Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2016

Historiaa rankkasateessa

Ennusteen mukaan sateet uhkasivat vasta puolilta päivin, joten kastumisen vaaraa ei pitänyt olla. Mitä vielä!

Ensimmäiset pisarat putoilivat tullessani Jätkänkynttilä-sillan pieleen. Pälyilin taivaalle, muutin reittiä ja lisäsin vauhtia. Sää oli lämmin eikä sade sinällään haitannut, mutta mukana olleiden laitteiden kosteudensietokyky arvelutti.

Valtakadun varteen ehdittyäni vettä tuli jo niin rankasti, että oli pakko hakeutua katon alle. Jäin aluehallintoviraston päätyyn tarkkailemaan tilannetta. Taivas näytti tasaisen harmaalta, joten aivan pienestä kuurosta ei ollut kyse.

Seinässä oli metallilaatta, jota en ollut aiemmin huomannut.

Laatassa kerrotaan ”routsalaisten” vapaaehtoisten suojanneen talvisodassa Lapin asutuskeskuksia ja rintamajoukkoja 75 mm ja 40 mm Bofors ilmatorjuntatykeillä. Suomi sai Ruotsista muutakin apua, mutta jostain syystä tekstissä keskitytään tykkeihin.

Yritin muistella, missä yhteydessä asiasta on viimeksi puhuttu. Mieleen tuli Ruotsin feministihallituksen ex-asuntoministeri Mehmet Kaplan, joka rinnasti talvisotaan osallistuneet ruotsalaiset vapaaehtoiset Syyriaan sotimaan lähteneisiin jihadisteihin.

Peloton

Kirkkolammelle ilmestyi eilen yllättävä vieras, metsähanhi. Lintu näyttäisi olevan tämän vuoden poikanen, mutta jo aikuisen kokoinen ja päällisin puolin kunnossa. Lammelle hanhi lienee tullut jalkaisin ja/tai uimalla: lentoon se ei pääse, vaikka on yrittänyt.

Hanhi on täysin peloton ja saattaa lähestyä oma-aloitteisesti ihmisiä parin metrin päähän. Poikkeava käyttäytyminen herättää epäilyksiä, että lintu on ollut elättinä eli aljona, kuten täällä päin sanotaan.

Aikuista metsähanhea pidetään erityisen varovaisena lintuna, mutta toisaalta hanhien tiedetään pieninä poikasina leimautuvan helposti ihmiseen. On mielenkiintoista seurata, mitä jatkossa tapahtuu.

PS
Lintu otettiin kiinni ja sijoitettiin Ranuan eläinpuistoon.

Reitin varrella raksa

Päivittäisten kävelyreittien varrella on montakin rakennustyömaata, mutta yksi pääsi maaliskuussa erityiseen tarkkailuun. Näytti nimittäin siltä, että taloon tulee kovin vähän ikkunoita. Mieleen tulivat hölmöläiset, jotka puhkoivat ikkunansa jälkikäteen, kulloisenkin valontarpeen mukaan.

Ymmärsin toki, mistä asiassa oli kysymys. Talon runko oli koottu elementeistä, joissa ikkuna-aukkoja oli aivan normaali määrä. Seuraavaksi nosteltiin paikalleen lämpöeristelevyt, jolloin aukot menivät umpeen. Kuva on siitä vaiheesta.

Parhaillaan muurataan tiiliverhousta. Se tapahtuu nykyaikaisesti ilman telineitä, nostettavaa lavaa käyttäen. Vanhanaikaista on se, että muurari tekee työtään tiili kerrallaan.

Ennen elementtirakentamisen aikaa tiilitalo muurattiin tällä tyylillä alusta alkaen. Muurarit tekivät työtään kuten Kairatien raksalla, mutta erikseen rakennetuilla telineillä. Aputyöntekijät kantoivat laastin ja tiilet heidän käyttöönsä. Jos raksa oli suuri, töissä ahersi satamäärin työmiehiä.

Apteekkarin erikoinen harrastus

Tallinnan Vanhasta kaupungista löytyi kuollut mies. Pää oli sivallettu miekalla irti ruumiista ja asetettu seipään nokkaan, suusta löytyi kolikko. Elettiin vuotta 1409.

Kaikki olivat järkyttyneitä ja ymmällään, myös raadin oikeusvouti, jonka tehtäviin murhan selvittäminen kuului. Onneksi hän saattoi turvautua ystävänsä ja luottomiehensä apteekkari Melchior Wakensteden apuun.

Indrek Harglan dekkari vie lukijan 1400-luvun Tallinnaan, joka tuntuu oudon tutulta. Apteekkari asuu ja harjoittaa ammattiaan Rataskaivunkadulla, mutta haaveilee pääsystä Raatihuoneentorin laitaan valmistuneeseen uuteen taloon.

Työpaikallaan apteekkari sekoittaa lääkkeitä ja juttelee asiakkaiden kanssa. Melchiorin menestysartikkeli on maistuva ja kielenkannat voiteleva apteekkisnapsi, joka saa varomattomat puhumaan sivu suunsa. Eipä silti, apteekkari on kyllä muutenkin erinomaisen hyvin selvillä kaupungin asioista.

Olen lukenut 4/5 Harglan Melchior-dekkaria ja pitänyt lukemastani. Erityisesti historiallisten yksityiskohtien tarkkuus ja uskottavuus miellyttää: huomaamattaan saa tietoa Tallinnan keskiaikaisesta elämästä. Murhat tulevat siinä sivussa ikään kuin mausteena.

Juonet ovat monimutkaisia ja vaikka lukijalle annetaankin vihjeitä ihan perinteiseen dekkarityyliin, loppuratkaisut onnistuvat yllättämään. Syyllinen selviää – joskus myös apteekkarille itselleen – vasta loppukohtauksessa, johon kutsutaan kaikki epäilyksenalaiset.

Luen dekkareita satunnaisesti mutta saatan innostua, jos tapahtumapaikat ovat tuttuja. Pari vuotta sitten luin puolenkymmentä Markku Ropposen mainiota dekkaria, joissa yksityisetsivä Otto Kuhala seikkailee Jyväskylän maisemissa.

Silloinkin annos tuntui aika pian riittävältä ja tuli tarve palata muunlaisten kirjojen pariin.

Kevyttä kesälukemista

Lukaisin Antti Tuurin viime vuonna julkaistun romaanin Pitelemättömät. Mitenkähän tämän kauniisti sanoisin: kirja on jokseenkin tyhjänpäiväinen.

Uteliaisuuttani katsoin, mitä muut sanovat. Jukka Petäjä (HS) toteaa heti otsikossa, että kirja on pettymys. Totta toki, mutta yllättävän ikävästi sanottu ykköslehdessä. Arvion viimeinen virke vastaa täydellisesti omaa tilannettani ja tuntemuksiani:

Ehkä olen viime aikoina lukenut sen verran hyviä ja painokkaita kirjoja, että Pitelemättömät tuntuu aika yhdentekevältä romaanilta. Syvyyttä siinä on vain nilkkaan asti.

Olen lukenut talven ja kevään aikana Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon, 18 teosta, lähes 8000 sivua. (Mahdollisesti suomennettuja runoteoksia en lukenut.) Kross oli siis tuottelias kirjailija, ei kuitenkaan yhtä tuottelias kuin Antti Tuuri.

Krossin tuotannossa ei ole yhtään välityötä saati hutia, mutta Tuurin romaanien taso vaihtelee aika tavalla. Mielestäni hänen viimeisin laaturomaaninsa on Ikitie vuodelta 2011, Jussi Ketolan vaiheista kertovan hienon trilogian päätösosa. Trilogian muut osat ovat Taivaanraapijat (2005) ja Kylmien kyytimies (2007).

Tänä vuonna julkaistu teos Ameriikan raitilla on Antti Tuurin kirjojen ystäville kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija muistelee rapakon takana tekemiään taustatöitä ja kertoo esimerkiksi saaneensa idean Ikitien kirjoittamiseen kuunnellessaan tutkija Varpu Lindströmin esitelmää Kanadasta ja Yhdysvalloista Venäjälle lähteneiden suomalaisten kohtaloista 1930-luvulla.

Tämä paljastus vetoaa pesäpallon ystävän huumorintajuun:

Sen verran minua siepparien ammattikunta pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla huvitti, että Taivaanraapijat-romaaniini laitoin sieppariksi vimpeliläisen. Ajattelin, että pesäpallon pelaamisen täytyi olla vimpeliläisillä verissä jo ennen kuin Tahko Pihkala oli lajin kehittänyt.

Tuomarin tulkintoja ja joutavaa jargonia

Asiantuntija ovat kiitelleet erotuomareiden toimintaa eilen päättyneessä jalkapallon EM-turnauksessa, eikä syyttä. Skandaali oli kuitenkin lähellä. Lainaan Ilta-Sanomien selostusta:

Ratkaisu oli erittäin lähellä 108 minuutilla! Portugali sai vaarallisesta paikasta vapaapotkun, kun erotuomari Mark Clattenburg vihelsi Laurent Koscielnyn tehneen käsivirheen. Todellisuudessa pallo osui Portugalin Ederin käteen. Vaparia ampumaan astunut Guerreiro pamautti ylärimaan. Ranska selvisi kyseenalaisesta tuomiosta säikähdyksellä.

Mainittu Eder viimeisteli ottelun ratkaisumaalin seuraavalla minuutilla ja totesi ottelun jälkeen, että Portugalin voitto oli ”ansaittu”. Mitähän olisi kuultu, jos Euroopan mestaruus olisikin voitettu väärin tuomitulla vapaapotkulla? Varmaankin yhtä tyhjänpäiväistä jargonia tyyliin: ”olimme onnekkaampia, mutta onni pitää ansaita”.

Jossitellaan hieman lisää: Jos vapari olisi mennyt sisään, Ranska olisi ehkä sisuuntunut kärsimästään vääryydestä ja voittanut lopulta kamppailun. Siinä tapauksessa muutkin kuin Ranskan kannattajat olisivat huokaisseet: ”oikeus voitti”.

Jännitin vain Islannin puolesta eikä muiden otteluiden voittajilla ollut minulle mitään väliä. Nautin hyvistä suorituksista ja pitkästyin jos niitä ei näkynyt.

Mielestäni Saksan ja Ranskan välieräottelu oli selvästi loppuottelua tasokkaampi. Saksa hallitsi täysin ensimmäistä puoliaikaa, mutta Ranska sai otetta peliin päästyään johtoon saksalaispelaajan käsivirheestä tuomitulla rankkarimaalilla. Sillä kertaa erotuomari näki tilanteen oikein.

Pysyykö pesäpallo pinnalla?

Otsikon kysymys tuli mieleen vieraillessamme viime sunnuntaina Vimpelissä maailman kuuluisimmalla pesäpallostadionilla.

Kenttä oli hiljainen: pesäpalloväki oli kokoontunut Kouvolaan, missä pelattiin tämän vuoden Itä-Länsi -ottelut. Joukko nuorukaisia istuskeli katsomossa ja odotteli televisioinnin alkamista. Moikkasin heitä ja jatkoimme suoraan kolmospesän taakse.

Halusin nähdä haavin, jolla Savonjokeen molskahtanutta palloa pyydystetään. Haaveja oli kaksi, joista toisessa oli todella pitkä varsi. Lyhytvartinen oli luomumallia ja kuntonsa puolesta kypsä samalla paikkakunnalla sijaitsevaan pesäpallomuseoon.

Stadionin ulkopuolella kuulin kahdelta paikkakuntalaiselta, että pallo saadaan jokeen vähintään kerran jokaisen ottelun aikana ja että pelaajien aika ei riitä haavin kanssa hienosteluun. Jos haku on riittävän rivakka, kunnari jää haaveeksi.

Yllätyksekseni en saanut varmaa vastausta otsikon kysymykseen. Oma arvaukseni oli, että veteen joutuessaan pesäpallo uppoaa. Google vastasi välillisesti: löysin edustavan koosteen videoita, joissa palloa haetaan joesta. Ja kelluuhan se!

Samalla selvisi, että vaikuttavimmat puhkaisut ja räpiköinnit tehdään kakkospuolella. Kyseessä on todellakin Saarikenttä: kuivaa maata on oikeastaan vain koppareiden takana eikä sielläkään kovin paljon.