Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2015

Tähtiä kuin Otavassa

Hannu Mäkelä kertoo neljännessä muistelukirjassaan pitkästä työrupeamastaan kustannusyhtiö Otavassa. Kirja on paksu, mutta helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Kiinnostavaa sinänsä, että kirjan kustantaja ei ole Otava vaan Tammi.

Pääosassa ovat luonnollisesti kirjailijat, ja heitä muistellessaan Mäkelä nimeää omat kaverinsa ja myös ne, joiden kanssa kemiat eivät kohdanneet. HS-arviossa pohdiskellaan, onko kustannusvirkailijan ylipäätään sopivaa muistella tähän tyyliin. No, aikaa tapahtumista on sentään kulunut melko pitkästi.

En paljasta kirjailijoista enempää kuin tämän Mäkelän yleisluontoisen havainnon:

Ja kirjailijat kuten muutkin ihmiset ovat persoonia laillaan. Myös tämä joukko on vähintään kirjava, kirjavampi ja kiinnostavampi kuin nykyään, jolloin monet sirkustemppuihin erikoistuvat tähdet ja tähtöset hoitavat ulkoasuaan ja uraansa kuin näyttelijät ainakin, harkiten ja koulitusti. Kirjansa he tekevät siinä sivussa.

Kustantamoista rakas kilpailija WSOY saa ansionsa (?) mukaan. Tapa haamiloida taloon kirjallista iskukykyä tuo mieleen jääkiekon suurseurat:

Jotkut kustantamot, varakkaat sellaiset, kuten Bulevardin kaunokainen, hoitavat pulman tuolloin näppärästi. Kun joku toisessa kustantamossa menestyy, häneen otetaan yhteyttä, hänelle tarjotaan rahaa ja hyvää sopimusta ja luvataan paljon näkyvyyttä ja markkinointia lehdissä ja kirjakaupoissa. Ja niin siirto isompaan tapahtuu. Tässä ei ole mitään uutta, näin tehdään kaikkialla. Toki siirto tapahtuu molempien osapuolten yhteiseksi iloksi. Kyräämään jäävät vain pienet ja köyhemmät kasvattajaseurat.

Mäkelän muistelut innostivat palaamaan muutamiin pitkään unohduksissa olleisiin tekijöihin. Antti Hyryltä valikoituivat luettaviksi romaanit Kurssi (1993), Aitta (1999) ja novellikokoelma Junamatkan kuvaus (1962). Vastapainoksi hillitylle Hyrylle lainasin  Hannu Salaman Juhannustanssit vuodelta 1964. Jos näistä pitää valita, Hyry on enemmän minun makuuni. Pidin erityisesti hänen novelleistaan.

Junamatkan kuvaus teki vaikutuksen jopa Pentti Saarikoskeen. Ylioppilaslehdessä julkaistun arvion aloitus on nykykielellä ilmaistuna selvää sigukamaa:

Hyry poikkeaa useimmista kirjailijoista siinä, että hän todella osaa kirjoittaa.

Huomasin myös, että muistikuvani Paavo Rintalasta kaipaa kipeästi päivitystä. Minulle tuntemattomiksi jääneistä Otavan kirjailijoista lukulistalle nousi Hannu Salakka.

Kuivin jaloin (saapasmainos)

Neljä vuotta sitten mitta täyttyi. Linturetkeltä palattuani vasen jalka oli märkä vaikka en huomannut missään vaiheessa kahlanneeni.  Syynä oli Trek Plus -kumisaapas, jalassa mukava mutta kestävyydeltään ala-arvoinen ja kaiken lisäksi kallis. Harmistus oli suuri ja se näkyy kuvasta:

Koska en tule toimeen ilman kunnollisia saappaita, marssin kauppaan ja ostin Sievin Jalkineen polyuretaanisaappaat. Eikä ole tarvinnut katua! Saappaat olivat kohtuuhintaiset, kevyet, mukavat jalassa ja nopeasti kuivuvat. Erikseen on mainittava kestävyys. Neljän vuoden ikä ja sadat kävellyt kilometrit näkyvät vain pohjassa.

Erä-lehden 9/2015 vaelluskumisaapastestissä oli mukana kahdet sieviläiset. Perusmalli menestyi oikein hyvin, lämminvuorinen malli hitaan kuivumisen vuoksi huonommin. Kestävyyttä, mielestäni tärkeintä ominaisuutta, testissä ei päästy vertaamaan. Jos saappaat ovat käytössä vain vaelluksilla kerran tai pari vuodessa, asialla ei ehkä ole väliä. Muuten on.

Miten lainattiin ennen viivakoodia?

Kirjastoja on ollut ”aina”, mutta viivakoodi keksittiin vasta hetki sitten. Miten ihmeessä kirjoja lainattiin ennen kuin nykyinen systeemi tuli käyttöön?

Veijo Meren pieni mainio kirja Aleksis Stenvallin elämä julkaistiin vuonna 1973 ja hankittiin välittömästi Rovaniemen maalaiskunnan Saarenkylän kirjastoon. Minun käsiini kirja päätyi viime viikolla.

Kun käänsin esiin kirjan viimeisen aukeaman, muinaiset lainaustapahtumat alkoivat palailla mieleen.  Kirjan hankintahetkellä näyttää olleen käytössä menettely, jossa kirjaan liimattuun lomakkeeseen leimattiin palautuspäivä ja sen viereen merkittiin lainaajan numero. Kirjastotäti merkitsi johonkin listaan tai kuponkiin vastaavat tiedot.

Kerrottu menettely on minulle outo, mutta takakannen sisäsivun taskusysteemi sitäkin tutumpi. Se oli käytössä koko sen ajan, jonka olin Jyväskylän kaupunginkirjaston asiakkaana. Kirjaa lainattaessa taskussa ollut kirjakohtainen kortti jäi tiskille ja siihen merkittiin lainaajan numero. Taskuun vaihdettiin kortti, johon oli leimattu viimeinen palautuspäivä. Kortti oli värillinen, muistaakseni siniharmaa.

Menetelmä oli toimiva mutta nykymittapuun mukaan toivottoman isotöinen. Räplättävää riitti. Kirjastoon jääneet kortit odottivat aakkos- ja aikajärjestyksessä kirjan palautumista. Kun tämä sitten tapahtui, kortti kaivettiin esiin, pantiin taskuun ja kirja hyllyyn.

Lyseon kirjastossa lainaaja täytti itse lomakkeen, josta tarvittavat tiedot kävivät ilmi. Ennen atk-aikaa tämä taisi olla vallitseva menettely esimerkiksi yliopistojen kirjastoissa.

Koska olin mallikelpoinen kirjaston asiakas, minulla ei ole omakohtaista kokemusta sakotusjärjestelmästä puhumattakaan siitä, miten huonosta käsittelystä kärsineet kirjat joutui korvaamaan.

 

Ensimmäinen talven yritys

Lokakuussa talvi muistuttaa itsestään, mutta alkaa oikeasti yleensä vasta marraskuussa.

Ensimmäinen yritys on jo nähty, kohtalaisia yöpakkasia mutta ei vielä lunta. Kirkkolampi jäätyi kauttaaltaan niin vakuuttavan tuntuisesti, että odotin näkeväni luistelijoita.

Kun lämpötila nousi plussan puolelle, rantaan ilmestyi levenevä sulan veden vyöhyke. Sorsat saattoivat valita kulkutapansa.

Tänään avovettä oli enemmän kuin jäätä.

Alivuokralaisen auto

Lainaus blogista 4.11.2012:

Rauhankadulla katselin autoja. Autotallin oven edessä pönötti kaksi muhkean näköistä citymaasturia, mutta katuvarteen oli pysäköity jokin surkea pikkuräpsy. Mahtoi olla vähävaraisen alivuokralaisen auto!

Kun tänään kävelin Rauhankatua, maastureita ei näkynyt ja pikkuräpsy oli vaihtunut paremman väriseksi.

Aleksis Kiven päivänä

Blogipostaukseni lokakuun kymmenentenä vuonna 2002 oli tällainen:

Aamulla odotin mielenkiinnolla, nouseeko taloyhtiön salkoon lippu. Nousihan se. Entä jos asuisin omakotitalossa ja minulla olisi oma lippusalko?

Liputtaisin säästeliäästi, mutta suurella sydämellä: itsenäisyyspäivänä, äitienpäivänä, juhannuksena ja Aleksis Kiven päivänä.

Näiden päivien ajaksi toivoisin aurinkoista säätä ja sopivaa tuulta, jotta lippu hulmuaisi erityisen uljaana.

Tänään liput eivät liehuneet, mutta sää oli siitä huolimatta hieno. Juhlistin päivää tekemällä linturetken ja miettimällä, mitä minun suomalaisuuteeni laulujoutsenten lisäksi kuuluu.

Ounasjoen suisto on alkanut jäätyä, mutta vesilinnuille riittää vielä runsaasti avovettä. Lainaan puolella oli vasta kaksi joutsenta.

Jukka ilmoitti eilen Tiiraan 278 joutsenta, joista 57 oli tämän vuoden poikasia. Poikueita oli 18 ja niistä 3 yksinhuoltajan vastuulla. Kiitos ja kumarrus tarkasta havainnoinnista!

Kuva tukkakoskeloista on Kirkonjyrhämän rannasta. Kirkkolampi tien toisella puolella oli kauttaaltaan jäässä, eilen ei vielä ollut.

Drøm for mange

YLEn sivuille ilmestyi eilen norjalaisen Harald Albrigtsenin kuvaama vaikuttava video, jossa parvi ryhävalaita kisailee vuonolla ja taustalla loimottavat revontulet. Tarkkaa paikkaa ei paljasteta, mutta se on jossakin Tromssan lähistöllä.

Ryhävalashavainto on yllättävän varhainen: viime vuonna miekka- ja ryhävalaita alkoi näkyä vasta marraskuussa. Valassesongista tuli vilkas, ja Tromssan länsipuolella sijaitsevassa Kaldfjordissa arvioitiin parveilleen enimmillään yhteensä jopa kaksisataa valasta, puoliksi kumpaakin lajia.

Seuraan tilannetta ja jos erikoistarjous toistuu, lähden paikan päälle. En erityisesti kuvien toivossa, vaan päästäkseni näkemään nämä minulle oudot valaslajit. Kaskelotin olen nähnyt aiemmin.

 

Suomi ei ansainnut Tiinaa

Tiina Rosenberg, jatkossa TR, purkaa pahaa oloaan uusimman HS-kuukausiliitteen haastattelussa.

TR toimi jonkin aikaa Helsingin Taideyliopiston rehtorina, mutta joutui jättämään tehtävän ennen aikojaan. Tarkkaa syytä ei paljasteta, mutta kultaista kenkää taisi tulla. Koska Suomessa ”ei olisi ollut tulevaisuutta”, TR palasi Tukholmaan. Siellä odottivat professorin virka ja asunto rauhallisella alueella.

En odottaisi 58-vuotiaalta professorilta pissistason ajattelua. Näin tunneäly säkenöi (boldaukset omat):

… miehiä mielistelevät naisjohtajat, jotka kieltävät naisten rakenteellisen syrjinnän ja tarjoavat siitä todisteeksi vain omaa urakehitystään.

Ei minua ole koskaan ammuttu Malmössä. Käsittääkseni Suomessakin joskus ammutaan, eivätkä ampujat ole mistään muualta tulleita.

Ennen ulkomaille lähtöään TR vaikutti Itä-Helsingissä ja oppi tunnistamaan duunarin; jatko-opintoja on suoritettuna mm. DDR:n Karl Marx -yliopistossa. Tiinan tiedeuraan on kuulunut plagiointisyytösten lisäksi ainakin sukupuolentutkimusta ja teatteritiedettä.

Toimittaja on välillä ihmeissään, mutta antaa haastateltavan paasata turhia kyselemättä. On ehkä kiinnostavaa tietää, miten TR ”keskusteli” keväällä prof. Janne Saarikiven ja kansanedustaja Oras Tynkkynen kanssa. Tynkkysen osuus löytyy Henry Laasasen asiaa käsitelleestä blogipostauksesta.

TR arvioi HS-haastattelussa, että Suomi voisi ottaa vastaan 1 000 000 pakolaista. Perustelu puhuu puolestaan: ”Metsiä ja kyliä kyllä riittää”.

* * *

Luin loppukesän aikana kaikki Samuli Parosen kirjat. Urakan aikana pohdiskelin, onko Parosella vastinetta nykykirjailijoiden joukossa. Ei tullut mieleen. Sen sijaan Parosen vastakohta löytyy helposti, julkisuushakuinen, muodikkaasti ajatteleva, itseriittoinen ja isoääninen: Jari Tervo.

Kirjoitin Parosesta sivuston puolelle.