Aihearkisto: Matkailu

Bore – tyyliä ja tunnelmaa

Vilkkaan loppukesän ja syksyn kolmas projekti käynnistyi eilen junamatkalla Turkuun. Yöpaikka oli persoonallinen ja purjehdusretken henkeen sopiva: hostellilaiva Bore.

Illalla ehdin tutustua Boren museo-osaan. Aluksen ollessa reittiliikenteessä matkustajat oli jaettu maksuluokkiin, mikä näkyi hyttien tasossa. Vielä erikseen oli ylellinen varustajan hytti, joka vastaa nykyisten Itämeren lauttojen parhaita sviittejä. Kävin luonnollisesti myös komentosillalla, ja kierroksen jälkeen nautin tunnelmasta Navigaressa.

Oma hytti on pieni mutta riittävän kokoinen. Nukuin yllättävän hyvin, ja ennen aamupalaa kävin saunassa. Nyt kirjoittelen ja odottelen viereisen Forum Marinumin aukeamista. Tutkin sen ja siirryn sitten kaupungin keskustaan. Ennen Kipparin saapumista ehdin tutustua kirjastokortteliin ja pariin museoon.

Yhteenvetoa retkestä Islantiin

Retkemme Islantiin ylitti kaikki odotukset. Koska sää suosi, kuski jaksoi eikä auton kanssa tullut ongelmia, päätös kiertää saari oli oikea.

Auton ikkunasta katsottuna maisemaa hallitsivat tasangot, horisontissa näkyi toki tuntureita ja välillä jäätiköitäkin. Saaren länsiosa on yllättävän vihreä: koko matkan Grindavikista pohjoisrannalla sijaitsevaan Olafsfjorduriin tie halkoi peltoja ja niittyjä. Näimme valtavan määrän hevosia, lehmiä, lampaita ja muoviin käärittyjä rehupaketteja. Saaren itä- ja eteläosien tasangot olivat enimmäkseen karuja, äärimmillään elottoman näkyisiä sandureita.

Näkemäni perusteella on vaikea uskoa, että kalastus on Islannin pääelinkeino. Kalastuksen vahvasta asemasta nyt ja lähimenneisyydestä olivat kuitenkin muistuttamassa Grindavikin satama-alueen kalankäsittelylaitokset ja toisaalta aiempiin tuotantotiloihin perustettu Siglufjordurin sillinpyyntimuseo. Jos maailma ei mullistu, jatkuvasti kasvava matkailu nousee ennen pitkää ykköseksi ellei ole sitä jo.

Saaren kiertävä ykköstie oli lyhyitä tietyöpätkiä lukuun ottamatta hyväpintainen ja sujuvasti ajettava. Yksikaistaiset sillat rytmittivät menoa; niitä taisi reitillemme osua nelisenkymmentä. Täällä Lapissa turisteilla on tapana pysäyttää autonsa missä tahansa, vaikkapa keskellä tietä, mutta Islannin ykköstiellä autoilijoiden ajokuri oli tässä suhteessa esimerkillinen.

Ihmisten määrä etäisillä Godafossin putouksilla tuntui järkyttävän suurilta, mutta koko totuus paljastui vasta ”Kultaisen kierroksen” nähtävyyksillä. Parkkipaikat olivat ruuhkaisia ja matkamuistomyymälät pullistelivat asiakkaita. Gullfossilla myytiin kuuluisien villapaitojen lisäksi esimerkiksi muumimukeja, muodikkaita sadeasuja ja tyynyjä, joita somistivat poro ja urpiainen.

Islanti on kallis matkailumaa, mutta ei sentään aivan mahdoton. Tuoreessa muistissa olleeseen Viroon verrattuna majoittuminen on 2-3 kertaa kalliimpaa. Vuokrattavien autojen hintahaitari on järkyttävän leveä syistä, jotka eivät minulle auenneet. Tämä siis sanottuna aivan tavallisista henkilöautoista, joilla saaren sisäosiin ei ole asiaa.

Retken viimeisenä iltana teimme kierroksen Reykjavikissa. Kaupunki vaikutti isoksi paisuneelta kalastajakylältä, jonka keskellä kohosi mahtava Hallgrimskirkja. Pienet sympaattiset puutalot elävöittivät näkymää keskustan vilkkailla ostoskaduilla. Arkkitehtuurin toiseen ääripäähän sijoittuva konserttitalo Harpa muistutti muotokieleltään Rovaniemen keskuskentän katsomoa, mutta oli sisältä katsottuna vaikuttava.

Ennen koneen lähtöä kävelin Kansallisgalleriaan lähinnä nähdäkseni, miten islantilaistaiteilijat käsittelevät kotisaarensa mykistävää luontoa. Tarjonta oli tältä osin yllättävän suppea, ja johtopäätelmät jäivät tekemättä. Käydä toki kannatti; mieleen jäi esimerkiksi kädet taskussa seisoskeleva sillinperkaajanaisten esimies ja valokuvakooste saaren sisäosissa ongelmiin joutuneista autoilijoista.

Keflavik

Nyt sitten sataa kun odottelemme Keflavikissa paluukyytiä Suomeen.

Retki on täyttänyt kaikki odotukset. Aivan ihmeellinen maa tämä Islanti!
Palaan tunnelmiin muutaman päivän kuluttua.

Kylmää ja kuumaa

Retken kolmas yö oli sateinen, mutta aamulla palattiin taas päiväjärjestykseen. Tiistaina matka jatkui Höfnistä etelärannikkoa kohti länttä.

Ensimmäisen kerran pysähdyttiin  Jökulsalonissa, paikassa missä jäätikkö lohkeilee mereen yhteydessä olevaan lahteen. Näkymät olivat kuin Grönlannista. Puuttui vain, että jäälohkareiden ja veneiden seassa olisi viilettänyt miekkavalaan selkäevä. Sellaistakin on tiettävästi sattunut.

Päivän toinen huippuluokan luontokohde oli Skogafoss, lähes sadan metrin korkuinen pystyputous. Putous oli vielä odotettuakin vaikuttavampi, ja kokonaiselämyksen täydensivät sateenkaari ja paikalla lennelleet myrskylinnut.

Illalla lilluimme Fludirin maauimalan lämpimässä vedessä. Totta kai luminen ympäristö olisi tehostanut elämystä, mutta hyvä näinkin.

Keskiviikkopäivän odotetuin kohde oli Strokkur, joka on Geysirin väsähdettyä vallannut paikan Islannin ihmeiden terävimmässä kärjessä. Näimme puolenkymmentä purskahdusta, jotka toistuivat epäsäännöllisin välein ja vaihtelivat korkeudeltaan yllättävän paljon.

Nähtävyyksiä

Ajettavaa tänään riitti, mutta myös ihmeteltävää. Ensimmäinen kuuluisa nähtävyytemme oli Godafoss-putous. Koska joki tulee jäätiköiltä, vettä riittää koko kesäksi eikä kukaan joudu pettymään. Minuun väen paljous teki ehkä putoustakin suuremman vaikutuksen.

Myvatn-järven nähtävää olivat vesilinnut ja hyönteiset, joita kumpiakin oli todella paljon. Hyönteiset eivät onneksi purreet, ja vesilinnut jäivät pääosin määrittämättä. Ehkä pitää tulla joskus uudellen paremmalla ajalla keväällä tai alkukesällä?

Päivän ehdottomasti kovin juttu oli tuliperäinen alue kappaleen matkaa Myvatnilta itään. Jouni kiteytti tuntemuksemme toteamalla, että tällaista ei näe Norjassa. Huikea elämys!

Iltakuudelta paikallista aikaa saavuimme Höfniin. Sää oli muuttumassa sateisenharmaaksi, mutta ehdimme nähdä Vatnajökullin mereen valuvat liepeet. Toiveena on, että huomiseksi poutaa lupaava sääennuste toteutuu ja saamme ihailla jäätikköä aamulla hyvässä myötävalossa.

Siglufjördur

Saavuimme Islantiin lauantaina ja jäimme ensimmäiseksi yöksi Grindavikiin melko lähelle lentokenttää. Sää oli aurinkoinen ja heikkotuulinen. Majapaikan emäntä kertoi, että huhtikuun jälkeen yhtä kauniita päiviä oli ollut kuusi. Nyt maanantaina aamulla sää on edelleen hieno; illaksi ja yöksi on luvattu sadetta.

Kierrämme saarta myötäpäivään. Eilen ajoimme pohjoisrannikolle, missä pääkohteemme oli taannoisen sillinpyynnin keskuspaikka Siglufjördur. Teollinen jalostustoiminta päättyi vuonna 1993, nyt silloisissa toimitiloissa pitää majaa hieno sillimuseo.

Kirjoitan tätä Olafsfjordurissa, joka on viehättävä pikkukylä kappaleen matkaa Siglufjördurista Akureyriin päin. Kolmen tunnin aikaero haittaa sillä tavoin, että aamupallalle pääsyä joutuu odottelemaan.

Kahdenasianmies

Venäjän ja Kroatian välisen puolivälieräottelun varsinainen peliaika on lopuillaan, tilanne tasan 1-1. Kroatia on hallinnut ottelun toista puoliaikaa, ja pallon perässä juokseminen alkaa tuntua Venäjän pelaajien jaloissa. Toivon Kroatiaa jatkoon.

Tämä ottelu ei herätä suuria tunteita. Toisin oli eilen kun Brasilia ja Belgia taistelivat välieräpaikasta. Fanitan Belgiaa, joka on tehnyt positiivisen vaikutuksen: pelataan eikä pelleillä.

Neymar on loistava pelaaja, mutta valitettavasti vielä loistavampi näyttelijä. Kuvan kaatuminen on toiselta puoliajalta, jolloin Belgia johti vielä kahdella maalilla. Hidastus paljasti kaikille Neymarin kalastelleen rankkaria filmaamalla. Brasilian valmentaja halusi videotarkastusta, mutta Neymar ei. Hän todennäköisesti tajusi, että mahdollinen varoitus tilanteesta olisi tullut nimenomaan hänelle. (Hups, Kroatia teki maalin!)

Filmaaminen on jalkapallon vitsaus, jonka kitkemiseen odotin – näköjään turhaan – apua videotarkastuksesta. Kirjoitin asiasta neljä vuotta sitten. Kun kortti pitäisi nostaa tähtipelaajalle, tuomarin kantti ei yleensä riitä.

Neymarin loikka palautti mieleen tilanteen vuoden 1998 turnauksesta. Ottelussa Englantia vastaan Romanian tähtipelaaja Gheorghe Hagi kalasteli rankkaria aivan kuin Neymar eilen. Tuomari nosti keltaisen, ja kun se oli toinen samassa pelissä, väri vaihtui punaiseksi. Täydet pisteet sille tuomarille!

Sitten selitys otsikkoon. Viikon ajan päällimmäisenä ajatuksissani on ollut kaksi asiaa, jotka Hugleikur Dagsson yhdistää nerokkaasti tässä piirroksessa. Olemme Jounin kanssa lähdössä Islantiin elokuun lopulla.

PS Venäjä tasoitti jatkoajalla, mutta Kroatia voitti rankkarit. Hieno peli!

Vesireittiä Tampereelta pohjoiseen

Nelipäiväinen veneretki Tampereelta Virroille on alkukesäni kohokohta. Sää oli aurinkoinen, poutainen ja lämmin. Miinusta tulee vain heikoista tuulista ja niistäkin vain siksi, että tarkoitus oli liikkua tuulen voimalla. Nyt meni moottorilla ajeluksi; onneksi yhtenä päivänä päästiin kunnolla purjehtimisen makuun.

Vesireitti oli upea kokemus. Selkävedet seurasivat toistaan, kanavat ja kapeikot rytmittivät menoa. Yritimme kuvitella, mitä kyytiin osunut suuren maailman cityihminen olisi sanonut näkemästään. Ehkä ihmetellyt, onko kaikki vesi ympärillä todellakin makeaa! Ei kai sentään juomakelpoista?

Yövyimme veneessä: kolmesti luonnonsatamassa ankkurissa tai keula maissa, kerran laiturin ja poijun välissä. Sääskien paljous tuli ikävänä yllätyksenä. Myös joutsenten määrä yllätti, koska järvet olivat karuja ja kalliorantaisia. Yhdestäkään pesinnästä ei tosin saatu varmuutta. Kuikkia näkyi ilahduttavan runsaasti, alkumatkalta ilmoitettiin Tiiraan merimetso ja neljä kanadanhanhea.

Kanavat ja kääntösillat olivat minulle uutta. Murolen kanava oli miehitetty, mutta Herraskoskella toimittiin itsepalveluperiaatteella. Narusta nykäisemällä sulku avautui ja silta kääntyi pois edestä. Paluumatkalla yövyimme kanavan suulla ja vierailimme kanavamuseossa. Myös se oli miehittämätön.

Herraskoskella on myös kaarisilta, jonka alituskorkeudeksi Liikenneviraston sivuilla ilmoitetaan 7 metriä. Toisvesi oli vähällä jäädä näkemättä, sillä veneemme masto yltää 8.5 metriin. Päätimme kuitenkin kokeilla, ja alitus onnistui. Maston tyveltä oli mahdotonta arvioida, paljonko pelivaraa jäi.

Ruovedellä hyödynsimme kulkutapaamme ja poikkesimme Kalelassa, mihin autolla ei pääse. Tämä Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1895 valmistunut erämaa-ateljee on vaikuttava oman aikansa kulttuurimuistomerkki.

Virroilla pääsimme näkemään kuuluisan höyrylaiva Tarjanteen, joka on kulkenut Tampereen ja Virtain väliä yli sadan vuoden ajan. Aluksesta purkautuneet matkustajat olivat kauttaaltaan varttuneempaa väkeä; kaikki näyttivät nauttineen kiireettomästä päivästä Runoilijan tiellä. Bussi odotti rannassa, ja suuri osa jatkoi välittömästi matkaansa – ehkä takaisin Tampereelle.

Viron kuuluisin suo ja putous

Viron matkamme maaseutuosuus käynnistyi Lennart Meren mukaan nimetyltä lentoasemalta, mistä vuokrasimme auton. Golfin keula suunnattiin kohti Lahemaan kansallispuistoa ja Viron kuuluisinta suota.

Viru raba on metsien ympäröimä räme, jonka keskellä on kaunis keidassuo. Viru raban suosio perustuu osaltaan saavutettavuuteen ja hyviin rakenteisiin: tunnin ajoaika Tallinnasta ja perillä hyväkuntoinen pitkospolku. Lämmin kevätpäivä innosti rohkeimmat käväisemään allikossa.

Seuraava kohteemme oli Lahemaan kansallispuiston opastuskeskus, joka on rakennettu Palmsen moision entiseen talli- ja vaunurakennukseen.

Tila oli upea ja näyttely tyylikäs, samaan aikaan moderni ja vanhanaikainen. Moision päärakennus on itsessään nähtävyys, samoin sitä ympäröivä puisto. Lammessa polskahtanut kala saattoi olla karppi.

Vierastalo olisi ollut mieluisa majoituspaikka, mutta koska huomasimme asian liian myöhään, yövyimme Vosu-nimisessä pikkukylässä Suomenlahden rannalla. Oikein mukava paikka sekin, ja hiekkaranta oli rankattu Visit Estonia -sivustolla Viron kymmenen parhaan joukkoon.

Aamulla jatkoimme Haapsaluun ja Hiidenmaalle. Poikkesimme matkalla Jägala-joen putoukselle, joka oli vähävetisenäkin mainittava nähtävyys. Pystypudotusta on kahdeksan metriä ja leveyttä vielä enemmän.

Sata vuotta, kahdeksan lintua

Vietin itsenäisyytemme satavuotisjuhlaa Jyväskylässä asiaankuuluvin menoin. Tarjonta paikan päällä ja televisiossa oli runsas ja elämyksellinen, mutta yksi ohjelmanumero nousi ylitse muiden. Sen tarjosivat joutsenet.

Olimme tiistaina kiertämässä Rantaraittia, kun näimme rannassa pikkuparven laulujoutsenia. Linnut osoittautuivat yllättävän luottavaisiksi, ja pääsimme ihailemaan kansallislintuja viiden metrin etäisyydeltä: emolintuja ja kuutta poikasta.

Sama joukko oli nähty Tuomiojärvellä aiemmin samana päivänä; kyseessä oli todennäköisesti jo vuosien ajan Eerolanlahdella pesinyt pariskunta, jolla on tapana tuottaa suuria poikueita. Veljeni kertoi nähneensä enimmillään kahdeksan poikasta.

Olimme iloisia tapaamisesta ja sitä olivat myös muut paikalle osuneet. Ajoitus oli siinäkin mielessä täydellinen, että seuraavana päivänä havaintopaikka oli jäässä.