Aihearkisto: Kirjallisuus

Patarei

Vuonna 1840 valmistunut Patarei Tallinnan kupeessa oli alkujaan linnoitus, sitten kasarmi ja vuodesta 1920 vankila, missä käytössä se oli vuoteen 2002. Katselin monet vuodet laivasta massiivista rakennuskompleksia tietämättä mitään sen synkästä historiasta. Tilanne muuttui kun tartuin Jaan Krossin kirjoihin.

Aloitin novellikokoelmasta Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989, suom. Juhani Salokannel). Kokoelman kahdessa novellissa Kross kertoo ajastaan Patarein sellissä, ensin Natsi-Saksan miehityksen aikana ja sitten Neuvostoliiton. Jälkimmäisen tutkintavankeuden päätteeksi kirjailija passitettiin kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan.

Jo pelkästään Krossin vuoksi olen halunnut käydä Patarein vankilassa, mutta opastetut kierrokset eivät ole sopineet aikatauluihini. Tuorein takaisku on toukokuulta: olisin voinut lykätä viikolla matkaani, jos olisin kuullut ajoissa Patarein avaavan kesän ajaksi ovensa kiinnostuneille. Osa vankilaa ja näyttely ovat avoinna syyskuun loppuun saakka.

Näin joka tapauksessa Vabamu-museon uuden, erittäin kovatasoisen näyttelyn. Miehitysajan historiasta kiinnostuneiden kannattaa lisäksi vierailla autenttisissa tiloissa toimivissa NKVD/KGB:n tutkintavankiloissa
Tallinnassa ja Tartossa.

PS
Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kolmen virolaiskirjailijan kokemuksista ja kohtelusta miehitetyssä kotimaassaan: Kross, Smuul, Meri ja Neuvostoliitto

Jaan ja Ellen

Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija kertoo kymmenvuotiaana tekemästään käynnistä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.

Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli ollut tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.

Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.

Perillä hakukone ohjasi sivustolle, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.

Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammelet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!

Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta monia muita tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.

Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.

Itsenäinen Islanti

Sain kesäkuun lopulla kuulla lähteväni parin kuukauden kuluttua Islantiin.

Ensihämmennyksestä toivuttuani marssin kirjastoon ja lainasin valikoiman Islantiin liittyvää kirjallisuutta. Luin uudestaan Antti Tuurin matkakirjan Suuri pieni maa, Tuurin kääntämän Poltetun Njallin saagan, Satu Rämön  Islantilaisen kodinonnen ja Halldor Laxnessin Salka Valkan. (Matkan jälkeen luin Laxnessin kaksi muuta kirjaa ja Tapio Koivukarin uusimman, mutta niistä myöhemmin)

Toki lainasin varsinaisia matkaoppaitakin, esimerkiksi Berlitzin Islanti -matkaoppaan.

Tämän pienen opaskirjan Islannin historiaa ja itsenäisyyttä käsittelevä osio teki vaikutuksen, ja kun näin Jon Sigurdssonin kuvan Grindavikissa ensimmäisen majapaikkamme seinällä, tunnistin miehen heti. Sama mies oli saanut kuvansa myös 500 kruunun seteliin. Toisin kuin Suomella, Islannilla on oma raha aidon itsenäisyyden yhtenä tunnusmerkkinä.

Matkaoppaassa Islannin ulkopolitiikan pääperiaate on muotoiltu näin:

Kuvasarja Islannista:

Islannin ympäri 5 päivässä

Tykitettyä lyriikkaa

Kävin eilisiltana Lordin aukiolla tutustumassa uuteen tapaan julkaista lyriikkaa: runot projisoitiin Koskikadun yli Sampokeskuksen seinään. Koska dataprojektoria sanotaan myös datatykiksi, puhun runojen tykittämisestä.

Runoutta tykitettiin jo 1800-luvulla, silloin käytössä oli Yhdysvaltain laivaston fregatti Neversinkin laivatykki. Lainaus Herman Melvillen teoksesta Valkotakki:

Sotalaivan suurissa tykeissä on mustiksi maalatut puiset mötikät, niin sanotut suutulpat. Ne työnnetään putken suuhun suojaamaan meriveden pärskeiltä ja tulppien laitto ja poisto käy yhtä kätevästi kuin voiastian kannen käsittely.

Koska Lemsford pelkäsi käsikirjoitustensa häviävän, hän oli ruvennut ystävänsä neuvosta säilyttämään niitä tietyn tykin sisällä.
(…)
Aamiaisen jälkeen loikoilimme Lemsfordin kanssa isomärssyssä, minne olin kutsunut hänet jalon esimieheni Jack Chasen luvalla. Yhtäkkiä ammuttiin tykillä – meidän laivastamme.

”Ne vastasivat kunnialaukaukseen, joka ammuttiin eilen rannalta”, yksi märssymiehistä sanoi.

”Hyvä luoja, miten Seireenien lauluilleni mahtoi käydä?” Lemsford huusi ja laskeutui kiireimmän kaupalla patterikannelle. Juuri kun hän pääsi alas, tykki numero 20, hänen kirjallinen kassakaappinsa päästi hirveän pamauksen.

Kun Lemsford oli palannut hitaasti märssykoriin, Jack Chase sanoi: ”No, sinä ahteriryhmän Vergilius, saitko ne talteen?” Tai ei sinun tarvitse vastata, näkyy päältä että myöhästyit. Mutta älä huoli, poika. Yksikään kustantaja ei olisi toiminut yhtä hyvin.”  Sitten Jack kääntyi sanomaan minulle: ”Juuri noin runoutta pitääkin julkaista, Valkotakki, ampua suoraan kohti. Joka laulusta on tehtävä kahdenkymmenenneljän naulan posaus, pöljiä kohti on ammuttava, tahtoivat ne runoja tai ei. Jos laukauksesi todella tehoavat, Lemsford, vihollisesta ei kuulla enää mitään. Kuollut mies ei edes sopertele.

Lainaus sisältyy tekstiin Valkotakki – märssymies Melville muistelee, jonka julkaisin sivuston puolella kesäkuussa 2014.

Kansalliskirjallisuutta

Kevään lukuelämys on ollut Viron kansalliskirjallisuuden kulmakivi, A.H. Tammsaaren viisiosainen suurromaani Totuus ja oikeus.

Siihen aikaan kun Virolla oli oma raha, 25 kruunun seteli oli kunnianosoitus Tammsaarelle. Etupuolella oli kirjailija itse, kääntöpuolella hänen syntymäkotinsa Vargamäe, nykyisin museo.

Tekstini Totuudesta ja oikeudesta täällä.

Onnittelut hyvälle naapurille

Muutkin naapurit ovat hyviä, mutta 100-vuotista itsenäisyyttään juhliva Viro on minulle erityisen rakas. Varsinkin Viron maaseudulla liikkuessa on niin kotoinen olo, että on vaikea uskoa olevansa ulkomailla. Kieli on hauskaa kuunnella ja muukin meininki miellyttää.

Aluksi Viroon vetivät linnut, nykyisin matkustamiseen on muitakin syitä, esimerkiksi historia. Siihen olen perehtynyt esimerkiksi lukemalla Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon. Osa romaaneista ja melkein kaikki novellit perustuvat omakohtaisesti elettyyn ja koettuun.

Toukokuussa 2016 kävin katsomasssa Krossin vanhaa opinahjoa, Westholmin lyseota. Majapaikkaan palatessani pääsin ihailemaan Pitkää Hermannia ja sen huipulla liehunutta Viron lippua. Olin juuri sopivassa mielenvireessä, ja hetki oli unohtumaton.

Koska itsenäisyys ja oma lippu eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä, niitä arvostetaan Virossa paljon enemmän kuin täällä Suomessa.

Lainaan katkelman Jaan Krossin romaanista Paikallaanlento. Tapahtuma-aika on syyskuu 1944:

Hän [Ullo Paerland] oli vilkaissut oikealle ylös Pitkän Hermannin torniin ja havainnut miten hakaristilippua vedettiin juuri alas tangosta. Hän oli hämmästyneenä pysähtynyt pyörällään. Hän näki ihmisten liikkuvan tornissa lipputangon jalustan ympärillä ja näki sitten, sydän kurkussa, miten sini-musta-valkoinen kohosi salkoon. Ja hän havaitsi myös, miten kahdenkymmenen askelen päässä kirkon suuntaan hiekanväriseen virolaisen kapteenin univormuun pukeutunut mies pysähtyi keskelle puistokatua, jähmettyi asentoon ja teki lipulle kunniaa, neljän ohuen kultanauhan ympäröimä käsi lippaan vietynä. Ja sitten – hän oli nähnyt – jostain ilmestyi vihreänsinertävässä asepuvussa ollut Sturmbannfuhrer, lähestyi selän takaa kapteenia, veti pistoolin kotelosta ja ampui. Laukaus puistokadun tussinmustien lehmuksenrunkojen välissä. Strurmbannfuhrer paineli pistoolia takaisin koteloon työntäen eteenpäin kirkon suuntaan. Kapteeni makasi puistokadulla maassa.

Ullo paiskasi pyörän käsistään ja juoksi maassa makaavan luo. (…) Hiekka oli verinen kapteenin takaraivon alla, lakinreunuksessa oli luodinreikä ja miehellä luodinreikä takaraivossaan.
(…)

Ullo kertoi ajatelleensa: Sturmbannfuhrer oli viidentoista askeleen päässä. Jos hän katsoo taakseen ja näkee minut kumartuneena uhrinsa ylle, hän voi ampua minua, mutta minä en katso, en katso, en katso katsooko hän…

Helsingin Sanomat osallistui Viron 100-vuotisjuhlintaan julkaisemalla lipun monivaiheisen tarinan. Pitkään kätkettynä ollut lippu on esillä äskettäin avatussa Viron Kansallismuseossa Tartossa.

Kuolemanlaakso – pelin pimeä puoli

Keskitalven aikana lukemistani kirjoista kaksi käsittelee jääkiekkoa. Tuomas Nyholm on työstänyt kirjaksi kaukaloiden agitaattorin saavutukset: Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä (Otava 2016). Tommi Kovasen ja Jenny Rosteinin Kuolemanlaakso (Bazar 2017) on kertomus kiekkoilijan taklauksenjälkeisestä elämästä. Viimeksi mainittu teos valittiin vuoden urheilukirjaksi. Kovanen tekee palveluksen lajille kertomalla avoimesti tarinansa: kirja on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kummassakin kirjassa käsitellään pelaajan näkökulmasta lajin pimeää puolta, jolla tarkoitan vaarallisia taklauksia. Ruutu harrasti niitä, Kovanen joutui sellaisen uhriksi. Pelaajatyyppeinä miehet olivat melko tarkasti toistensa vastakohtia: Ruutu oli kaukalossa valmis melkeinpä mihin tahansa, myös törkeyksiin ja raukkamaisiin tekoihin, Kovanen muistetaan fiksuna pelimiehenä, jonka ei syyllistynyt ylilyönteihin.

Yli 500 liigaottelua kiekollisen puolustajan roolissa urakoineen Tommi Kovasen pelit päättyivät tammikuussa 2013 taklauksesta aiheutuneeseen aivovammaan, jonka vakavuutta ei aluksi ymmärretty. Oireita ”hoidettiin” normaalina aivotärähdyksenä, ja aivokuvat otettiin vasta kuukausi tapahtuman jälkeen.

Jarkko Ruutu toteaa kirjassaan, että kovien taklausten tarkoituksena ei ole vahingoittaa vastustajaa, ainoastaan satuttaa. Suhtautuminen paljastaa karusti, kuinka vähän Ruutu ja hänenlaisensa pelaajat kunnioittavat kanssapelaajia ja heidän terveyttään. Aivan liian usein satuttamaan tarkoitettu taklaus on niin raju, että jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Loukkaantumisen riski kasvaa, jos taklaus tulee kuolleesta kulmasta lähellä kaukalon laitaa. Tommi Kovasen vammautumisen aiheuttanut taklaus oli juuri tällainen vaarallinen törkytaklaus.

Kovanen taisteli oman maalin takana kiekosta vastustajan kanssa, kun Tommi Huhtala ajoi selkään ylimääräisenä pelaajana. Kovasella ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä lähestyvää taklaajaa. Huhtala olisi voinut ”himmata” tai jättää kokonaan taklaamatta, mutta hän päättikin viedä taklauksen loppuun. Kovanen lensi päin laitaa kohtalokkain seurauksin. Liiga voisi halutessaan karsia tämäntyyppiset törkeydet riittävän pitkillä pelikielloilla, mutta sellaisia ei ole nähty. Huhtalakin pääsi kuin koira veräjästä.

Tuoreempi esimerkki vaarallisesta pelitavasta on viime talvena Jyväskylässä tapahtunut slovakkihyökkääjä Michel Miklikin taklaaminen sairaalakuntoon. Tommi Kovanen arvioi taklausta Iltalehdessä  ja tarkensi Twitterissä, mikä hänen mielestään oli Liigan viesti kiekkoväelle:

Liiga siis määräsi pelikieltoa vaarattomasta painiottelusta, mutta itse taklaus tulkittiin ”puhtaaksi” eikä siitä tuomittu lisäsanktioita.

Jääkiekkolehden kausiennakkonumerossa 2012-13 sanotaan Huhtalasta: ”Rämäpäinen jätkä ajelee toisinaan vaikka veskarin yli. Toteuttaa erinomaisesti espoolaista ajokoirakiekkoa. Joukkueelleen arvokas kahden ensimmäisen ketjun voimalaituri. Vastustajien inhokkilistoilla.”

Kovanen tähdentää kirjassaan, että vaarallisten taklausten karsiminen ei tarkoita taklauksista luopumista. Urheilulliset taklaukset kuuluvat lajiin.

Em. Jääkiekkolehdessä sanotaan, että Tommi Kovasen ”taklausvoima on lähes olematonta”. Siksi haluankin muistaa aikanaan JYPin kapteenina pelanneen Kovasen suorituksista Hipposhallissa näkemäni komean taklauksen. Vastassa oli HIFK.

JYP pyöritti ylivoimalla pakkopeliä, ja Kovanen pelasi viivassa vasempana pakkina.  Lennart Petrell sai irtokiekon ja yritti livahtaa läpiajoon laidan ja Tommin välistä. Tommi päätti, että siitä ei mennä ja rymäytti Lennun seinälle miehekkäästi ja oikeaoppisesti. Tapauksen erikoisutta lisäsi se, että pleksi hajosi taklauksen voimasta!

Jarkko Ruudun taklauksia ja temppuja muistan paljon enemmän, ja usein olen niistä kirjoittanutkin. Tässä yhteydessä esiin nostettavaksi sopii blogimerkintä helmikuulta 2013 otsikolla Rotta ei pääse karvoistaan.

Kaikkea muuta kuin turha!

Elokuvakriitikko Juho Typpö kirjoitti Hesarissa, että Tuntematon sotilas on ”turha” elokuva. Otsikon luettuani ensimmäinen ajatus oli, että taidan jättää väliin. Katsoin sitten kuitenkin, ehkä vähän uhmamielellä.

Ikitie-elokuvan olen nähnyt jo aiemmin. Ihastuin Tuurin kirjaan ja halusin ehdottomasti katsoa sen pohjalta tehdyn elokuvan. HS:n kriitikko Miska Rantanen luonnehti Ikitietä ”loistavaksi”, joten kollegat operoivat arvosteluasteikon ääripäissä.

Kannatti luottaa itseensä enemmän kuin Typpöön: aivan erinomaisia elokuvia kumpikin ja ehdottomasti katsomisen arvoisia! On makuasia kummasta pitää enemmän. Jos antaisin tähtiä, Ikitie voisi saada viisi. Vaan enpä anna, en varsinkaan Tuntemattomalle sotilaalle. Se on meille suomalaisille niin erityinen elokuva, että tähtien jakaminen tuntuu, kuinka sanoisi … turhalta.

Tuntemattomasta on nyt tehty kolme elokuvaa. Näin Laineen version vuodelta 1955 ensi kerran varusmiehenä Oulun kasarmilla ja silloin se teki voimakkaan vaikutuksen.  Myöhemmin olen nähnyt elokuvan telkkarista muutaman kerran kokonaan ja lukemattomia kertoja osia siitä.

Mollbergin vuonna 1985 valmistunutta versiota en ole nähnyt teatterissa, telkkarissa kyllä. Muistikuvaa siitä hallitsee äärimmilleen viety realismi, jota käsikameran käyttö tehostaa entisestään. Päällimmäiseksi on jäänyt mieleen ilmahyökkäys, jonka aikana sotamies Korpela päästää hevosen valjaista ja huutaa:

Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkuin ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois!

Louhimiehen versio on Hesarin Typön sanoin ”turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä”. Elokuva ei varmaankaan ole kriitikon toiveiden mukainen, mutta tällä perusteella on kohtuutonta leimata se ”turhaksi”.

Uusi Tuntematon on parhaalla käytettävissä olevalla taidolla ja tekniikalla toteutettu elokuva tärkeästä aiheesta. Ei ole yhtään liikaa, että Linnan mestariteoksen pohjalta tehdään elokuva kolmenkymmenen vuoden välein ja että tämä uusin ajoittuu itsenäisyyden juhlavuoteen!

Juho Typön 27.10. julkaistu tyrmäävä arvostelu herätti odotetusti vilkkaan keskustelun, jossa asiaa käsiteltiin monipuolisesti ja ansiokkaasti. Lainaan nimimerkki milla kuun mielipidettä:

Olen toiminut kauan lukion äidinkielenopettajana. Vielä 80-luvun loppupuolella TS kuului niihin kaikkien muistamiin ”pakkoluetettaviin” kirjoihin. Monet pitivät, useimmat kokivat kirjan lähinnä liian paksuksi ja tylsäksi, osa lintsasi lukemisen. Sitkeästi ja syystä klassikko säilyi lukuohjelmassa. 90-luvulla alkoi tulla uudenlaisia vaikeuksia. Nuoret lukijat valittivat, että eivät erota miehiä toisistaan, pitivät kirjaa hankalana eivätkä kelpuuttaneet jatkosodan tapahtumia juoneksi: ”Tässä ei tapahdu mitään.” Vähitellen TS:n lukeminen sitten hiipui, ja muutenkin ”kaikki lukevat saman kirjan” -systeemi mureni. Toki nykyäänkin joku joskus teokseen tarttuu. Joillakin se on edelleen luetettu peruskoulussa, mutta tämä on havaintojeni mukaan hyvin harvinaista.

Louhimiehen Tuntemattomassa ei unohdeta, että sotaa käytiin muuallakin kuin etulinjassa. Kotirintamalle sijoittuvat kohtaukset ovat uutta aeiempiin versioihin verrattuna ja ne syventävät merkittävästi elokuvan välittämää kuvaa sotaan joutuneestsa suomalaisesta miehestä.

Katsomoissa on nähty ilahduttavan runsaasti nuoria ihmisiä. Monille heistä Louhimiehen Tuntematon on se ensimmäinen. Luultavasti osa katsojista innostuu lukemaan myös Linnan romaaniin, jolloin elokuva ei ole tässäkään mielessä turha.

Uutuuselokuva muistuttaa vaikuttavalla tavalla siitä, että Suomi ja suomalaiset ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestä kovan hinnan.

Epäkirjallisissa maisemissa

”Tämä on ollut meille epäkirjallisiin maisemiin etsiytyneille mukava kirja”

SKS:n kirjallisuuspalkinnon eilen Aleksis Kiven päivänä saanut Eeva Kilpi (onnittelut!) retkeili edesmenneen ex-miehensä Mikon kanssa Koilliskairassa heinäkuussa 1960 ja kirjoitti Muorravaarakan Ruoktun vieraskirjaan edelle lainatun tunnustuksen. Epäkirjallisuus on tässä yhteydessä syytä ymmärtää kirjaimellisesti.

Merkintä löytyi etsiessäni taannoin UK-kansallispuiston vanhimpien autiotupien vieraskirjoista kiinnostavia merkintöjä käytettäväksi Tankavaaran opastuskeskuksen näyttelyssä. Mieleen se tuli äskettäisellä purjehdusretkellä Tukholman saaristossa: veneessä oli kaksi kirjaa ja niistäkin vain toista tarvittiin.

Luimme iltaisin ääneen Joshua Slocumin kertomusta 1890-luvulla tekemästään purjehduksesta maapallon ympäri. Kirja on hyvä ja Slocumin suoritus ensimmäinen lajissaan. Slocum ylistää joka välissä Spray-purttaan, mutta myös kipparilla itsellään oli omat ansionsa retken onnistumisessa…

Yövyimme saariston hienoissa luonnonsatamissa, mutta lauantain ja sunnuntain välisen yön vietimme Tukholman keskustassa Wasahamnenin vierasvenesatamassa. Muutamien veneiden näkeminen sykähdytti, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen vessa.

Riemullani ei ollut rajoja, kun ”epäkirjallisen” viikon päätteeksi luksustasoisen vessan nurkasta löytyi kirjasto ja sen helmenä Ulla-Lena Lundbergin upea laivatrilogia!

PS
Purjehdusretken kolmas kirja tallentui sanelimelle ja valmistui viikko sitten. Lokikirjan lyhennetty ja kuvitettu versio löytyy sivuston puolelta.

Erämaateatterissa Iisakkijärvellä

Palasin eilen teatteriretkeltä Kaldoaivin erämaasta Sevettijärven pohjoispuolelta. Askelia tuli 54594, vähän vähemmän kuin vuosi sitten. Kyseessä siis Operaatio Paulaharjun neljäs kausi.

Kantaesityksenä nähtiin Kieruan vanha pappi ja toisena viime vuonna ohjelmistoon tullut kansanooppara Suongil, suuri noita. Alusta asti mukana ollut Niilas Saaran kiroissa nähdään ylimääräisenä esityksenä loppuviikolla.

Ensi-illan yleisömääräksi laskettiin 51, ja seuraavana iltana väkeä näytti olevan suunnilleen saman verran. Paluumatkalla Opukasjärven tuvalla ja polulla oli sen verran vilkasta, että hyviin katsojamääriin päästäneen tänäkin vuonna. Joitakin kalamiehiä lukuun ottamatta kaikki olivat liikkeellä teatterielämyksen houkuttelemina.

Projekti huipentuu ensi vuonna Käsivarren yliperällä, missä esiintyjät ja yleisö joutuvat urheilukielellä sanottuna suorittamaan. Myös luonnonolot ovat aiempaa haasteellisemmat, esimerkiksi ensilumi voi sataa koska hyvänsä.

Iisakkijärvellä aloitettiin hautajaisilla: Kieruan (Skjervøy) pappi on päässyt vaivoistaan ja siunataan haudan lepoon. Pappi ei kuitenkaan viihdy haudassaan, vaan näyttäytyy kuutamoisina öinä kummituisena kirkon ja kirkkomaan vaiheilla.

Kieruan väki kavahtaa ja pelkää entistä pappiaan. Vain Jäämeren parkitsema vanha aapakarhu uskaltaa kysyä:

-Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?

Onneton pappi saa lopullisen rauhan vasta tunnustettuaan syntinsä naapuriseurakunnan vanhalle kollegalle. Tämä ottaa kauhtanastaan neulan, pistää kirkkomaahan reiän ja sanoo:

-Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä hetkellä menemän ja mahtuman … ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!

* * *

Teatteriretkeni oli tällä kertaa neljän päivän ja kolmen yön mittainen. Kävely ei pahemmin rasittanut, koska yöpymiset Opukasjärvellä jakoivat matkan sopiviin osiin.

Polku oli kivinen ja sateiden jäljiltä paikoin liejuinen, toisaalta suuria korkeuseroja ei ollut. Näätämöjoen yli pääsi jämäkkää siltaa pitkin, Silisjoella palveli venelossi samaan tapaan kuin Lemmenjoella Operaation toisena kesänä.

Kamerakalusto oli muuttunut aiemmasta merkittävästi: jätin jalustan kotiin, ja otin suuren osan kuvista ennen retkeä hankkimallani älypuhelimella. Latasin alueen peruskartan offline-tilassa käytettäväksi enkä tarvinnut perinteisiä karttoja. Itse asiassa puhelimen perinteinen käyttö jäi kenttäongelmista johtuen vähiin.