Aihearkisto: Kirjallisuus

Namikettu

Kirjoja tuuletettaessa löytyi aarre yli kolmen vuosikymmenen takaa: kirja nimeltä Namikettu. Kyseessä on pienille lapsille tarkoitettu paksusivuinen opus, joka on painettu DDR:ssä v. 1985.

Varoitus: paljastan juonen. Päähenkilö napsii salaa herkkuja eikä oikea ruoka maistu silloin kun pitäisi.

Muistikuvani kirjasta oli hatara, mutta kuvituksen eräs yksityiskohta on pysynyt mielessä kaikki nämä vuodet: torjunta-asentoon viritetyt etukäpälät.

7-sivuinen kirja päättyy onnellisesti eli Namikettu oppii kunnon kettujen ruokatavoille.

Vuoden päättyessä

Nyt koronavuoden päättyessä voin kiitollisin mielin todeta pysyneeni terveenä ja eläneeni jokseenkin normaalia elämää. Vastuullinen olen yrittänyt olla, muistanut turvavälin, pitänyt kasvomaskia kaupassa käydessäni ja karttanut potentiaalisia viruslinkoja. Pääsin jopa käymään kahdesti ulkomailla: tammikuussa Virossa ja elokuussa Norjassa.

Varsinkin elokuinen visiitti Finnmarkissa oli ajoituksen suhteen onnekas. Lisäksi tein kolme matkaa kotimaassa. Neljäskin oli suunnitteilla, mutta jäin kotiin kun naisten hallipesiksen lopputurnaus päätettiin perua. Vahinko kompensoitui sillä, että pesiskausi pystyttiin joka tapauksessa pelaamaan ja mitalit jakamaan.

Olen ulkoillut vähintään normaalisti. Lintuvuoden kohokohtia olivat kevättalven lapinpöllöt ja kevään harvinaiset vesilinnut. Odottamaani hyvää marjalintutalvea ei Rovaniemelle saatu, mutta sentään jonkinlainen. Tilhiä ja/tai räkättejä on päässyt näkemään lähes joka retkellä.

Myöskään kirjavuoteeni korona ei tuonut mitään mullistavaa. Luin tai kuuntelin vuoden aikana noin 70 kirjaa, enimmäkseen laaturomaaneja. Yleensä ohitan Finlandiahässäkän vähällä huomiolla, mutta tällä kertaa luin tai paremminkin kuuntelin Anni Kytömäen palkitun Margaritan. Innostuin siitä niin, että luin myös Kultarinnan ja Kivitaskun. Aivan ihastuttavia teoksia kaikki kolme!

Kytömäen jälkeen teki mieli keventää, ja siinä tarkoituksessa luin Kari Hotakaisen Tarinan ja Antti Heikkisen savolaisirrottelut Kehveli ja Maaseudun tulevaisuus. Koska savon murre ei mahdu ummikon suuhun, kirjailija luki itse tarinansa äänikirjaversion.

Kolmas kirja Heikkiseltä oli Einari, vieremäläisen monitoimimies Einari Vidgrenin elämäkerta. Se on kuin Hotakaisen teos Kimi Räikkösestä: vaikka päähenkilön tekemiset eivät erityisesti kiinnostaisikaan, hyvin kirjoitettu elämäntarina tempaisee mukaansa.

Punaiset kirjat – kirjastopalvelua huonomuistisille

Rovaniemen pääkirjaston lainausosastolla on hylly, johon on koottu pelkästään punakantisia kirjoja. (kuvan tekstiä suurennettu)

Kirjasto haluaa palvella niitä(kin) asiakkaita, jotka muistavat tavoittelemastaan kirjasta vain kannen värin. Loistava idea!

Monista syksyn aikana lainaamistani kirjoista vaikuttavin, Viv Groskopin teos Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista, voisi kuulua joukkoon:

Kirja itsessään on hyvä, mutta erityisen vaikuttava se oli käynnistämänsä kirjallisen ketjureaktion ansiosta. Innostuin lukemaan aikanaan avaamatta jääneitä klassikoita, esimerkiksi Boris Pasternakin Tohtori Zivagon.

Kirjoitin lukuelämyksestä tekstin sivuston puolelle.

Kaukainen Kamøyvær

Wikipedia:
Kamøyvær is a fishing village in Nordkapp Municipality in Troms og Finnmark. The village lies along the Kamøyfjorden on the east side of the island of Magerøya, about 10 kilometres (6.2 mi) northwest of the town of Honningsvåg.

Samuli Paulaharju vieraili vaimonsa Jennyn kanssa Kamøyværin kalastajakylässä kaksi kertaa, otti valokuvia ja piirteli, esimerkiksi kartan. Ennen kaikkea hän haastatteli kylän asukkaita.

Sammu Iversen oli yksi haastatelluista. Koska Sammu asui vaimonsa ja poikiensa kanssa Krikanniemellä, kyläläiset käyttivät hänestä nimeä Krikan Sammu. Paulaharju kertoo Krikanniemen elämänmenosta teoksessaan Ruijan äärimmäisillä saarilla (WSOY 1935).

Lisäksi Sammu esiintyy Paulaharjun fiktiivisessä tarinakokoelmassa Tunturien yöpuolta (WSOY 1934).

Lisää Sammusta sivuston puolella.

Veljekset kadehtivat oravaa

Pekka Ervasti kysyy Twitterissä Aleksis Kiven päivään liittyen suosikkisitaattia kirjailijan teoksista. Omani on Seitsemästä veljeksestä.

Veljekset ovat aapisineen matkalla hirmuisuudestaan kuulun lukkarin luo opettelemaan lukutaidon alkeita. Tunnelma on masentunut ja pelihuumori nollassa.

Timo olisi mielellään vaihtanut osia jäniksen poikasen kanssa välttyäkseen kohtaloltaan:

– Miksi en avannut ennen silmiäni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?

Juhani huomaa puussa oravan ja avautuu:

– Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee?          Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa.

Timo täsmentää:

– Eikä tarvitse hänen lukea.

Kielineroja

Jaan Krossin tänä vuonna julkaistun romaanin Taivaankivi yhtä päähenkilöä voi hyvällä syyllä luonnehtia kielineroksi: runoilija Kristjan Jaak Peterson sanoo ”tulevansa toimeen” kuudellatoista kielellä – jos kuolleet kieletkin lasketaan!

Nuorena kuollut Peterson (1801-1822) kirjoitti runoja viron kielellä ja siksi hänen syntymäpäivänsä 14.4. on nimetty virolaisen kirjallisuuden päiväksi. Petersonin vaikuttava patsas löytyy Tartton Toomemäeltä.

Keskikesäni kirjailijoita ovat Ivan Turgenev ja Joseph Conrad.  Alkujaan puolalainen Joseph Conrad (1857-1924)  lähti jo nuorena maailmalle: aluksi Ranskaan ja 16-vuotiaana pitkäksi aikaa merille. Kirjailija asettui pysyvästi Englantiin vuonna 1894 ja julkaisi seuraavana vuonna ensimmäisen kirjansa. 

Conradin kuuluisimpia teoksia ovat Pimeyden ydin, Lordi Jim ja Hopealaiva. Minä kuitenkin pidän enemmän hänen meriaiheisista pienoisromaaneistaan (esim. Liekaköyden pää) ja nostan Conradin Melvillen rinnalle merikirjallisuuden mestariluokkaan. Kumpikin kirjailija hyödynsi omia kokemuksiaan ja nousi maailmanmaineeseen vasta kuolemansa jälkeen. 

Omissa silmissäni Conradin arvoa kirjailijana lisää entisestään se, että hän kirjoitti teoksensa englanniksi – siis kielellä, jonka hän oppi vasta kolmantena kielenään! 

Bernie – nuorten suosikki

Ilta-Sanomissa 16.2. julkaistu kuva vähän hymyilytti: demokraattien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä 78-vuotias Bernie Sanders on esivaalissa nuorison suosikki. Varteeotettavin vastaehdokas Joe Biden on saman ikäinen. Mikään pojankloppi ei ole myöskään Trump. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen nuori ja nätti pääministeri herättää ihastusta Yhdysvalloissa!

IS:n uutisessa viitataan arvioihin, joiden mukaan sosialistiksi julistautuneen Sandersin ”vanhat puheet Neuvostoliitosta” saattavat nousta ongelmaksi. Sanders kävi v. 1988 Neuvostoliitossa yhdistetyllä hää- ja tutustumismatkalla ja taisi pitää näkemästään aika tavalla. Matkalta palattuan hän nimittäin toivoi otettavan käyttöön ”molempien maiden systeemien vahvuuksia”.

Neuvostoliitto veteli viimeisiään Sandersin vierailun aikana ja hajosi lopullisesti kolme vuotta myöhemmin. Lännen valtionpäämiehistä Sandersin suosikkeja ovat olleet esimerkiksi Kuubaa ja Venezuelaa johtaneet kommunistipresidentit Fidel Castro ja Hugo Chavez.

* * *

Nobelkirjailija Halldor Laxness vieraili ensi kerran Neuvostoliitossa vuonna 1932. Avoimin mielin ja suurin odotuksin matkaan lähteneelle Laxnessille vierailu oli monin tavoin kitkerä pettymys. Tuoreeltaan julkaistua matkakirjaa I I Austurvegi ei ole suomennettu, mutta kirjailija kertoo vaikutelmistaan muistelu- ja esseekokoelmassa Tunnustan maata (WSOY 1966).

Asiaan liittyvä teksti löytyy sivuston puolelta.

Paksuja kirjoja

Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti on paksu kirja eikä tekijänsä parhaita (sivuja 656). Mutta en halunnut luovuttaa, ja lopussa kiitos seisoi. Olin tyytyväinen suoritukseen ja lupasin itselleni palkinnon.

Perille kannusti kaksi seikkaa: olin pitänyt kahdesta aiemmin lukemastani Ishigurosta, ja mies on sentään Nobelisti. Lisäksi halusin tietää, selviytyykö päähenkilö tukalasta tilanteestaan. Lukijallekin tilanne oli painajaismainen, taidokkaasti kehitelty mutta tarpeettoman pitkä.

Pianistin oli määrä toimia juhlakaluna, soittaa ja pitää puhe, mutta tilaisuudesta tuli fiasko. Ishihuron taituruutta on, että kirja päättyy kaikesta huolimatta valoisissa tunnelmissa.

Surullinen pianisti on julkaistu englanniksi jo vuonna 1995, mutta suomeksi vasta viime vuonna. Ehkäpä Ishiguron v. 2017 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto edisti julkaisupaitsioon ajautuneen teoksen ”löytymistä”.

Keksin mielestäni hyvän ja ajankohtaisen palkinnon sinnikkäästä taistelusta Ishiguron kanssa: luen toiseen kertaan Uppiniskaisuuden kronikan (1245 sivua). Kevättalvella 2016 olin lukenut Jaan Krossilta vasta kolme novellikokoelmaa ja yhden romaanin. Vauhtiin päästyäni luin Krossin koko suomennetun tuotannon, 17 teosta. Ehkä siitäkin jo palkinnon ansaitsee!

Rovaniemen kirjaston kappale oli lainassa, mutta teos tilattiin Kemistä. Kiitos kirjasto, loistavaa palvelua taas kerran! Mitä Jaan Krossiin tulee, kirjailijamestarin syntymästä tulee tänään kuluneeksi täydet sata vuotta.

Operaatio Paulaharjun jatkot – poroksi Niilaksen tokkaan?

Juha Hurmeen vetämä erämaateatteri lopetti toimintansa juuri kun esityksestä oli tullut meille asiaan vihkiytyneille jokavuotinen merkkitapaus. Nyt moni ihmettelee, onko muitakin syitä odottaa kesää!

Sodankyläläinen Jukka Tarkiainen on tehnyt teatteriretkistään ja näkemistään esityksistä kolme hienoa elokuvaa, jotka ovat YouTubessa kaikkien kiinnostuneiden nähtävissä. Linkit elokuviin ja kertomus projektin taustoista löytyvät Jukan blogitekstistä.

Elokuvat nähtyäni kaipuu erämaateatteriin kouraisi niin syvältä ja kovaa, että asialle oli pakko tehdä jotain. Onneksi lääke on jo olemassa, sitä pitää vain uskaltaa kokeilla! Murhahaarassa keksittiin, että pitää kokoontua tulevan elokuun lopulla tutulla porukalla ja teemalla jossain sopivassa paikassa.

Otsikon porojuttu vaatii selityksen. Neljän vuoden esitykset nähtyäni sain päähäni juhlistaa merkkipäivääni Pitsusjärvellä esittämällä Niilaksen poroa Talmulahden papin omanaan pitämällä niityllä. Arvelin näyttelijäntaitojeni riittävän kertaluontoiseen rooliin häiriköivänä porona. Pupu meni kuitenkin pöksyyn siinä vaiheessa, kun idea olisi pitänyt esittää Juhalle. 

Viime yönä (en ole varma olinko hereillä vai näinkö unta) keksin, että tilanne on korjattavissa: vetäisemme omin voimin suosikkikappaleen Niilas Saaran kiroissa. Kaikki paikalle saapuvat pääsevät esiiintymään vähintään seurakuntalaisena tai porona, ja päärooleista voidaan äänestää. 

On mahdollista, että tältä pohjalta esitys, ehkä erityisesti kuoro-osuudet jäävät hieman amatöörimäisiksi. Tästä ei kuitenkaan kannata huolestua, koska paikalla ei ole yleisöä eikä varsinkaan kriitikoita.

Sain Murhahaarassa tehtäväkseni tehdä alustavia tunnusteluja. Jos Paulaharjun jatkot kiinnostavat, pyydän ottamaan yhteyttä. Sp-osoite löytyy sivuston infosta.

Teatterikuvia vuosilta 2014-2019

Kirjavuosi 2019

Kiitos kysymästä, olen jatkanut tänäkin vuonna lukuharrastusta entiseen tapaan ja tahtiin. Luettuja kirjoja on 48, niistä kymmenkunta prosenttia naisten kirjoittamia.

Kesällä 2018 tehdyn Islannin-retken kirjalliset jälkimainingit keinuttivat vielä alkuvuodesta: olen nyt lukenut Halldor Laxnessin koko suomennetun tuotannon, 12 teosta. Niiden myötä minulle aiemmin vieraaksi jäänyt kirjailija nousi suosikkien kärkijoukkoon.

Ennen v. 1955 saamaansa Nobel-palkintoa Laxness kirjoitti pääosin laajakaarista epiikkaa, ja tuotannon tästä osasta nostan suosikikseni teoksen Maan valo. Esiin pyrki kuitenkin jo toisenlainen tapa kirjoittaa, josta esimerkkejä ovat teokset Atomiasema ja Laulu sankareista. Jälkimmäinen on eräänlainen saaga, varmaankin huvin vuoksi tehty korkeatasoinen kirjallinen harjoitelma.

Vuoden 2018 lopulla luettu Tapio Koivukarin romaani Poltetun miehen tytär on Islantiin sijoittuva historiallinen romaani ja ”kilpailee” samassa sarjassa Laxnessin kanssa. Kirjaan tarttuessani ajattelin Laxnessin vievän mittelön kotikenttäedun turvin ja muutenkin 6-0, mutta toisin kävi. Myös Koivukari on hyvä Islannin historiaan syvällisesti perehtynyt kirjailija ja pystyi tasapäiseen otatukseen nobelistin kanssa: numerot 6-4.

Kesällä kokeilin hetken asiakkuutta kahdessa äänikirjafirmassa eli nautin kaunokirjallisuudesta uudella tavalla. Kanta-asiakasta minusta tuskin tulee, mutta kokemus oli mielenkiintoinen. Nyt ymmärrän kuunneltujen kirjojen suosion kasvun ja niiden valtavan kaupallisen potentiaalin. Äänikirja olisi verraton seuralainen pitkillä ajomatkoilla, jos joutuisin sellaisia harrastamaan. 

Loppuvuoden aikana olen lukenut poikkeuksellisen paljon uusia kirjoja, joista Juhani Karilan hauenpyydystysromaania olen jo kehunut. Olin pettynyt, kun sitä ei kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi. Sittemmin teoksesta myönnetty Jäntin palkinto palautti uskoani palkitsijoiden arvostelukykyyn. 

Finlandia-ehdokkaista luin JM Koskisen Tulisiiven. Kirja miellytti kyllä, mutta pidin tarinaa kiusallisen epäuskottavana. Ehkä ei olisi pitänyt verrata sitä kahteen samasta ajanjaksosta kertovaan teokseen, joissa tämä puoli oli mielestäni paremmalla tolalla: Antti Tuurin Ikitiessä ja Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä.

Romaani saa ja sen pitääkin aina olla osin fiktiivinen, mutta mieluusti kuviteltavuuden rajoissa! Tässä katsannossa uudet historialliset romaanit tarjoavat mielenkiintoisia valintoja. Siinä missä Koskisen mielikuvitus lähtee laukalle, Aura Koivisto pitäytyy teoksessaan Mies ja merilehmä tosiasioissa niin tarkoin kuin mahdollista. Koivisto on kirjoittanut minunkin ihailemani Georg Stellerin, 1700-luvulla eläneen luonnontutkijan  elämäkerran. Kirk Wallace Johnsonin kiehtova teos Sulkavaras on enemmän tietokirja kuin romaani, vaikka kirjassa kerrottu rikos onkin mahdollisimman mielikuvituksellinen. 

Lappilaiskirjailija Seppo Saraspään uusin teos Kaulahopeiden taru on täysin uskottava kuvitelma hopeisten kaulakorujen joutumisesta inarilaiseen kivenkoloon, mistä kirjailija 900 vuotta myöhemmin ne löysi. Saraspään romaani on vetävä seikkailukertomus, jossa onnistunut lopputulos perustuu yhtä paljon mielikuvitukseen kuin perusteelliseen taustatyöhön. Kaiken kaikkiaan komea kirja ja onnistunut aluevaltaus eräkirjailijana aloittaneelta Saraspäältä!

Runsauden sarvi on vaatinut ajoittaista asteikon kalibrointia. Tässä tarkoituksessa ovat palvelleet vuorollaan luottokirjailijani Dovlatov, Haanpää ja Kross.