Aihearkisto: Muut aiheet

Kirjavuosi 2019

Kiitos kysymästä, olen jatkanut tänäkin vuonna lukuharrastusta entiseen tapaan ja tahtiin. Luettuja kirjoja on 48, niistä kymmenkunta prosenttia naisten kirjoittamia.

Kesällä 2018 tehdyn Islannin-retken kirjalliset jälkimainingit keinuttivat vielä alkuvuodesta: olen nyt lukenut Halldor Laxnessin koko suomennetun tuotannon, 12 teosta. Niiden myötä minulle aiemmin vieraaksi jäänyt kirjailija nousi suosikkien kärkijoukkoon.

Ennen v. 1955 saamaansa Nobel-palkintoa Laxness kirjoitti pääosin laajakaarista epiikkaa, ja tuotannon tästä osasta nostan suosikikseni teoksen Maan valo. Esiin pyrki kuitenkin jo toisenlainen tapa kirjoittaa, josta esimerkkejä ovat teokset Atomiasema ja Laulu sankareista. Jälkimmäinen on eräänlainen saaga, varmaankin huvin vuoksi tehty korkeatasoinen kirjallinen harjoitelma.

Vuoden 2018 lopulla luettu Tapio Koivukarin romaani Poltetun miehen tytär on Islantiin sijoittuva historiallinen romaani ja ”kilpailee” samassa sarjassa Laxnessin kanssa. Kirjaan tarttuessani ajattelin Laxnessin vievän mittelön kotikenttäedun turvin ja muutenkin 6-0, mutta toisin kävi. Myös Koivukari on hyvä Islannin historiaan syvällisesti perehtynyt kirjailija ja pystyi tasapäiseen otatukseen nobelistin kanssa: numerot 6-4.

Kesällä kokeilin hetken asiakkuutta kahdessa äänikirjafirmassa eli nautin kaunokirjallisuudesta uudella tavalla. Kanta-asiakasta minusta tuskin tulee, mutta kokemus oli mielenkiintoinen. Nyt ymmärrän kuunneltujen kirjojen suosion kasvun ja niiden valtavan kaupallisen potentiaalin. Äänikirja olisi verraton seuralainen pitkillä ajomatkoilla, jos joutuisin sellaisia harrastamaan. 

Loppuvuoden aikana olen lukenut poikkeuksellisen paljon uusia kirjoja, joista Juhani Karilan hauenpyydystysromaania olen jo kehunut. Olin pettynyt, kun sitä ei kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi. Sittemmin teoksesta myönnetty Jäntin palkinto palautti uskoani palkitsijoiden arvostelukykyyn. 

Finlandia-ehdokkaista luin JM Koskisen Tulisiiven. Kirja miellytti kyllä, mutta pidin tarinaa kiusallisen epäuskottavana. Ehkä ei olisi pitänyt verrata sitä kahteen samasta ajanjaksosta kertovaan teokseen, joissa tämä puoli oli mielestäni paremmalla tolalla: Antti Tuurin Ikitiessä ja Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä.

Romaani saa ja sen pitääkin aina olla osin fiktiivinen, mutta mieluusti kuviteltavuuden rajoissa! Tässä katsannossa uudet historialliset romaanit tarjoavat mielenkiintoisia valintoja. Siinä missä Koskisen mielikuvitus lähtee laukalle, Aura Koivisto pitäytyy teoksessaan Mies ja merilehmä tosiasioissa niin tarkoin kuin mahdollista. Koivisto on kirjoittanut minunkin ihailemani Georg Stellerin, 1700-luvulla eläneen luonnontutkijan  elämäkerran. Kirk Wallace Johnsonin kiehtova teos Sulkavaras on enemmän tietokirja kuin romaani, vaikka kirjassa kerrottu rikos onkin mahdollisimman mielikuvituksellinen. 

Lappilaiskirjailija Seppo Saraspään uusin teos Kaulahopeiden taru on täysin uskottava kuvitelma hopeisten kaulakorujen joutumisesta inarilaiseen kivenkoloon, mistä kirjailija 900 vuotta myöhemmin ne löysi. Saraspään romaani on vetävä seikkailukertomus, jossa onnistunut lopputulos perustuu yhtä paljon mielikuvitukseen kuin perusteelliseen taustatyöhön. Kaiken kaikkiaan komea kirja ja onnistunut aluevaltaus eräkirjailijana aloittaneelta Saraspäältä!

Runsauden sarvi on vaatinut ajoittaista asteikon kalibrointia. Tässä tarkoituksessa ovat palvelleet vuorollaan luottokirjailijani Dovlatov, Haanpää ja Kross.

Murtajat kohtasivat napajäällä

Edellisestä Polarstern-päivityksestä on kolme ja puoli viikkoa. Sinä aikana napajäähän kiinnittynyt tutkimusjäänmurtaja on ajelehtinut n. 280 km:n matkan sattumanvaraiseen suuntaan. Kartalla reitti on huima syherö.

Juuri nyt kaamoksen keskellä on ylimääräistä aksioonia. Joulukuun alussa Tromssasta lähtenyt venäläismurtaja Kapitan Dranitsyn puski jään halki Polarsternin luo ja toi tullessaan kaikkea tarvittavaa ja joukon tutkijoita. Nämä päästävät ensimmäisen tutkijaryhmän ihmisten ilmoille ja jäävät jatkamaan alulle pantuja töitä.

Mitä ajattelen tänään

Talvisodan syttymisen 80. vuosipäivänä ajattelen kiitollisin mielin työtä ja uhrauksia, joita aiemmat sukupolvet ovat tehneet puolustaessaan Suomen itsenäisyyttä. Katselin kuvia ja kaivoin esiin kolumnin, jonka kirjoitin Uusi Rovaniemi -kaupunkilehteen itsenäisyyspäiväksi 2009.

Reetan ja Sofin Suomi

Reetta on suuren suomalaisen sanomalehden toimituspäällikkö, Sofi kohuttu menestyskirjailija. Naisia yhdistää tyytymättömyys Suomea ja suomalaisia kohtaan.

Reetta muistutti äskettäin julkaistussa kolumnissaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Olkoon niin: lapsi ei todellakaan voi vaikuttaa siihen, millaiseen ympäristöön sattuu syntymään.

Seuraavaksi Reetta julisti, että se ympäristökin on jonkinlaisen arvonnan tulos:

Meillä [suomalaisilla] kävi hyvä tuuri. Emme me tätä vaurautta ole ansainneet – eivätkä nuo toiset ole syyllisiä huonoon arpaonneen.

Minä sain oman lottovoittoni aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi.  Isä puolusti siellä jossakin Suomen itsenäisyyttä, äiti hoiti kotirintamalla sen, mitä suomalaiselta perheenäidiltä ja kansakoulunopettajalta niissä oloissa vaadittiin. Kumpikin teki parhaansa, kansa ponnisteli äärirajoillaan ja se onneksi riitti: Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Sodan jälkeenkin tässä maassa on tehty työtä ja ponnisteltu. Reetan mielestä hyvinvointi ja yhteiskunnan vakaus johtuu siitä, että Suomella on ollut tuuria suuressa lottoarvonnassa. Minä näen asian niin, että kansakuntien, muidenkin kuin suomalaisten, pitää ottaa vastuu omasta menestymisestään sen sijaan että kiitetään tai syytetään hyvää tai huonoa arpaonnea.

Sofi katsoi oikeudekseen syyttää karkeasti yleistäen suomalaisia miehiä väkivaltaisiksi. Minä olen suomalainen mies, isäni on ja poikani. Kenellekään meistä ei ole tullut mieleenkään turvautua väkivaltaan selviteltäessä ihmisten välisiä erimielisyyksiä. Emme siis ole tyypillisiä suomalaisia miehiä Sofin tarkoittamassa mielessä.

On kuitenkin pakko myöntää, että väkivalta on muulla tavoin mukana kuvioissa. Olemme kukin vuorollamme luvanneet:

tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.

Isä joutui lunastamaan lupauksensa sodan aikana, minä en ikäni vuoksi ole enää asevelvollinen, Jounia vakuutus sitoo vielä pitkään. Sotaan joutumisen todennäköisyys on onneksi pieni, mutta se on yhtä kaikki olemassa.

Millaista Suomea sotilasvalan vannova nuorukainen lupaa puolustaa? Luulisin, että mieluummin tätä suunnilleen nykyisen kaltaista kuin sitä, jollaiseksi Reetta ja Sofi haluaisivat tämän maan muuttaa.

Toisaalta tekee mieli kysyä, olisivatko Reetta ja Sofi itse valmiita puolustamaan minkäänlaista Suomea, missään oloissa.

Käsityksiä kaamoksesta

Twitterissä käydään keskustelua kaamoksesta. Tampereella asuva saamelainen Miisa paheksui termin holtitonta käyttöä näin:

Etelässä ei ole kaamosta. Ei ole. Etelä-Suomessa nousee tänäänkin aurinko lähes 7 tunniksi. Se ei ole kaamos. Mulla rusahtelee joka syksy, kun etelässä sönkötetään kaamoksesta jo lokakuussa.

Avauksen sävy oli sen verran ärhäkkä, että muutamat provosoituivat. Toki muistutettiin myös, että

Kielitoimiston sanakirjan mukaan kaamos tarkoittaa ensisijaisesti pohjoisen auringotonta aikaa ja laajemmin synkkää syksy- ja talviaikaa, joka vallitsee myös etelässä.

Itse puhun kaamoksesta alkuperäisessä merkityksessään, mutta ymmärrän myös näitä ”sönköttäjiä”. Jos kaamoksesta puhuminen helpottaa elämistä loskan ja vesisateen keskellä, niin siitä vaan.

Silloin minullakin rusahti oikein kunnolla, kun Voima-lehden toimittaja väitti Kalervo Palsan syntyneen 12.3. ”keskelle Lapin kaamosta”.

Polarsternin ensimmäinen silmukka

Tutkimusjäänmurtaja Polarstern kiinnittyi lokakuun alussa pohjoiseen napajäähän ja on ajautunut siitä lähtien jääkentän mukana. Aluksi suunta oli kuukauden ajan otollinen ja keskinopeus kymmenkunta kilometriä vuorokaudessa. Kaikki näytti hyvältä.

Viimeisten kahden viikon aikana alus on tehnyt 170 kilometrin mittaisen silmukan. Polarsternin reitit risteytyivät 18.11. ja tällä hetkellä Polarstern ajautuu etelään eli täsmälleen väärään suuntaan.

Takapakki oli sikäli odotettu, että Nansenin Fram-purjehduksella (1893-96) silmukoita tehtiin useita. Ja myöhemminkin eikä vain alkumatkasta. Framin miehistöllä oli todellista syytä huoleen, koska yhteydet muuhun maailmaan puuttuivat, ja matkan kestoa voitiin vain arvailla. Ruokaa oli varattu viideksi vuodeksi.

Polarstern aikoo selviytyä matkasta vuodessa. Jos aikataulu uhkaa pettää pahasti, venäläinen ydinkäyttöinen murtaja voi avustaa Polarsternin ihmisten ilmoille vaikka millaisista jäistä.

Laivoja jäissä

Vanhoina aikoina arktisilla vesillä purjehtineet pelkäsivät yli kaiken jäihin juuttumista. Talven armoille joutuneiden kohtalo oli yleensä karu, ei kuitenkaan aina.

Tunnetuimpia esimerkkejä selviytymisestä on A.E. Nordenskiöldin johdolla tehty Koillisväylän purjehdus. Purjealus Vega jäätyi kiinni syyskuun lopulla v. 1878. Siinä vaiheessa matkaa Beringin salmeen olisi ollut jäljellä enää satakunta kilometriä. Talvehtiminen sujui ongelmitta, ja matka kohti Eurooppaa jatkui seuraavana kesänä.

Joskus jäiden vangiksi jättäydyttiin tarkoituksella kuten Fridtjof Nansen peräti kolmen talven ajaksi. Fram-aluksen ajautuminen pohjoisen napa-alueen läpi vuosina 1893-1896 todisti oikeaksi Nansenin teorian jäiden liikkeestä. Monet ”asiantuntijat” epäilivät projektin onnistumista mm. sillä perusteella, että napa-alueella sijaitseva manner estää jäiden liikkumisen Siperian rannikolta kohti Grönlantia!
Tutkimusmatka Fram-museon sivuilla.

Äskettäin käynnistyi kansainvälinen tutkimusprojekti, jossa hyödynnetään Nansenin alkuperäistä ideaa. Puurakenteisen Fram-aluksen nykyaikainen vastine on yli satametrinen tutkimusjäänmurtaja Polarstern, ja ajautumisesta on tarkoitus selvitä vuodessa. Tämä on mahdollista mm. siksi, että Polarstern tarttui jäihin selvästi pohjoisempana kuin Fram. Hankkeen etenemistä voi seurata verkkosivuilta.

Seurattavaa löytyy lähempääkin. Joukko purjealuksia odotti Kirkkolammen rannassa valmiiksi lastattuina sopivaa tuulta, mutta sitten tapahtui se mitä olin pelännyt: pakkaset tulivat ja laivasto jäi jäiden vangiksi. On kuitenkin mahdollista, että kauttaaltaan jäätynyt lampi vielä sulaa ja laivat pääsevät lähtemään. Epätodennäköistä tämä kuitenkin on.

Navigare necesse est?

Puheet matkustamisen turmiollisuudesta ilmastokatsannossa keskittyvät yleensä siihen, millaisella kulkuneuvolla ollaan liikkeellä. Eikö pitäisi mieluummin kysyä, onko matka ylipäätään tarpeellinen saati välttämätön? Mielestäni kovin harva matka tarkkaan ottaen on.

Viikon mittainen purjehdusretkemme on hyvä esimerkki ”tarpeettomasta”, pelkästään huvin vuoksi tehdystä matkasta. Kaiken lisäksi matkalla ei varsinaisesti menty minnekään: lähtö- ja päätepiste oli sama. Lieventävä seikka on sentään se, että dieselöljyä kului vain parikymmentä litraa.

Suurten risteilyalusten hyötysuhde on täsmälleen yhtä huono, mutta päästöt kokonaan eri luokkaa. Myös rahtialusten ja tankkereiden päästöt ovat massiiviset, mutta niitä pidetään hyötyaluksina. Jos mannertenvälinen tavaraliikenne on välttämätöntä, laivoja on siedettävä jatkossakin. Purjealuksiin ei liene paluuta, mutta polttoaineena nesteytetty maakaasu on askel oikeaan suuntaan.

Entä jos suhataan edestakaisin Turun ja Tukholman väliä, yötä päivää vuodet ympäriinsä? Osa matkustajista on jostain tulossa ja jonnekin menossa, mutta edes jossain määrin järkeväksi toiminnan tekevät kyydissä olevat tavararekat. Taas palataan otsikkoon.

Äskettäiseen matkaani sisältyi liikkumista purjeveneellä, laivalla, junalla ja bussilla. Ehdottomasti turhin etappi oli edestakainen junamatka Jyväskylästä Muurameen. Sähköjunalla tehtynä kaiketi ookoo, mutta keulassa olikin Ukko Pekka -höyryveturi.

Veturi pössäytteli piipustaan mustaa savua, joka valtasi joksikin aikaa koko aseman seudun. Kompensaatioista ei puhuttu mitään, mutta ketään kyydissä ollutta ei näyttänyt hävettävän. Mainio elämys!

Lentoasemien erikoisuuksia

Independent esitteli jutussaan lentoasemia, jotka erottuvat edukseen valtavirrasta. Tallinnan lentoasema oli päässyt tähän valiojoukkoon. Uteliaisuus heräsi: millähän perusteella? Asiasta kertoi Visit Tallinn -sivusto.

Valinnan takana on lentoaseman ”honesty library”, suomeksi vaikkapa ota ja jätä -kirjasto. Hienoa ja linjakasta: Tallinnan lentoasema on jo muutenkin ”kirjallinen”, sillä se on nimetty kirjailijapresidentti Lennart Meren mukaan. Mukava tutustumiskohde kaikille kirjastoaatteen kannattajille!

Mieleeni on jäänyt kaksi tämän tyypin kirjastoa, ja molemmat liittyvät vesiliikenteeseen: Hiidenmaan lautalla (kuva) oli yksi ja Jurmon laivalaiturin pielessä toinen.

* * *

Viimeistelin sivuston puolelle kolme pitkään vaiheessa ollutta tekstiä:

Kirjallinen ketjureaktio, osa 2
Lembit
Fiilaten ja nysväten

Lembit on Tallinnan Lentosataman näyttelystä löytyvä sukellusvene ja kolmannessa tekstissä kerron viimeksi kuluneen vuoden aikana veikkovasama.fi -sivustolla tekemistäni uudistuksista.

Asteria saapuu Helsinkiin

GGR-purjehduskilpailuun osallistunut Tapio Lehtinen ylitti Ranskan rannikolla sijainneen maalilinjan 19. toukokuuta: 322 vuorokautta yksin maailman merillä maissa poikkeamatta. Voisi luulla, että Asteria-vene ei hetkeen houkuttelisi. Mitä vielä! Pari viikkoa myöhemmin barnakkelit oli karsittu veneen pohjasta, muonavarastot täydennetty ja siirtopurjehdus kotisatamaan starttasi.

Tällä kertaa Tapiolla oli kaveri, ja nonstoppina tultiin Ahvenanmaalle saakka. Maarianhaminan länsisatamassa yleisöllä oli mahdollisuus nähdä vene, ja Tapio teki kunniakäynnin varustajalegenda Gustav Eriksonin haudalla. Tuliaisina oli pullollinen Kap Hornin edustalta koukattua Etelämeren vettä.

Eilisiltana Asteria lillui tyvenessä Jurmon eteläpuolella. Tänä aamuna (26.6.) tuulta oli hiukan enemmän, ja matka oli edistynyt Hankoniemen edustalle.

Asteria ehtii illaksi Helsinkiin ja huomiseksi Kauppatorin rantaan. Menisin paikalle, jos matka Rovaniemeltä olisi vähän lyhyempi!

Tuulta ja tyyntä

Asteria-purrellaan maapalloa kiertävä Tapio Lehtinen ylitti viime yönä päiväntasaajan. Kaakkoispasaatin (kartan alaosan vihreä alue) vauhdittama eteneminen tökkäsi pitkäksi aikaa päiväntasaajan doldrumeihin (sininen alue). Trakkerissa veneen keula osoitti milloin mihinkin, ja päivämatkat jäivät aivan olemattomiksi.

Nyt näyttää paremmalta: edessä on koillispasaativyöhyke ja monen viikon luoviminen. Matkaa maaliin Ranskan rannikolle on hieman yli 3000 merimailia. Ongelmana on veneen pohjassa kukoistava ”eläintarha”, joka hidastaa vauhtia ja vaikeuttaa luovimista.

Kartalla Tapion edellä näkyvä vene on purjehtijalegenda sir Robert Knox-Johnstonin Suhaili, jonka reitti ja sijainti on merkitty v.1968-69 tehdyn purjehduksen lokikirjatietojen perusteella. Brasilian rannikolla näkyy alkumatkalla keskeyttäneen Francesco Cappellettin vene.

Tapion pelihuumori on koko ajan pysynyt hyvänä. Esimerkkinä siitä on Atlantin aalloilta viestitetty aprillipila.
Linkki GGR-sivustolle.