Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2017

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia

Isänmaallisuus periytyi isältä pojalle

Olin laskeutumassa Toompealta kohti Miehitysmuseota ja Kansalliskirjastoa, kun näköpiiriin ilmestyi muistomerkki. Menin katsomaan lähempää.

Kyseessä oli kontra-amiraali Johan Pitkan kunniaksi pystytetty muistomerkki. Mies oli etäisesti tuttu Viron historiaa käsitelleistä kirjoista. Lisäksi muistin Pitkan esiintyneen jossain Jaan Krossin novellissa.

Pitka mainitaan novellissa Pako, joka julkaistiin ensi kerran kirjallisuuslehti Loomingin numerossa 9/1993. Novelli sisältyy Jouko Vanhasen kääntämänä Halleluja-nimiseen kokoelmaan, jonka WSOY julkaisi vuonna 2001. Lainaus alkaen sivulta 51:

Meillä oli kotona muuten tapana, että kun meillä kävi vieraita, minäkin sain olla läsnä. (…)
Niinpä yhdestä tohtorin ja hänen rouvansa meillä käynnistä jäi korviini tohtorin huomautus, että isälläni olisi joitakin vapaussodan aikaisia ansioita.

Vieraiden lähdettyä Jaan kysyi isältään, mitä tohtori mahtoi tarkoittaa. Isä vastasi:

”Noo, älä nyt ota sitä liian vakavasti.”
Mutta sitten hän kertoi. Marraskuussa 1918, pari päivää sen jälkeen kun väliaikainen hallitus oli tullut esiin maan alta, Pitka oli tilannut Vöölmannilta miehiä satamaan, korjaamaan jotain komentamaansa laivaa. Isä oli järjestänyt asian tehtaan puolesta, ja Vöölmannin hitsarit olivat Pitkan tyydytykseksi saaneet työnsä nopeasti tehtyä. Viikkoa myöhemmin Pitka oli ajanut vanhalla vartiolaivan pituisella Buickilla Vöölmannin tehtaalle.

Sillä kertaa Pitkalla oli Vöölmannille mittavampi urakka:

”Miehet! Nyt käydään Viron vapaussotaa. Punaiset tunkevat Narvasta kohti Tallinnaa. He ovat jo melkein Rakveressa. Jos me onnistumme pysäyttämään heidät ennen Tallinnaa, lyömään heidät takaisin ja tunkemaan pois Virosta – silloin meillä on oma valtio. Jos me emme kykene siihen, niin tästä maasta tulee, no Anveltin kunta ja Kingissepin kihlakunta Trotskin valtakunnassa. Minä uskon ettei kukaan teistä halua sitä. Siitä meillä on jo kokemusta. Se joka sitä haluaa, älköön tulko enää huomenna tänne töihin. Sillä tästä lähtien täällä on Viron rautateiden päävarikon panssarijunaosasto. Teidän uusi johtajanne on tässä.” Hän oli tökännyt isää peukalollaan rintaan.

Vöölmannin tehtaalla rakennetuilla panssarijunilla oli merkittävä rooli, kun virolaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja maa sai pitää itsenäisyytensä. Viro palkitsi kirjailija Krossin isän isänmaallisuudestaan ansioristillä 1930-luvun lopulla; neuvostomiehittäjät passittivat hänet samoista ”ansioista” vankileirille. Jaan Kross vanhempi kuoli Potman vankileirillä Mordvan oblastissa helmikuussa 1946.

Myös kirjailija Jaan Kross oli isänmaallinen mies ja joutui isänsä tavoin maksamaan siitä kovan hinnan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat Krossin viideksi kuukaudeksi Patarein vankilaan; neuvostomiehittäjät panivat pahemmaksi ja lähettivät Siperiaan. Kahdeksan vuoden vankileiri- ja karkotusrangaistus päättyi vuonna 1954, mutta täysimääräisesti Kross vapautui vasta kun Viro itsenäistyi toisen kerran elokuussa 1991. Kirjailija oli tuolloin jo ikämies.

Kross kirjoitti omista miehitysajan kokemuksistaan muistelmissa ja novelleissa. Seuraava lainaus on novellista Tuhkakuppi, joka sisältyy Suomessa v. 1991 julkaistuun, Juhani Salokanteleen suomentamaan kokoelmaan Silmien avaamisen päivä.

Minä olin seissyt muutaman minuutin paikallani, ojennellut itseäni, hengittänyt syvään, ehtinyt tuntea miten ummehtuneen mahorkanlöyhkäisestä vaununilmasta olinkaan tullut – ja ehtinyt huomata, että kaukana edessäpäin vilkahteli rivi pimeydessä paikallaan pysyviä valotäpliä. Samassa minä huomasin, että näiden täplien välissä liikkui huojahdellen lähenevä täplä.

Hetken kuluttua lyhty ehti huohottaen perille. Nahkarukkanen ojensi sen pimeydestä kohti kasvojani. Toinen rukkanen puuhasi papereitten kanssa:

”Sukunimi? Etunimi? Isännimi? Syntymäaika? Montako vuotta?” (…)

Harvalukuiset lamput valaisivat sittenkin riittävästi tyhjiä lumisia teitä, ja koko öinen leiri oli aivan kuin absurdi joulukortti.

Rautakukko

Rautakukko on juna, yksi niistä joilla kirjailija Paul Theroux matkusti kolutessaan 1980-luvun lopulla Kiinaa ristiin rastiin.

Rautakukko junnasi eteenpäin noin 50 kilometriä tunnissa, kuten se oli tehnyt jo kaksi ja puoli vuorokautta. Niin oli hyvä. Jos se olisi kulkenut nopeammin, en olisi ehtinyt tajuta maiseman muutoksia riisipelloista ja pienistä kukkuloista suuriin paljaisiin vuoriin. Lento Lanzhousta tänne olisi ollut järkytys, lento Pekingistä olisi aiheuttanut täydellisen hämmennyksen. Lento tänne mistä tahansa olisi ollut kuin avaruusmatka.

Viranomaisten määräyksestä mukana seurannut saattaja toimi tulkkina ja auttoi käytännön asioisssa. Theroux osasi itsekin auttavasti kiinaa ja pääsi helposti puheisiin paikallisten ihmisten kanssa. Matkalla oli aikaa jutella ja juttukavereita riitti, koska junat olivat aina täynnä.  Matkan tuloksena julkaistiin Theroux’n hienon junatrilogian kolmas osa,  Rautakukon kyydissä (WSOY 1988).

Theroux oli Kiinassa toista kertaa. Kulttuurivallankumous oli takana ja ilmapiiri vapautumassa. Maatalouskommuuni, jossa Theroux vieraili ensimmäisellä käynnillään oli muuttunut kukoistavaksi osuuskunnaksi, joka oli pystyttänyt toimintansa tuotoilla tasokkaan sairaalan. Menestyksen avain oli viljelykasvien lisääminen ja reagoiminen olosuhteiden muutoksiin. Kaikenlainen pienyrittäjyys oli kovassa nousussa: 

Eräänä päivänä näin kadun varrella miehen, jonka edessä oli kankaan päällä kuusi jäätynyttä rottaa ja kasa rotanhäntiä. Oliko tilanne Langxiangissa niin surkea, että siellä oli syötävä rottia ja rotanhäntiä?

”Syöttekö te näitä?” minä kysyin.
”Ei, ei”, mies mutisi huurteisen huivin läpi. ”Myyn lääkettä.”
”Ovatko nämä rotat lääkettä?”

Theroux ei saanut selvää miehen selityksestä, mutta senhetkinen saattaja herra Tian tuli avuksi:

”Hän ei myy rottia. Hän myy rotanmyrkkyä. Rotat ovat osoituksena siitä että hänen myrkkynsä on hyvää.”

Theroux rakastaa junilla matkustamista ja turvautuu  vaihtoehtoisiin liikennevälineisiin vain pakon edessä. Tiibet oli sellainen paikka, koska junayhteyttä Lhasaan ei ollut ja piti liikkua autolla. Kun herra Fu ajoi autonsa tieltä ja kieltäytyi jatkamasta, kirjailija joutui itse rattiin. Yllättäen hän nautti tilanteesta.

Olin onnellisempi kuin kertaakaan sen jälkeen kun olin ollut Rautakukon kyydissä. Minä ajoin. Minä olin tilanteen herra. Ajoin omaa tahtiani; Tiibet oli tyhjä. Sää oli dramaattinen – lunta kukkuloilla, kova tuuli, vuorten huippujen ympärillä kieppui mustia pilviä.