Aihearkisto: Kirjallisuus

Teatteritaidetta kuusen per***ssä

Tuntsan erämaassa Sallassa sijaitseva Murhahaara on niin syrjäinen paikka, että siellä vierailuun tarvitaan erityisen painava syy. Itse asiassa mikään muu kuin Operaatio Paulaharjun kuudes ja viimeiseksi jäävä kokoontuminen ei olisi riittänyt!

Esityspaikat ovat tarjonneet monipuolisen kattauksen lappilaisia maisemia: koivikkoa, männikköä ja avotunturia. Yhtä on kuitenkin puuttunut ja siksi kuusen perse Murhahaaranaavan laidalla sopii paremmin kuin hyvin tämän positiivisella tavalla pähkähullun kiertueen päätepisteeksi. Keskiviikon ensi-iltaan meitä asiaan vihkiytyneitä saapui ennätykselliset 80.

Operaation ympärillä on alusta asti väreillyt ainutlaatuisen upea ilmapiiri, jonka on mahdollistanut samanhenkisten ihmisten kiireetön yhdessäolo. Nyt vuosien jälkeen monet eri puolilta Suomea lähteneet alkujaan vieraat ihmiset ovat enemmän kuin pelkkiä tuttuja. Lappilaisittain ilmaistuna heistä on tullut väärtejä.

Operaation keskeisintä antia on kuitenkin korkeatasoinen näyttämötaide. Se koukutti heti Nammalakurussa, minne vaelsin hieman epäilevin mielin. Yksikään esitys ei ole tuottanut pettymystä, ja suosikkeja on vaikka kuinka monta. Minulle erityisen rakas Niilas Saaran kiroissa jäi tällä kertaa kokematta ja sekös vähän harmittaa. Olisin halunnut nähdä, millaisen pyssyn, raamatun ja liperit Matti oli tällä kertaa askarrellut. Ja miten Eetu täyttää Jounin isot saappaat Niilaksen roolissa.

Tämänkertainen kantaesitys kiinnosti tavanomaista enemmän, koska työryhmä oli ottanut ensi kertaa käsittelyyn veneympäristöön sijoittuvan tarinan. Kun kysyin kolme vuotta sitten näiden ottamisesta ohjelmistoon, Juha väitti että ei taida onnistua. En oikein uskonut.

No nythän sitten nähtiin, että merellinen meininki tavoitettiin loistavasti jängän laidassa, Paulaharjun vastine Hemingwaylle: Vantus ja meri. (Juhan kirjallista huumoria, oikeasti näytöskappaleen nimi on Vantus meren rannalla.

Rannalta löytynyt vantus oli oikea, muusta vastasivat dramaturgi J.Hurme ja osaava työryhmä. Erityiskiitokset laulu- ja äänivastaava Iida Savolaiselle, jonka valmentama ”lokkiparvi” loihti ääntelyllään autenttisen Jäämeren tunnelman! Krikan Sammun roolissa loisti Anna Kuusamo, joka on jäänyt mieleen vahvasta roolityöstään Hailuodon teatteritapahtumassa muutama vuosi sitten.

Keskiviikon ohjelmaan kuului kantaesityksen lisäksi pienoisooppera Suongil, suuri noita (Petra Poutanen/Antti Laukkarinen), vuosi sitten Pihtsusjärvellä nähty Reitari (Rosa Liksom/Roosa Söderholm) ja Juteini-lauluesitys (Piispanen/Laukkarinen/Hurme. Ensi-iltatapahtuman päätti Rauno Lahden mukaan nimetty vapaan tyylin etenemiskilpailu, johon osallistui yli puolet yleisöstä ja melkein kaikki esiintyjät. Muu väki kannusti raivokkaasti.

Kiitos taas hienosta elämyksestä esiintyjille ja kanssavaeltajille. Toki haikeuttakin oli ilmassa: tähänkö tämä Paulaharjuherkku tosiaankin päättyy? Virallisesti kyllä, mutta mikään ei estä meitä fanittajia jatkamasta kokoontumisia. Taisi olla Mika, joka lausui ääneen tämän muidenkin mielessä pyörineen ajatuksen. Siemen jää itämään…

Kuvia
ja
tarinoita
aiemmista OP-tapahtumista

Tom Saha seikkailee

Petteri Järvinen kysyy Twitterissä, eikö [nettikirjakauppa] Adlibris oppinut Moby Dickistä mitään. Firma pilaa mainettaan myymällä koneella käännettyä kaunokirjallisuutta, esimerkkinä Melvillen klassikkoromaani (nimellä Valas). Pitkään puhuttanut ongelma nousi jälleen esiin toukokuussa, kun käännöksen laatuun tyytymätön asiakas ilmoittautui Twitterissä. Minun tietoisuuteeni ilmiö tuli PJ:n ansiosta vasta tällä viikolla.

MTV:n uutisten tartuttua räväkästi aiheeseen Adlibris veti painetun kirjan pois markkinoilta (nettiversio on edelleen myynnissä). Monet muut nettifirmat myyvät ”teoksen” painettua versiota edelleen, esimerkiksi Saksan Amazon hintaan 21.10 €.

Google osaa kääntää yksittäisiä sanoja tai parhaimmillaan jopa selkokielisen lauseen, mutta pelkkä ajatuskin kaunokirjallisuuden kääntämisestä tällä menetelmällä pöyristyttää. Lopputuloksessa ei ole päätä eikä häntää. Po. tapauksessa jo aloitus puhuu puolestaan: Soita minulle ismaeliksi.

Jotain Adlibris on siis oppinut, mutta panee silti koukkuun uutta matoa. Mark Twainin klassikkoromaani Tom Sawyerin seikkailut on ”käännetty” uudelleen ja sitä kaupitellaan hintaan 14,40 hupaisalla nimellä Tom-Sahan Seikkailut

* * *

Klassikkokirjoja voi tilata luettavakseen kirjastoista ja jos välttämättä haluaa niitä omaan hyllyynsä, kannattaa tarkistaa Antikvaarin tarjonta. Kelvottoman uutuustekeleen hinnalla saa hyväkuntoisen käytetyn kirjan kotiin kuljetettuna. Moby Dick näyttää olevan kiven alla, mutta Tom Sawyerin seikkailut löytyy hintaan 5€ plus postikulut.

Sivuraiteilla

Rovaniemen ratapiha on minulle mieluinen päivittäisten kävelyretkien kohde. Käyn paikalla katsomassa lintuja, mutta vierailuihin on muitakin syitä. Esimerkiksi se, että ratapölkkyjen kyllästysaineen ominaishaju palauttaa mieleen positiivisia fiiliksiä lapsuusaikojen ratapihoilta. Avainasia on siis ympäristö, ei junalla matkustaminen.

Viime viikolla löysin purkamista odottavan tavara-aseman edestä asvaltilta naulan, josta ajatukset karkasivat kirjallisuuteen. Järeä ruosteinen naula toi mieleen Anton Tsehovin hykerryttävän hauskan tarinan Pahantekijä, joka sisältyy vaikkapa Kirjayhtymän v.1965 julkaisemaan kokoelmaan Tarpeettomia ihmisiä. Kirja löytyi omasta hyllystä.

Ratavartija oli tavannut Denis Grigorjevin 141. virstanpylvään lähellä ”irrottamassa mutteria, jolla kiskot kiinnitetään pölkkyihin”. Käräjillä tuomari epäilee tihutyötä, ehkä suorastaan sabotaasin yritystä ja kysyy, miksi Denis irrotti mutterin. Syytetty selittää, että mutteria tarvitaan kalastuksessa painona ja että ”Ei ole parempaa kuin mutteri… Se on painava ja siinä on valmis reikäkin.”

Tuomarin mielestä mutterin varastaessaan Denis voi aiheuttaa junan suistumisen raiteilta ja sitä myötä monien ihmishenkien menetyksen. Denis torjuu kauhistuneena ajatuksen ja puolustautuu huomauttamalla, että hänellä on toiminnassa järki mukana: osa muttereista jätetään tietysti paikoilleen.

Tässä välissä on syytä huomauttaa, että kiskot kiinnitetään pölkkyihin nauloilla, ja muttereita käytetään kiskojen liitoskohdissa. Kuva on uusi, mutta menetelmä lienee ollut käytössä koko rautateiden historian ajan. Se on lähes 200 vuoden mittainen.

Kuvasta näkee, että maalaisjärkinen Denis ymmärtää asian paremmin kuin lakipykäliin rakastunut tuomari. Tarkoin valittujen muttereiden varastaminen ei todellakaan aiheuta vaaraa kiskoilta suistumisesta.

Patarei

Vuonna 1840 valmistunut Patarei Tallinnan kupeessa oli alkujaan linnoitus, sitten kasarmi ja vuodesta 1920 vankila, missä käytössä se oli vuoteen 2002. Katselin monet vuodet laivasta massiivista rakennuskompleksia tietämättä mitään sen synkästä historiasta. Tilanne muuttui kun tartuin Jaan Krossin kirjoihin.

Aloitin novellikokoelmasta Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989, suom. Juhani Salokannel). Kokoelman kahdessa novellissa Kross kertoo ajastaan Patarein sellissä, ensin Natsi-Saksan miehityksen aikana ja sitten Neuvostoliiton. Jälkimmäisen tutkintavankeuden päätteeksi kirjailija passitettiin kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan.

Jo pelkästään Krossin vuoksi olen halunnut käydä Patarein vankilassa, mutta opastetut kierrokset eivät ole sopineet aikatauluihini. Tuorein takaisku on toukokuulta: olisin voinut lykätä viikolla matkaani, jos olisin kuullut ajoissa Patarein avaavan kesän ajaksi ovensa kiinnostuneille. Osa vankilaa ja näyttely ovat avoinna syyskuun loppuun saakka.

Näin joka tapauksessa Vabamu-museon uuden, erittäin kovatasoisen näyttelyn. Miehitysajan historiasta kiinnostuneiden kannattaa lisäksi vierailla autenttisissa tiloissa toimivissa NKVD/KGB:n tutkintavankiloissa
Tallinnassa ja Tartossa.

PS
Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kolmen virolaiskirjailijan kokemuksista ja kohtelusta miehitetyssä kotimaassaan: Kross, Smuul, Meri ja Neuvostoliitto

Jaan ja Ellen

Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija kertoo kymmenvuotiaana tekemästään käynnistä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.

Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli ollut tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.

Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.

Perillä hakukone ohjasi sivustolle, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.

Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammelet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!

Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta monia muita tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.

Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.

Itsenäinen Islanti

Sain kesäkuun lopulla kuulla lähteväni parin kuukauden kuluttua Islantiin.

Ensihämmennyksestä toivuttuani marssin kirjastoon ja lainasin valikoiman Islantiin liittyvää kirjallisuutta. Luin uudestaan Antti Tuurin matkakirjan Suuri pieni maa, Tuurin kääntämän Poltetun Njallin saagan, Satu Rämön  Islantilaisen kodinonnen ja Halldor Laxnessin Salka Valkan. (Matkan jälkeen luin Laxnessin kaksi muuta kirjaa ja Tapio Koivukarin uusimman, mutta niistä myöhemmin)

Toki lainasin varsinaisia matkaoppaitakin, esimerkiksi Berlitzin Islanti -matkaoppaan.

Tämän pienen opaskirjan Islannin historiaa ja itsenäisyyttä käsittelevä osio teki vaikutuksen, ja kun näin Jon Sigurdssonin kuvan Grindavikissa ensimmäisen majapaikkamme seinällä, tunnistin miehen heti. Sama mies oli saanut kuvansa myös 500 kruunun seteliin. Toisin kuin Suomella, Islannilla on oma raha aidon itsenäisyyden yhtenä tunnusmerkkinä.

Matkaoppaassa Islannin ulkopolitiikan pääperiaate on muotoiltu näin:

Kuvasarja Islannista:

Islannin ympäri 5 päivässä

Tykitettyä lyriikkaa

Kävin eilisiltana Lordin aukiolla tutustumassa uuteen tapaan julkaista lyriikkaa: runot projisoitiin Koskikadun yli Sampokeskuksen seinään. Koska dataprojektoria sanotaan myös datatykiksi, puhun runojen tykittämisestä.

Runoutta tykitettiin jo 1800-luvulla, silloin käytössä oli Yhdysvaltain laivaston fregatti Neversinkin laivatykki. Lainaus Herman Melvillen teoksesta Valkotakki:

Sotalaivan suurissa tykeissä on mustiksi maalatut puiset mötikät, niin sanotut suutulpat. Ne työnnetään putken suuhun suojaamaan meriveden pärskeiltä ja tulppien laitto ja poisto käy yhtä kätevästi kuin voiastian kannen käsittely.

Koska Lemsford pelkäsi käsikirjoitustensa häviävän, hän oli ruvennut ystävänsä neuvosta säilyttämään niitä tietyn tykin sisällä.
(…)
Aamiaisen jälkeen loikoilimme Lemsfordin kanssa isomärssyssä, minne olin kutsunut hänet jalon esimieheni Jack Chasen luvalla. Yhtäkkiä ammuttiin tykillä – meidän laivastamme.

”Ne vastasivat kunnialaukaukseen, joka ammuttiin eilen rannalta”, yksi märssymiehistä sanoi.

”Hyvä luoja, miten Seireenien lauluilleni mahtoi käydä?” Lemsford huusi ja laskeutui kiireimmän kaupalla patterikannelle. Juuri kun hän pääsi alas, tykki numero 20, hänen kirjallinen kassakaappinsa päästi hirveän pamauksen.

Kun Lemsford oli palannut hitaasti märssykoriin, Jack Chase sanoi: ”No, sinä ahteriryhmän Vergilius, saitko ne talteen?” Tai ei sinun tarvitse vastata, näkyy päältä että myöhästyit. Mutta älä huoli, poika. Yksikään kustantaja ei olisi toiminut yhtä hyvin.”  Sitten Jack kääntyi sanomaan minulle: ”Juuri noin runoutta pitääkin julkaista, Valkotakki, ampua suoraan kohti. Joka laulusta on tehtävä kahdenkymmenenneljän naulan posaus, pöljiä kohti on ammuttava, tahtoivat ne runoja tai ei. Jos laukauksesi todella tehoavat, Lemsford, vihollisesta ei kuulla enää mitään. Kuollut mies ei edes sopertele.

Lainaus sisältyy tekstiin Valkotakki – märssymies Melville muistelee, jonka julkaisin sivuston puolella kesäkuussa 2014.

Kansalliskirjallisuutta

Kevään lukuelämys on ollut Viron kansalliskirjallisuuden kulmakivi, A.H. Tammsaaren viisiosainen suurromaani Totuus ja oikeus.

Siihen aikaan kun Virolla oli oma raha, 25 kruunun seteli oli kunnianosoitus Tammsaarelle. Etupuolella oli kirjailija itse, kääntöpuolella hänen syntymäkotinsa Vargamäe, nykyisin museo.

Tekstini Totuudesta ja oikeudesta täällä.

Onnittelut hyvälle naapurille

Muutkin naapurit ovat hyviä, mutta 100-vuotista itsenäisyyttään juhliva Viro on minulle erityisen rakas. Varsinkin Viron maaseudulla liikkuessa on niin kotoinen olo, että on vaikea uskoa olevansa ulkomailla. Kieli on hauskaa kuunnella ja muukin meininki miellyttää.

Aluksi Viroon vetivät linnut, nykyisin matkustamiseen on muitakin syitä, esimerkiksi historia. Siihen olen perehtynyt esimerkiksi lukemalla Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon. Osa romaaneista ja melkein kaikki novellit perustuvat omakohtaisesti elettyyn ja koettuun.

Toukokuussa 2016 kävin katsomasssa Krossin vanhaa opinahjoa, Westholmin lyseota. Majapaikkaan palatessani pääsin ihailemaan Pitkää Hermannia ja sen huipulla liehunutta Viron lippua. Olin juuri sopivassa mielenvireessä, ja hetki oli unohtumaton.

Koska itsenäisyys ja oma lippu eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä, niitä arvostetaan Virossa paljon enemmän kuin täällä Suomessa.

Lainaan katkelman Jaan Krossin romaanista Paikallaanlento. Tapahtuma-aika on syyskuu 1944:

Hän [Ullo Paerland] oli vilkaissut oikealle ylös Pitkän Hermannin torniin ja havainnut miten hakaristilippua vedettiin juuri alas tangosta. Hän oli hämmästyneenä pysähtynyt pyörällään. Hän näki ihmisten liikkuvan tornissa lipputangon jalustan ympärillä ja näki sitten, sydän kurkussa, miten sini-musta-valkoinen kohosi salkoon. Ja hän havaitsi myös, miten kahdenkymmenen askelen päässä kirkon suuntaan hiekanväriseen virolaisen kapteenin univormuun pukeutunut mies pysähtyi keskelle puistokatua, jähmettyi asentoon ja teki lipulle kunniaa, neljän ohuen kultanauhan ympäröimä käsi lippaan vietynä. Ja sitten – hän oli nähnyt – jostain ilmestyi vihreänsinertävässä asepuvussa ollut Sturmbannfuhrer, lähestyi selän takaa kapteenia, veti pistoolin kotelosta ja ampui. Laukaus puistokadun tussinmustien lehmuksenrunkojen välissä. Strurmbannfuhrer paineli pistoolia takaisin koteloon työntäen eteenpäin kirkon suuntaan. Kapteeni makasi puistokadulla maassa.

Ullo paiskasi pyörän käsistään ja juoksi maassa makaavan luo. (…) Hiekka oli verinen kapteenin takaraivon alla, lakinreunuksessa oli luodinreikä ja miehellä luodinreikä takaraivossaan.
(…)

Ullo kertoi ajatelleensa: Sturmbannfuhrer oli viidentoista askeleen päässä. Jos hän katsoo taakseen ja näkee minut kumartuneena uhrinsa ylle, hän voi ampua minua, mutta minä en katso, en katso, en katso katsooko hän…

Helsingin Sanomat osallistui Viron 100-vuotisjuhlintaan julkaisemalla lipun monivaiheisen tarinan. Pitkään kätkettynä ollut lippu on esillä äskettäin avatussa Viron Kansallismuseossa Tartossa.

Kuolemanlaakso – pelin pimeä puoli

Keskitalven aikana lukemistani kirjoista kaksi käsittelee jääkiekkoa. Tuomas Nyholm on työstänyt kirjaksi kaukaloiden agitaattorin saavutukset: Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä (Otava 2016). Tommi Kovasen ja Jenny Rosteinin Kuolemanlaakso (Bazar 2017) on kertomus kiekkoilijan taklauksenjälkeisestä elämästä. Viimeksi mainittu teos valittiin vuoden urheilukirjaksi. Kovanen tekee palveluksen lajille kertomalla avoimesti tarinansa: kirja on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kummassakin kirjassa käsitellään pelaajan näkökulmasta lajin pimeää puolta, jolla tarkoitan vaarallisia taklauksia. Ruutu harrasti niitä, Kovanen joutui sellaisen uhriksi. Pelaajatyyppeinä miehet olivat melko tarkasti toistensa vastakohtia: Ruutu oli kaukalossa valmis melkeinpä mihin tahansa, myös törkeyksiin ja raukkamaisiin tekoihin, Kovanen muistetaan fiksuna pelimiehenä, jonka ei syyllistynyt ylilyönteihin.

Yli 500 liigaottelua kiekollisen puolustajan roolissa urakoineen Tommi Kovasen pelit päättyivät tammikuussa 2013 taklauksesta aiheutuneeseen aivovammaan, jonka vakavuutta ei aluksi ymmärretty. Oireita ”hoidettiin” normaalina aivotärähdyksenä, ja aivokuvat otettiin vasta kuukausi tapahtuman jälkeen.

Jarkko Ruutu toteaa kirjassaan, että kovien taklausten tarkoituksena ei ole vahingoittaa vastustajaa, ainoastaan satuttaa. Suhtautuminen paljastaa karusti, kuinka vähän Ruutu ja hänenlaisensa pelaajat kunnioittavat kanssapelaajia ja heidän terveyttään. Aivan liian usein satuttamaan tarkoitettu taklaus on niin raju, että jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Loukkaantumisen riski kasvaa, jos taklaus tulee kuolleesta kulmasta lähellä kaukalon laitaa. Tommi Kovasen vammautumisen aiheuttanut taklaus oli juuri tällainen vaarallinen törkytaklaus.

Kovanen taisteli oman maalin takana kiekosta vastustajan kanssa, kun Tommi Huhtala ajoi selkään ylimääräisenä pelaajana. Kovasella ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä lähestyvää taklaajaa. Huhtala olisi voinut ”himmata” tai jättää kokonaan taklaamatta, mutta hän päättikin viedä taklauksen loppuun. Kovanen lensi päin laitaa kohtalokkain seurauksin. Liiga voisi halutessaan karsia tämäntyyppiset törkeydet riittävän pitkillä pelikielloilla, mutta sellaisia ei ole nähty. Huhtalakin pääsi kuin koira veräjästä.

Tuoreempi esimerkki vaarallisesta pelitavasta on viime talvena Jyväskylässä tapahtunut slovakkihyökkääjä Michel Miklikin taklaaminen sairaalakuntoon. Tommi Kovanen arvioi taklausta Iltalehdessä  ja tarkensi Twitterissä, mikä hänen mielestään oli Liigan viesti kiekkoväelle:

Liiga siis määräsi pelikieltoa vaarattomasta painiottelusta, mutta itse taklaus tulkittiin ”puhtaaksi” eikä siitä tuomittu lisäsanktioita.

Jääkiekkolehden kausiennakkonumerossa 2012-13 sanotaan Huhtalasta: ”Rämäpäinen jätkä ajelee toisinaan vaikka veskarin yli. Toteuttaa erinomaisesti espoolaista ajokoirakiekkoa. Joukkueelleen arvokas kahden ensimmäisen ketjun voimalaituri. Vastustajien inhokkilistoilla.”

Kovanen tähdentää kirjassaan, että vaarallisten taklausten karsiminen ei tarkoita taklauksista luopumista. Urheilulliset taklaukset kuuluvat lajiin.

Em. Jääkiekkolehdessä sanotaan, että Tommi Kovasen ”taklausvoima on lähes olematonta”. Siksi haluankin muistaa aikanaan JYPin kapteenina pelanneen Kovasen suorituksista Hipposhallissa näkemäni komean taklauksen. Vastassa oli HIFK.

JYP pyöritti ylivoimalla pakkopeliä, ja Kovanen pelasi viivassa vasempana pakkina.  Lennart Petrell sai irtokiekon ja yritti livahtaa läpiajoon laidan ja Tommin välistä. Tommi päätti, että siitä ei mennä ja rymäytti Lennun seinälle miehekkäästi ja oikeaoppisesti. Tapauksen erikoisutta lisäsi se, että pleksi hajosi taklauksen voimasta!

Jarkko Ruudun taklauksia ja temppuja muistan paljon enemmän, ja usein olen niistä kirjoittanutkin. Tässä yhteydessä esiin nostettavaksi sopii blogimerkintä helmikuulta 2013 otsikolla Rotta ei pääse karvoistaan.