan väki kavahtaa ja pelkää entistä pappiaan. Vain Jäämeren parkitsema vanha aapakarhu uskaltaa kysyä:

-Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?

Onneton pappi saa lopullisen rauhan vasta tunnustettuaan syntinsä naapuriseurakunnan vanhalle kollegalle. Tämä ottaa kauhtanastaan neulan, pistää kirkkomaahan reiän ja sanoo:

-Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä hetkellä menemän ja mahtuman … ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!

* * *

Teatteriretkeni oli tällä kertaa neljän päivän ja kolmen yön mittainen. Kävely ei pahemmin rasittanut, koska yöpymiset Opukasjärvellä jakoivat matkan sopiviin osiin.

Polku oli kivinen ja sateiden jäljiltä paikoin liejuinen, toisaalta suuria korkeuseroja ei ollut. Näätämöjoen yli pääsi jämäkkää siltaa pitkin, Silisjoella palveli venelossi samaan tapaan kuin Lemmenjoella Operaation toisena kesänä.

Kamerakalusto oli muuttunut aiemmasta merkittävästi: jätin jalustan kotiin, ja otin suuren osan kuvista ennen retkeä hankkimallani älypuhelimella. Latasin alueen peruskartan offline-tilassa käytettäväksi enkä tarvinnut perinteisiä karttoja. Puhelimen perinteinen käyttö jäi kenttäongelmista johtuen vähiin.

Terveiset Tartosta

Täällä taas, ensi kertaa syvällä Viron sisämaassa eli Tartossa. Kaupunki on yllättävän pieni ja ehkä siksi mukavan oloinen. Samaa en valitettavasti voi sanoa meidät tänne houkutelleesta Viron kansallismuseosta. Uusi museo on suuri ja mahtava samaan tapaan kuin ne Tallinnan julkiset rakennukset, joista kirjoitin joulukuussa.

Muiden arvioihin tutustumatta uskallan epäillä, että museo tulee jakamaan mielipiteitä. Paljon lienee niitä, joiden mielestä kansallismuseon kuuluu olla ennen muuta monumentaalinen. Toinen ryhmä, johon Jouni ja minä kuulumme, haluaisi mentävän asiat edellä.  Kuten suurissa museoissa aina, nähtävää on paljon enemmän kuin kertakäynnillä jaksaa katsella. Ikävä vain, että toiseen käyntiin voi mennä aikaa.

Museon päänäyttely (suomeksi Tapaamiset) kertoo tavallisista virolaisista eri aikoina. Näyttely Uralin kaiku esittelee suomalaisugrilaisten ja samojedien perinteistä arkikulttuuria. Oma testiryhmäni piti enemmän tästä jälkimmäisestä eikä pelkästään sen vuoksi, että siihen sisältyi koko vierailun kohokohta. ”Sanapeli” esitteli kansojen kielisukulaisuuden hauskasti, havainnollisesti ja nykyaikaisesti.

Toisena Tartto-päivänä kiertelimme kaupungilla ja kävimme vain yhdessä museossa. KGB-museo on monessa mielessä uuden kansallismuseon vastakohta: ahdas, ”vanhanaikainen”, mutta erittäin toimiva. Autenttiset tilat tuovat nimenomaan museoon sellaista lisäarvoa, jota tasokkainkaan arkkitehtuuri ei kykene tarjoamaan.

Eräänlainen museo on tämä majapaikkammekin, ihastuttava Tampere Maja.

Suongilin onneton keitto

Palasin torstaina teatteriretkeltä Utsjoelta. Operaatio Paulaharjun esiintyjät ja yleisö kohtasivat aidossa erämaaympäristössä: näyttämöltä oli matkaa Tenon varteen linnuntietä 15 kilometriä, Sulaojalle vielä selvästi enemmän. Omasta puolestani voin todeta, että retki oli tähänastisista fyysisesti selvästi rankin.

Pitkät patikoinnit eivät säikäytä Operaation ystäviä. Osoituksena tästä on sunnuntaina kirjattu ensi-iltojen tähänastinen yleisöennätys, 53 katsojaa! Maanantaina katsojia oli 42 ja tiistaina 22. Uskomattomia lukuja senkin vuoksi, että vahingossa paikalle osuneet puuttuivat tällä kertaa joukosta.

Uutena esityksenä nähtiin Operaation verkkosivuilla kansanopperaksi luonnehdittu Petra Poutasen säveltämä ja Juha Hurmeen dramatisoima ja ohjaama Suongil, suuri noita.  Suongil oli ylivertainen pyyntimies, joka iskussa ollessaan ruokki koko yhteisön. Sitten onneton kokkausyritys vei pyyntionnen… Toisena esityksenä oli kestosuosikki Niilas Saaran kiroissa.

Esiintyjäryhmä oli uudistunut ja hieman kasvanutkin. Uusista kasvoista Antti Laukkarinen esiintyi vahvasti Suongilin roolissa; muista jäi mieleen Suongilin keittopuuhiin houkutellut kateellinen naapuri Vaiskin Illep (Joni Seppälä). Jouni Rissanen ja Timo Torvinen jatkoivat vakuuttavasti Niilaksena ja Talmulahden pappina.

Aikataulusyistä valtaosalla vieraista on mahdollisuus nähdä vain yksi esitys. Valitettavasti, on pakko sanoa. Minä viivyin perillä kolme päivää ja Suongil kuulosti kerta kerralta paremmalta. Toisaalta Niilaksen ja papin otattelu ei ole seitsemän katsomiskerran jälkeenkään menettänyt vähääkään tehostaan.

Lämmin kiitos kesän kohokohdasta työryhmälle ja kanssavaeltajille!