Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2024

Juuri nyt pinnalla: Georg Wilhelm Steller

Saksalainen luonnontutkija Georg W. Steller (1709-1746) on ehkä hieman yllättäen päätynyt keskeiseen rooliin kolmen suomalaiskirjailijan tuoreissa teoksissa. Iida Turpeisen esikoisteos Elolliset julkaistiin vuonna 2023 ja Anni Kytömäen Mirabilis tänä syksynä. Aura Koiviston Mies ja merilehmä vuodelta 2019 on hieman vanhempaa perua.

Steller nousi tietoisuuteeni kirjailijapresidentti Lennart Meren v.1988 suomeksi ilmestyneestä teoksesta Kamtsatka – tulivuorten maa. Meri johti v. 1960 Kamtsatkalle suuntautunutta virolaisten nuorten tutkijoiden retkikuntaa. Hän kertoo omasta matkastaan, mutta tekee myös kauniilla tavalla kunniaa aiemmin alueella liikkuneille. G.W.Stellerin hän toteaa osallistuneen Vitus Beringin toiseen tutkimusmatkaan (v.1741-42) ja jatkaa:

Tällä retkellä Bering pääsi Amerikan rannikolle, mutta koska purjehduskausi oli lopuillaan hän ei halunnut viivytellä Uudella mantereella. Steller sai vasta pitkän suostuttelun jälkeen luvan mennä maihin – kuudeksi tunniksi!

Mitä kuudessa tunnissa ehtii tehdä? Steller ehti kuvailla 160 kasvilajia, koota ainutlaatuisen kansatieteellisen aineiston, löytää lintulajin, joka nykyään on Stellerin töyhtöharakka (Cyanocitta stelleri) ja esittää hypoteesin saaren asukkaiden, tlingitin sukuhaaran intiaanien ja Kamtsatkan alkuperäisväestön läheisestä sukulaisuudesta!

Aura Koivisto kuvaa Stellerin vaiheita niin mukaansatempaavasti, että teosta lukee ajoittain kuin seikkailuromaania, vaikka kyseessä on tosiasioissa pitäytyvä tietokirja.

Iida Turpeinen on kertonut saaneensa lopullisen kipinän kirjaansa merilehmän luurangosta, joka on yleisön nähtävänä Helsingin Luonnontieteellisen museon ala-aulassa. Turpeisen teoksen henkilögalleria koostuu luurangon vaiheisiin eri aikoina liittyvistä henkilöistä. Näitä ovat esimerkiksi Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm, joka vaivojaan säästämättä onnistui hankkimaan luurangon helsinkiläiselle ystävälleen professori Alexander von Nordmanille.

Mainittuja herroja kiinnostavampia ja kirjassa merkittävämpiä henkilöitä ovat kuitenkin Furuhjelmin sisar Constance, Nordmanin taiteilija-avustaja Hilda Olson ja luurangolle viime silauksen antanut konservaattori John Grönvall. Elolliset on loistava taidonnäyte, minulle kirjavuoden 2023 kohokohta.

Anni Kytömäki kertoo lukeneensa vaikuttuneena Aura Koiviston teoksen kuitenkin sillä seurauksella, että hänen keskeiseksi päähenkilökseen nousee Steller-elämäkerran kirjoittaja Leonhard Stejneger. Alkuasetelma tuntuu pelottavan hajanaiselta, mutta lopuksi kaikki loksahtaa paikalleen. Merilehmä saa rinnalleen toisen samoilla seuduilla eläneen sukupuuttoon kuolleen lajin, isomerimetson.

Laadukkaita teoksia kaikki kolme, ja ilahduttavan erilaisia.

Jos olisin kurki…

Ajattelin aamulla, että kurkena lähtisin tänään muuttomatkalle. Syyskuu on jo puolivälissä, ja pitkään jatkunut vastatuuli kääntyi muuttajille myötäiseksi. Sadekaan ei enää haitannut. Vein kiikarin ja kameran parvekkeelle valmiiksi, koska uskoin kurkien olevan kanssani samoilla linjoilla.

Aamupäivällä Tiiraan ilmestyi kolme ilmoitusta muuttavista kurjista, joten aivan hakoteillä en arvailuineni ollut. Iltapäivällä ilmoitettiin lisää havaintoja, mutta mistään varsinaisesta muuttopäivästä ei todellakaan voi puhua. Sää oli muuten hyvä, mutta kunnon termiikit puuttuivat. Niitä kurjet arvostavat.

Oman tarkkailuni tuotti yhden havainnon: 89 kurjen parvi lensi talon yli etelään klo 12.50. Tapansa mukaan linnut ilmoittivat liikkeellä olostaan, ja ehdin hyvin ottaa muutamia kuvia. Tässä niistä yksi.

Ikivanhaa

Olen retkeillyt viime vuosina Lapissa kerran vuodessa Krikan Sammun merkeissä. Kohteena ovat olleet vähemmän tunnetut erämaa-alueet, joilla muita kulkijoita tapaa äärimmäisen harvoin. Tällä kertaa tarkoituksena oli mennä Peurakairaan, mutta tieyhteyden katkeaminen muutti suunnitelmat ja kohteeksi vaihtui Puljun erämaa. Koska kaksi retkeen varattua päivää meni sadetta pitäessä, varsinainen vaellus kutistui kolmen yön mittaiseksi.

Retken muistettavinta antia olivat erämaasta löytyneet varhaisen ihmistoiminnan merkit. Pyyntikuoppia on merkitty kattaan, mutta ikivanhaan asuinpaikkaan osuminen oli iloinen yllätys. Jotain erityistä toivoimme kuitenkin näkevämme, koska erämaassa sijaitseva lampi oli nimetty Talolammeksi. Panimme paikan merkille ohi kulkiessamme ja palasimme seuraavana päivänä katselemaan sitä tarkemmin.

Lammen koillisrannalla oli tasainen niittymäinen alue, jonka läpi kulki joitakin ojamaisia kaivantoja. Löysimme harvasta koivikosta kolme vajaan metrin korkuista ja kolmen metrin levyistä kumpua, jossa kasvillisuuden seassa näkyi valikoidun näköisiä kiviä. Tuttu arkeologi viestitti, että asuinpaikka on tiedossa ja että löytämämme kummut ovat ”kiukaallisia tupasijoja”. Tasaiselta niityltä löytyi lisää kiviä n. 1×2 metrin suorakaiteen muodossa. Tällä paikalla lienee sijainnut kota tai muu tupaa kevytrakenteisempi asumus.

Löytö kannusti mielikuvituksen villiin laukkaan. Millaista elämää erämaassa on vietetty ja milloin? Onko Talovaarassa asuttu ympäri vuoden vai pelkästään sulan maan aikana? Kuuluvatko asuinpaikka ja pyyntikuopat ajallisesti yhteen?

Nettiosoitteesta muinaismuistot.info löytyi kaipaamamme ajoitustieto, mutta vain asuinpaikan osalta: ”historiallinen 1200 jaa.” Osa pyyntikuopista saattaa olla vielä tätäkin vanhempaa perua. Kuoppien käyttö jatkui paikoin hyvinkin pitkään, jopa 1800-luvulle saakka.

Itse retki oli lyhyt, mutta antoisa. Minulle erityisen sykähdyttävää oli nähdä ennen retkeä soihin hyvinkin epäluuloisesti suhtautuneet retkikaverit ylittämässä eteen osunutta laajaa avosuota. Asennemuutosta toki tarvittiin mutta ennen kaikkea asianmukaisia jalkineita: nauhakengät olivat vaihtuneet kotimaisiin polyuretaanisaappaisiin.