Aihearkisto: Luonto

Terveiset Tunturiteatterista!

Palasin hetki sitten Pihtsusjärveltä. Reitti Guolasjärven kautta osoittautui hyväksi: kilometrejä poluttomassa maastossa kertyi 20 suuntaansa, pahoja rakkoja ei ollut ja korkeuserot jäivät maltillisiksi. Muutamaan kertaan piti kahlata ja kahdesti ryömiä poroaidan ali.

Esitykset olivat korkeatasoisia kuten aina, näyttämö/katsomo erinomaiset ja tausta aivan mahtava. Tarvittavaan vaivannäköön suhteutettuna ensi-illan yleisömäärä 75 on uskomaton!

Juha kertoi, että alkujaan viisivuotiseksi aiottu projekti saa sittenkin jatkoa. Vuoden kuluttua tapaamme Vätsärin erämaassa.

Lämmin kiitos työryhmälle ja kanssavaeltajille kesän kohokohdasta!

Vesireittiä Tampereelta pohjoiseen

Nelipäiväinen veneretki Tampereelta Virroille on alkukesäni kohokohta. Sää oli aurinkoinen, poutainen ja lämmin. Miinusta tulee vain heikoista tuulista ja niistäkin vain siksi, että tarkoitus oli liikkua tuulen voimalla. Nyt meni moottorilla ajeluksi; onneksi yhtenä päivänä päästiin kunnolla purjehtimisen makuun.

Vesireitti oli upea kokemus. Selkävedet seurasivat toistaan, kanavat ja kapeikot rytmittivät menoa. Yritimme kuvitella, mitä kyytiin osunut suuren maailman cityihminen olisi sanonut näkemästään. Ehkä ihmetellyt, onko kaikki vesi ympärillä todellakin makeaa! Ei kai sentään juomakelpoista?

Yövyimme veneessä: kolmesti luonnonsatamassa ankkurissa tai keula maissa, kerran laiturin ja poijun välissä. Sääskien paljous tuli ikävänä yllätyksenä. Myös joutsenten määrä yllätti, koska järvet olivat karuja ja kalliorantaisia. Yhdestäkään pesinnästä ei tosin saatu varmuutta. Kuikkia näkyi ilahduttavan runsaasti, alkumatkalta ilmoitettiin Tiiraan merimetso ja neljä kanadanhanhea.

Kanavat ja kääntösillat olivat minulle uutta. Murolen kanava oli miehitetty, mutta Herraskoskella toimittiin itsepalveluperiaatteella. Narusta nykäisemällä sulku avautui ja silta kääntyi pois edestä. Paluumatkalla yövyimme kanavan suulla ja vierailimme kanavamuseossa. Myös se oli miehittämätön.

Herraskoskella on myös kaarisilta, jonka alituskorkeudeksi Liikenneviraston sivuilla ilmoitetaan 7 metriä. Toisvesi oli vähällä jäädä näkemättä, sillä veneemme masto yltää 8.5 metriin. Päätimme kuitenkin kokeilla, ja alitus onnistui. Maston tyveltä oli mahdotonta arvioida, paljonko pelivaraa jäi.

Ruovedellä hyödynsimme kulkutapaamme ja poikkesimme Kalelassa, mihin autolla ei pääse. Tämä Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1895 valmistunut erämaa-ateljee on vaikuttava oman aikansa kulttuurimuistomerkki.

Virroilla pääsimme näkemään kuuluisan höyrylaiva Tarjanteen, joka on kulkenut Tampereen ja Virtain väliä yli sadan vuoden ajan. Aluksesta purkautuneet matkustajat olivat kauttaaltaan varttuneempaa väkeä; kaikki näyttivät nauttineen kiireettomästä päivästä Runoilijan tiellä. Bussi odotti rannassa, ja suuri osa jatkoi välittömästi matkaansa – ehkä takaisin Tampereelle.

Viron kuuluisin suo ja putous

Viron matkamme maaseutuosuus käynnistyi Lennart Meren mukaan nimetyltä lentoasemalta, mistä vuokrasimme auton. Golfin keula suunnattiin kohti Lahemaan kansallispuistoa ja Viron kuuluisinta suota.

Viru raba on metsien ympäröimä räme, jonka keskellä on kaunis keidassuo. Viru raban suosio perustuu osaltaan saavutettavuuteen ja hyviin rakenteisiin: tunnin ajoaika Tallinnasta ja perillä hyväkuntoinen pitkospolku. Lämmin kevätpäivä innosti rohkeimmat käväisemään allikossa.

Seuraava kohteemme oli Lahemaan kansallispuiston opastuskeskus, joka on rakennettu Palmsen moision entiseen talli- ja vaunurakennukseen.

Tila oli upea ja näyttely tyylikäs, samaan aikaan moderni ja vanhanaikainen. Moision päärakennus on itsessään nähtävyys, samoin sitä ympäröivä puisto. Lammessa polskahtanut kala saattoi olla karppi.

Vierastalo olisi ollut mieluisa majoituspaikka, mutta koska huomasimme asian liian myöhään, yövyimme Vosu-nimisessä pikkukylässä Suomenlahden rannalla. Oikein mukava paikka sekin, ja hiekkaranta oli rankattu Visit Estonia -sivustolla Viron kymmenen parhaan joukkoon.

Aamulla jatkoimme Haapsaluun ja Hiidenmaalle. Poikkesimme matkalla Jägala-joen putoukselle, joka oli vähävetisenäkin mainittava nähtävyys. Pystypudotusta on kahdeksan metriä ja leveyttä vielä enemmän.

Pakkasmuisteluksia

Pysyttelen sään ilmiöissä.  Eilen ja tänään Rovaniemellä saatiin nauttia aurinkoisesta pakkassäästä, ja siksi on luontevaa muistella kohdalleni osuneita kunnon pakkasia.

Ilmatieteen laitoksen verkkosivujen alasivulla sääennätyksiä todetaan, että Suomen yli satavuotisen mittaushistorian kylmin tammikuu on eletty Kuusamossa vuonna 1985. Keskilämpötila oli tuolloin -29.7 astetta. Minulla on hyvät perusteet olettaa, että ennätystulos on noteerattu Oulangan biologisen aseman mittauspisteessä. Olin paikalla enkä suinkaan sattumalta!

Pakkanen jatkui kireänä useita viikkoja, ja kuun loppupäivinä lähenneltiin haamurajaa eli viittäkymmentä astetta. Aika lähelle päästiin: alin lukema Tauno Sillanpään havaintokirjassa on -47.7. Biologisella asemalla talvehtinut amerikkalaistutkija ei ollut pakkasista moksiskaan, mutta ihmetteli autonsa jäykistymistä lähes ohjauskelvottomaksi.

Minä liikuin suksilla ja nautiskelin tilanteesta. Ihan aatetta kannattaakseni nousin kaikkein kylmimpänä päivänä Kiutavaaralle, missä inversiosta johtuen tarkeni hyvin. Kylmä ilma valui jokilaakson pohjalle, ja siellä henki salpautui aamulla ulos mennessä. 

Edellä mainitulla sääennätyksiä-sivulla kerrotaan, että Suomen pakkasennätys on Kittilän Pokassa 28.1.1999 mitattu -51.5 astetta. Asuimme siihen aikaan Sodankylässä, ja kylmää oli sielläkin kuten koko Lapissa: lähelle viittäkymmentä päästiin. Remontoidussa omakotitalon yläkerrassa tarkeni hyvin, alakerrassa huonommin.

Meillä apuna oli vasta hankittu vuolukiviuuni, mutta pelkän sähkölämmityksen varassa sinnitelleet olivat pulassa. Sähkölinjat eivät kestäneet jatkuvasti päällä olevien kiukaiden aiheuttamaa ylikuormitusta, ja seurauksena oli pitkiä sähkökatkoksia muistaakseni ainakin Inarissa.

Elämäntilanteeni oli sillä tavoin muuttunut, että talonmiehen vastuu painoi. En voinut iloita ennätyspakkasista enkä lähteä retkelle vaikka mieli teki. Auton kanssa minulla ei ollut ongelmia, vaikka monilla muilla oli, osittain ennenkuulumattomia. Kuulin esimerkiksi renkaista, jotka muuttuivat kantikkaista pyöreiksi vasta pienen ajon jälkeen. 

Veikonpäivän aurinko

Tammikuun yhdeksäs on minulle erityinen päivä eikä pelkästään siksi, että se sattuu olemaan nimipäiväni. Miksi sitten?

Palataan ajassa vuoden 1991 tammikuuhun, jolloin asuimme Vuotsossa ensimmäistä talveamme. Pilviset säät olivat jatkuneet viikkokausia, ja keskipäivän hetket olivat masentavan harmaita. Paikalliset kertoivat, että aurinko näkyy ensi kerran tammikuun yhdeksäntenä

Veikonpäivän sää oli kuin tilauksesta pilvetön ja pakkasta sopivasti, parikymmentä astetta. Hiihdin Nalka-aavalle, pystytin jalustan ja jäin odottamaan. Toden totta, pääsin näkemään auringon!

Oli helppo kuvitella, millainen juhlahetki kaamoksen päättyminen on Finnmarkin rannikolla tai vielä pohjoisempana.

Jälkiä jäällä

Etelästä palattuani kiiruhdin jokirantaan katsomaan Ounaskosken sulaan ilmestynyttä pilkkasiipeä. En nähnyt lintua, mutta panin merkille jäälle ilmestyneet jäljet. Joku – arvelen että jokijään petollisuudesta tietämätön turisti – oli käynyt ihmettelemässä virtaavaa vettä. Olisikohan aika tehostaa varotoimia?

Seuraavana päivänä onnistuin paremmin. Pilkkasiipi sukelteli Jätkänkynttilän yläpuolella lähellä kaupungin puoleista rantaa. Tiirasta katsottuna lähimmät lajitoverit löytyvät Raahen eteläpuolelta. Edellinen havainto Lapista on ilmoitettu Kemijärveltä marraskuun puolivälissä.

Lähellä lintua jäällä huomasin ilokseni tuoreet saukon jäljet. Jälkiin on ollut tyytyminen jo pitkään, saukon itsensä olen nähnyt Ounaskoskella viimeksi joulukuussa 2013. Havaintoa edelsi poikkeuksellisen vilkas saukkosyksy, jonka aikana saukko oli melkeinpä jokaviikkoinen näky kaupunkimme keskustassa.

Näin saukon Ounaskoskella ensimmäisen kerran 16.1.2010. Nykyinen tilanne muistuttaa aikaa ennen sitä: vain jälkiä näkyy ja niitäkin harvakseen.

Sam the koala

Matkalainen kotiutui Melbournesta aamupäivällä matkustettuaan liki vuorokauden yhteen putkeen: alkumatkan Quantas-yhtiön koneella Singaporeen ja sieltä Finnairin siivin Rovaniemelle.

Matkat ovat pitkiä perilläkin, varsinkin jos pysyttelee maan pinnalla. Kartalta katsottuna käyntikohde Canberra näyttää melkeinpä Melbournen esikaupungilta, mutta sijaitsee todellisuudessa kahdeksan tunnin bussimatkan päässä.

Kyseessä oli Arjan kolmas matka Ausseihin. Ensimmäisen matkan (2005) tuloksena oli kuvitettu matkapäiväkirja. Tällä kertaa kiinnostavinta antia ovat näkemistäni kuvista päätellen tarjonneet museot, galleriat ja kasvitieteelliset puutarhat. Kuva Sam-koalasta on otettu Melbourne-museossa.

Sam the koala nousi maailmanmaineeseen helmikuussa 2009. Metsäpalot raivosivat Victorian osavaltiossa, ja villieläimiä yritettiin pelastaa savun keskeltä. Kaikkialle maailmaan levinneessä Mark Pardenin ottamassa kuvassa palomies David Tree antaa juotavaa janoiselle koalalle.

Sam selviytyi metsäpalosta, mutta menehtyi saman vuoden elokuussa koaloilla yleiseen vakavaan sairauteen.

Ruskaa ja joutsenia

Ensi kertaa tänä syksynä näin joutsenia Lainaan puolella Koivusaaren edustan matalikolla, 31 aikuispukuista lintua. Arktikumin puistossa kuvasin keltaisena hehkuvan pihlajan; ruska on juuri nyt Rovaniemellä parhaimmillaan.

Ounasjoella oli lisää joutsenia: Madesaaren alapäässä 18 lintua ja Jängislahdessa 28. Juuri kun sain kaikki lasketuksi ja kaivoin taskusta sanelinta, Vitikanperän puolelta tuli lisää. Laskeutuvia joutsenia oli hetken aikaa joka puolella, ja laskutoimitus piti aloittaa alusta. Sitä ennen otin kuvan pikkuparvesta ja sain taustalle Ounasvaaran.

Lisäyksen jälkeen Jängislahdessa oli 58 lintua ja Madesaaren parvessa 54. Oletin Lainaan parven pysyneen entisellään, joten joutsenia oli yhteensä 143. Merkille pantavaa on, että joukossa ei ollut yhtään tämän vuoden poikasta.

Lähiviikkoina selviää, onko perhekuntien muutto myöhässä vai onko pesintä pahasti epäonnistunut.

Fifång

Purjehdusretkemme ensimmäinen yöpymispaikka oli Fifång -niminen saari kymmenkunta kilometriä Landsortin majakalta luoteeseen. Saavuimme paikalle kun ilta alkoi jo hämärtyä; Tukholmasta lähdettyämme olimme olleet vesillä tuntia vaille kellonympäryksen.

Sää oli pitkälle iltapäivään aurinkoinen ja heikkotuulinen, ja ajoimme moottorilla ohi Södertäljen. Kanava oli mielenkiintoinen kokemus. Vasta kunnolla merelle päästyämme tuulta alkoi olla riittävästi, niin että saatoimme nostaa purjeet ja luovia loppumatkan.

Kartan perusteella valitsemamme yöpymispaikka osoittautui oikein hyväksi: lahti suojasi tuulelta, ja jyrkät kalliorannat tarjosivat hyviä kiinnittymispaikkoja. Vieressä olleen saksalaisveneen lisäksi kauempana oli ankkurissa kaksi isompaa venettä, joista toinen näkyi laivatrakkerissa.

Aamulla selvisi, että paikka ei ollut vain hyvä, se oli suurenmoinen. Saari oli luonnonsuojelualuetta, metsä vanhaa ja järeäpuustoista, rantakalliot komeita. Huoltorakennuksessa oli säiliöt roskille ja kaksi siistiä huusia, joiden pikkuruisia ikkunoita somistivat purjehdusaiheiset verhot.

Purjehdusoppia ja luonnonsatamia

Purjehdusretken viides yöpymispaikka sijaitsee jo Tukholman sisääntuloväylän tuntumassa, mutta on yhtä hieno kuin aiemmatkin. Veneitä on koolla jo 12 ja lisää saattaa vielä tulla. Useimmat ovat keula maissa, kolme lahdella ankkurissa.

Meikäläiselle maakravulle kaikki on ollut uutta, varsinkin monipäiväiseen purjehdusretkeen iittyvät käytännön asiat. Sää on vaihdellut sopivasti, kaikenlaista tuulta on koettu ja lisäksi yksi lähes tuuleton päivä.

Tukholman saaristo on osoittautunut maineensa veroiseksi, ja ihastuttavat luonnonsatamat ovat ylittäneet odotukset.

Olemme poikenneet Utön (Ruotsin Utö) ja Sandhamnin vierasvenesatamissa ja varsinkin jälkimmäinen on todella suuri ja vilkas. Tilaa tosin oli mukavasti keskellä viikkoa nyt kuumimman sesongin hellitettyä.

Kaikki näkyvissä olevat liput ovat sinikeltaisia lukuun ottamatta yhtä…