Olen lukenut parin viime viikon aikana puolenkymmentä Veijo Meren teosta. Kahdesta, Sujut ja Manillaköysi, pidin paljonkin ja vastaavasti kahden kanssa juutuin lähtökuoppiin. Loistavaa tekstiä kieltämättä, mutta Parosen jälkeen tarinointi ei riittänyt, kaipasin sisältöä.

Veijo Meri menehtyi kesäkuussa 86 vuoden iässä. Kustantaja Mikko Aarne huomauttaa muistokirjoituksessaan:

Meren tuotanto on hämmentävän monipuolinen. Hän kirjoitti kaikkia kirjallisuudenlajeja, novelleja, romaaneja, runoja, esseitä, näytelmiä, oopperalibreton, suomennoksia, tietokirjoja, kuten Suomen historian ja jopa etymologisen sanakirjan.

Hyvä ja tarpeellinen muistutus! Mikko Aarne arvostaa itse erityisesti Meren esseitä. Ne voisivat olla minullekin romaaneja sopivampaa luettavaa. Esimerkiksi seuraava näyte kannustaa perehtymään tuotannon tähän osaan. Siinä Meri pohtii lainaamisen ja varastamisen problematiikkaa:

Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle. Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka paljon voin ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin havaita hyvän tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.

Jatkan Veijo Meren parissa, mutta jätän romaanit. Tänään kirjaston poistomyynnistä löytyi Sanojen synty (Gummerus 1983). Takakannessa sanotaan, että ”kirjailijan elävä ote tekee teoksesta enemmänkin lukemiston kuin hakemiston.”

Katsotaanpa, miten Meri selittää sanan grogi:

grogi, englantilaisen amiraalin Vernonin kutsumanimestä Grog. Sen alaiset antoivat hänelle kamelinkarvaisen päällystakin takia, jota hän käytti ja jonka nimi oli englannin kielessä grogram. Se oli väännös ranskan sanoista gros grain, karkea nukka. Amiraali Vernon antoi elokuussa 1740 määräyksen, että merisotilaille päivittäin jaettavaa rommiannosta oli laimennettava vedellä. Tämän litkuannoksen merimiehet nimesivät keksijän mukaan grogiksi.

PS
On pakko kehua Meren romaanien uusintapainosten kansia. Kunniamaininta menee taiteilija Jussi Kaakiselle.

Samuli Paronen (1917-1974) oli työläiskirjailija jos kuka, mutta järjestäytyneelle työväenliikkeelle hän ei kelvannut. Paronen oli itsenäinen ajattelija eikä suostunut huutamaan kuorossa.

Kaivos-romaanin päähenkilö sanoo juuri nyt ajankohtaisesta ay-liikkeestä näin:

Kastijako on työmiesten kesken lujempi kuin missään. Tärkeimpänä arvona vaalitaan keskinäisiä palkka- ja säätyeroja, vaikka kuuluttais samaan eturyhmäjärjestöön ja puolueeseen. Ollaan keskenämme kuin isännät ja rengit.

Kapinan Jalkanen pohdiskelee vallankäyttöä:

Todellinen valta pyrkii piiloutumaan, ja näkyvä tekee yhä enemmän pelkkää propagandaa, ilveilee, näin ollen ei voi olla järkevää demokraattista vallan kontrollia.

Kirjaston epävirallinen sivutoimipiste suositti iltalukemisiksi Antti Arnkilin esikoisteosta Lauantaiesseet (Siltala 2014). Ilmeisesti en vaikuttanut kovin innostuneelta, koska lisätäkynä kerrottiin yhden esseen liittyvän Hannu Raittilaan.

Siitä aloitinkin: Helvetin kuvia Hannu Raittilan teoksissa. Ei hullumpaa, päätin panna kirjoittajan nimen muistiin. Välillä tosin kävi mielessä, että putoan kärryiltä jos teksti menee vähänkään viisaammaksi. Onneksi ei mennyt.

Kun ei ollut vielä kiire nukkumaan, käänsin esiin sisällysluettelon ja valitsin kiinnostavimman otsikon: Asiallisia hommia ei suoriteta. Otsikon takaa löytyi lisää suosikkikirjailijoita.

Herman Melvillen Lumotut saaret -kokoelmaan sisältyy tarina Bartleby-kirjurista, jonka nöyrä passiivisuus ajaa työnantajan epätoivon partaalle. Juha Koirasen elokuvassa Partanen vuodelta 2003 toistuu sama painajaismainen kuvio, mutta Melvillen tekstin newyorkilainen toimistoympäristö on vaihtunut kotkalaiseksi konepajaksi.

Eilisillan kolmannen esseen aiheena on Suomen sana, WSOY:n taannoisen pääjohtaja Yrjö A. Jäntin toimittama 24-osainen ”kansalliskirjallisuutemme valiolukemisto”. Vuonna 1967 valmistunut suurteos sisältää tekstinäytteet peräti 1657 kirjoittajalta, sivuja on lähes 15 000.

Koska teos etenee aakkosjärjestyksessä eikä rajoitu pelkästään kaunokirjallisuuteen, lukija sukkuloi asiasta kolmanteen ja loikkii aikajanalla kuin jänis. Jukka Kemppinen luonnehtii blogissaan Suomen sanaa yhdeksi ”Yrjö A. Jäntin edesvastuuttomista päähänpistoista.”