Aihearkisto: Matkailu

Erilainen suomiporo

Kun purjehdusretkeltä palattuani suuntasin Tallinnaan, mielessä oli vain yksi käyntikohde. Se ei ollut Superalko, vaan toukokuun käynnillä missattu Patarein vankila. Halusin vierailla paikassa, johon miehittäjät (ensin natsit, sitten kommunistit) sulkivat tutkintavangiksi Viron itsenäisyyttä kannattaneen suosikkikirjailijani Jaan Krossin.

Vankilassa kierrellessäni en nähnyt mainitaa Krossista, joten varmuudella hänen testaamissaan selleissä en käynyt. Otin kuvan sellistä, joka voisi olla novellin Salaliitto* tapahtumapaikka. Kyseessä on isolle (novellissa 22) porukalle mitoitettu selli.

Sellin peräseinällä on kalteroitu ikkuna, jonka

kiviselle ikkunalaudalle [kyyhkyset lentävät] nokkimaan leivänmurusia, jotka yksi tai toinen on puistellut siihen omasta kuudensadan gramman annoksestaan.

Vankilan historia mietitytti, ja osaltaan synkkää tunnelmaa tehosti Kommunismi on vankila –näyttely. Se oli näyttelynä perin keskinkertainen ja ilmeisesti tilapäiseksi tarkoitettu. Vierailun selvästi vaikuttavinta antia oli itse rakennus. 

Huomasin miettiväni miltä Patarei näyttäisi, jos historiallisesti arvokkaisiin tiloihin saataisiin tasokas kansainvälinen näyttely. Aiheena voisivat olla kommunismin aikaansaannokset eri puolilla maapalloa. Toki voitaisiin esitellä myös positiivisia saavutuksia, jos sellaisia jostain löytyy.

Tietääkseni Virossa on halukkuutta peruskorjata vankila ja ottaa sen tilat museokäyttöön. Toivottavasti rahoitus saadaan kuntoon ja hanke toteutuu. Innostava esikuva löytyy naapurista: niin ikään huonoon kuntoon rapistunut lentokonehangaari kunnostettiin ja avattiin yleisölle v. 2012. Lentosatama on jo monen vuoden ajan ollut Viron suosituin nähtävyys.

Patarein mahdollisen museonäyttelyn tason ja toteutuksen osalta esikuvaksi sopii mielestäni Vapauden aukion laidalla sijaitseva Miehitysten ja vapauden museo. Kuvan vene löytyy museon äskettäin uusitusta näyttelystä, jonka näin nyt toistamiseen.

*) Novelli Salaliitto sisältyy kokoelmaan Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989). Novellit on valinnut ja kääntänyt Juhani Salokannel.

Navigare necesse est?

Puheet matkustamisen turmiollisuudesta ilmastokatsannossa keskittyvät yleensä siihen, millaisella kulkuneuvolla ollaan liikkeellä. Eikö pitäisi mieluummin kysyä, onko matka ylipäätään tarpeellinen saati välttämätön? Mielestäni kovin harva matka tarkkaan ottaen on.

Viikon mittainen purjehdusretkemme on hyvä esimerkki ”tarpeettomasta”, pelkästään huvin vuoksi tehdystä matkasta. Kaiken lisäksi matkalla ei varsinaisesti menty minnekään: lähtö- ja päätepiste oli sama. Lieventävä seikka on sentään se, että dieselöljyä kului vain parikymmentä litraa.

Suurten risteilyalusten hyötysuhde on täsmälleen yhtä huono, mutta päästöt kokonaan eri luokkaa. Myös rahtialusten ja tankkereiden päästöt ovat massiiviset, mutta niitä pidetään hyötyaluksina. Jos mannertenvälinen tavaraliikenne on välttämätöntä, laivoja on siedettävä jatkossakin. Purjealuksiin ei liene paluuta, mutta polttoaineena nesteytetty maakaasu on askel oikeaan suuntaan.

Entä jos suhataan edestakaisin Turun ja Tukholman väliä, yötä päivää vuodet ympäriinsä? Osa matkustajista on jostain tulossa ja jonnekin menossa, mutta edes jossain määrin järkeväksi toiminnan tekevät kyydissä olevat tavararekat. Taas palataan otsikkoon.

Äskettäiseen matkaani sisältyi liikkumista purjeveneellä, laivalla, junalla ja bussilla. Ehdottomasti turhin etappi oli edestakainen junamatka Jyväskylästä Muurameen. Sähköjunalla tehtynä kaiketi ookoo, mutta keulassa olikin Ukko Pekka -höyryveturi.

Veturi pössäytteli piipustaan mustaa savua, joka valtasi joksikin aikaa koko aseman seudun. Kompensaatioista ei puhuttu mitään, mutta ketään kyydissä ollutta ei näyttänyt hävettävän. Mainio elämys!

Viikko Saaristomerellä

Tampereelle päästyään veneessä kovia kokenut läppäri virkistyi. Sen kunniaksi lisään muutaman kuvan retkeltämme.

Ensimmäinen täysi meripäivä oli sunnuntai. Lähdimme Airisto Marinasta ja vietimme vesillä yli kymmenen tuntia, pääosin luovien. Loppumatka oli pakko ajaa koneella, koska muuten pimeä olisi yllättänyt ennen rantautumista Örön saarelle. Matkalla tuli vastaan yli viisikymmentä purjevenettä, joista kolmella oli spinaakkeri vedossa ja muutamalla purjeet virsikirjalla. Merivartioston vartiolaiva Tursas valvoi viikonlopun paluuliikennettä.

Örö osoittautui erittäin mukavaksi paikaksi: hyvä satama, rikas luonto ja kiinnostava historia. Koska olimme tulleet jo yllättävän pitkästi, päätimme viettää luppopäivän saarta tutkien. Käytössä oli hyväkuntoisia Jopo-pyöriä. Tapasimme kahdeksan harmaahaikaraa ja ilmoitin linnut Tiiraan. Merellä runsaslukuisin lintu taisi olla merimetso, niitä näkyi todella paljon.

Luppopäivän jälkeen jatkoimme navakassa vastatuulessa kohti Jurmoa, ja loppumatka piti taas ajaa koneella. Viikonlopun mentyä vesiliikenne oli vähentynyt rajusti.

Olin käynyt Jurmossa aiemminkin, mutta keskitalvella ja lintuasioissa. Klasun kaupan avautumista odotellessamme kävimme Högbergetillä katselemassa kesäisiä maisemia. Satamassa oli lisäksemme kaksi purjevenettä, joista toinen Öröstä tuttu. Lähtiessämme Eivor tuli vastaan sataman edustalla.

Jurmosta Björkön saarelle saimme purjehtia lupsakassa sivutuulessa. Nautinnollista menoa, valitettavasti matka oli kovin lyhyt! Byvikenin maisemia kehuin jo edellisessä postauksessa, muita veneitä ei näkynyt.

Yöllä tuuli kiihtyi vähän liiankin kovaksi, ja aamulla ankkuri lähti laahaamaan. Pääsimme kuitenkin irtautumaan ilman isompia vahinkoja ja jatkoimme matkaa saman tien. Koska halusimme pois tuulen armoilta, suuntana oli Nauvon venesatama.

Retken viimeisen yön vietimme Merimaskussa, jo lähellä Naantalia ja veneen kotisatamaa.

Merimasku

Syksyn purjehdusretki on lopuillaan. Lähdimme viikko sitten Naantalista ja kiersimme melkoisen lenkin Saaristomerellä. Kaukaisimmat kohteet olivat Örön linnoitussaari ja Jurmo. Eilen purjehdimme Nauvosta tänne Merimaskuun.

Toisin kuin joskus aiemmin, tuulta on riittänyt eikä moottorilla ole tarvinnut ajella. Kolmena päivänä on luovittu, yksi päivämatka tultu leppoisassa sivutuulessa ja yksi lasketeltu yli kymmenen metrin myötäisessä. Nopeus nousi hetkellisesti yli yhdeksän solmun, vaikka vedossa oli vain kaistale genuaa. Enimmäkseen on pidellyt poutaa, mutta kerran saatiin vettä niskaan kuin saavista kaatamalla.

Tukholman saariston hienot luonnonsatamat ovat vaihtuneet mukaviin vierassatamiin, vain yhden yön vietimme maasähkön ulottumattomissa. Björkön saari Jurmon koillispuolella oli luontonsa puolesta mykistävän hieno ja kaikin tavoin maineensa veroinen.

Pääosin sileille kallioille merkitty luontopolku kiersi 250 vuotta sitten järveksi kuroutuneen merenlahden. Ihastelimme näkymiä ja minä seurasin Pesäkarhujen ja Kirittärien ensimmäisen finaalipelin tapahtumia. Ottelu venyi kotareihin ja päättyi Kirittärien riemukkaisiin voitontunnelmiin.

Tarkoitus oli tehdä retkeltä kuvitettu postaus, mutta se ei nyt onnistu. Läppäri mykistyi enkä ryhdy kuvahommiin puhelimen kanssa. Mutta perästä kuuluu…

Asteria saapuu Helsinkiin

GGR-purjehduskilpailuun osallistunut Tapio Lehtinen ylitti Ranskan rannikolla sijainneen maalilinjan 19. toukokuuta: 322 vuorokautta yksin maailman merillä maissa poikkeamatta. Voisi luulla, että Asteria-vene ei hetkeen houkuttelisi. Mitä vielä! Pari viikkoa myöhemmin barnakkelit oli karsittu veneen pohjasta, muonavarastot täydennetty ja siirtopurjehdus kotisatamaan starttasi.

Tällä kertaa Tapiolla oli kaveri, ja nonstoppina tultiin Ahvenanmaalle saakka. Maarianhaminan länsisatamassa yleisöllä oli mahdollisuus nähdä vene, ja Tapio teki kunniakäynnin varustajalegenda Gustav Eriksonin haudalla. Tuliaisina oli pullollinen Kap Hornin edustalta koukattua Etelämeren vettä.

Eilisiltana Asteria lillui tyvenessä Jurmon eteläpuolella. Tänä aamuna (26.6.) tuulta oli hiukan enemmän, ja matka oli edistynyt Hankoniemen edustalle.

Asteria ehtii illaksi Helsinkiin ja huomiseksi Kauppatorin rantaan. Menisin paikalle, jos matka Rovaniemeltä olisi vähän lyhyempi!

Patarei

Vuonna 1840 valmistunut Patarei Tallinnan kupeessa oli alkujaan linnoitus, sitten kasarmi ja vuodesta 1920 vankila, missä käytössä se oli vuoteen 2002. Katselin monet vuodet laivasta massiivista rakennuskompleksia tietämättä mitään sen synkästä historiasta. Tilanne muuttui kun tartuin Jaan Krossin kirjoihin.

Aloitin novellikokoelmasta Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989, suom. Juhani Salokannel). Kokoelman kahdessa novellissa Kross kertoo ajastaan Patarein sellissä, ensin Natsi-Saksan miehityksen aikana ja sitten Neuvostoliiton. Jälkimmäisen tutkintavankeuden päätteeksi kirjailija passitettiin kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan.

Jo pelkästään Krossin vuoksi olen halunnut käydä Patarein vankilassa, mutta opastetut kierrokset eivät ole sopineet aikatauluihini. Tuorein takaisku on toukokuulta: olisin voinut lykätä viikolla matkaani, jos olisin kuullut ajoissa Patarein avaavan kesän ajaksi ovensa kiinnostuneille. Osa vankilaa ja näyttely ovat avoinna syyskuun loppuun saakka.

Näin joka tapauksessa Vabamu-museon uuden, erittäin korkeatasoisen näyttelyn. Miehitysajan historiasta kiinnostuneiden kannattaa lisäksi vierailla autenttisissa tiloissa toimivissa NKVD/KGB:n tutkintavankiloissa
Tallinnassa ja Tartossa.

PS
Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kolmen virolaiskirjailijan kokemuksista ja kohtelusta miehitetyssä kotimaassaan: Kross, Smuul, Meri ja Neuvostoliitto

Askelia ja ajatuksia Tallinnassa

Olen huomannut, että Tallinnassa askelia kertyy helposti paljon ja usein huomaamatta. Ennätys on viime vuoden toukokuulta, jolloin otin päivän aikana 32800 askelta.

Kyse on ilmiöstä, josta kirjoitin blogin syyskuussa 2011, tilan ottamisesta haltuun. Jos ”tila” tarkoittaa vierasta kaupunkia, parhaat menetelmät ovat käveleminen ja pyöräily.

Äskettäin Tallinnassa käydessäni jatkoin harrastusta. Ensimmäisen päivän askeleet (22 981) kertyivät seuraavasti: ensin hotellilta Balti Jaamille, sitten Rahumäen hautausmaalta Nommeen, mistä jatkoin bussilla sotilashautausmaalle Juhkentalin kaupunginosaan. Pronssisoturi on kiinnostanut pitkään, mutta näin sen nyt ensi kertaa. Ilmeisesti voitonpäivästä johtuen muistomerkille oli saapunut paikallisia ihmisiä kukkalaitteineen.

Jatkoin muistomerkiltä outoja katuja kohti kaupungin keskustaa. Erään kerrostalon päätyä koristi muraali, jonka aiheena oli mäkihyppääjä. Yritin muistella virolaisia lajin taitajia, mutta yhtään nimeä ei tullut mieleen.

D-terminaalin lähellä sijaitsevalle hotellille päästyäni olin kävellyt sen verran, että teki mieli oikaista hetkeksi.

Iltapäivällä palasin keskustaan katsoakseni Totuus ja oikeus -elokuvan, jota esitettiin yhdellä Coca Cola Plazan monista näyttämöistä. Elokuva kesti melkein kolme tuntia, ja pitkän istumisen jälkeen jaloittelin mutkan Tammsaare-puistossa ennen paluuta majapaikkaan.

Seuraavana päivänä kävelyt jäivät vähemmälle. Suunnistin aluksi Harjukadun Infopisteeseen, ostin Tallinna-kortin ja jatkoin Raatihuoneentorin kautta Pyhän Hengen kirkkoon. Se oli hyvä paikka hiljentyä ja suunnitella päivän ohjelmaa.

Sain myös uutta tietoa. Tämä kirkko oli ensimmäinen Virossa, missä saarnattiin kansankielellä. Mutta toisin kuin olin luullut, saarnaaja ei ollut Balthasar Russow, vaan hänen edeltäjänsä.

Tallinnan-matkallani oli tällä kertaa kaksi päätavoitetta, nähdä aiemmin mainittu elokuva ja tutustua Vabamu-miehitysmuseon uusittuun näyttelyyn. Vanha näyttely oli perinteisellä tavalla hyvä, mutta tämä uusi mielestäni loistava. Pidin erityisesti siitä, että tekijöillä oli riittänyt malttia pitää tekniikka sille kuuluvassa roolissa. Pääosassa oli näyttelyn kiinnostava sisältö. Tiskiltä sai mukaan älylaitteen ja kuulokkeet, joiden avulla kuuli suomeksi johdannot ja sai lukea selostukset näyttelyesineistä.

Lentosatama tuntui kävelijälle turhan kaukaiselta kohteelta enkä saanut busseista selvää, joten päätin suunnata pohjoisiin kaupunginosiin. Teletorni oli ennestään tuttu paikka, ja nousin korkeuksiin lähinnä saadakseni katetta Tallinna-kortille. Muut tämän suunnan nähtävyydet kiinnostivat selvästi enemmän.

Kävelin tornilta Metsakalmistuun, kävin Lennart Meren haudalla ja jatkoin bussilla Piritaan luostarin raunioille. Luostari oli ollut yllättävän suuri rakennus enkä enää ihmettele, että päätykolmio näkyy niin hyvin laivaan. Tallinnaa piirittäneet venäläiset hävittivät luostarin vuonna 1577 ja purkivat kattorakenteita polttopuiksi; seinäkivistä muotoiltiin kuulia ammuttaviksi tykeillä muurien yli kaupunkiin.

Seuraava kohteeni oli Maarjamäelle Viron itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi valmistunut Kommunismin uhrien muistomerkki. Vaikuttava monumentti on kaksiosainen: ”Matka” on pitkä käytävä, jonka seinillä on 20 000 uhrin nimet; viereinen alue ”Kotipiha” on turvan vertauskuva.

Nimilista ei ole kattava eikä lopullinen, sillä osa uhreista lepää edelleen nimettöminä joukkohaudoissa vieraalla maalla. Testasin verkkosivujen nimihakua kirjoittamalla kenttään tutun nimen. Osumia tulee kaksi: Jaan Kross vanhempi (alempi nimi), kirjailijan isä, menehtyi Mordvan vankileirillä Siperiassa 16.2.1946.

Hotellille palattuani ajattelin elämysten riittävän. Katselin laivoja ja sulattelin päivän antia.

Jaan ja Ellen

Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija kertoo kymmenvuotiaana tekemästään käynnistä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.

Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli ollut tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.

Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.

Perillä hakukone ohjasi sivustolle, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.

Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammalet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!

Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta läheskään kaikkia tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.

Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.

Tuulta ja tyyntä

Asteria-purrellaan maapalloa kiertävä Tapio Lehtinen ylitti viime yönä päiväntasaajan. Kaakkoispasaatin (kartan alaosan vihreä alue) vauhdittama eteneminen tökkäsi pitkäksi aikaa päiväntasaajan doldrumeihin (sininen alue). Trakkerissa veneen keula osoitti milloin mihinkin, ja päivämatkat jäivät aivan olemattomiksi.

Nyt näyttää paremmalta: edessä on koillispasaativyöhyke ja monen viikon luoviminen. Matkaa maaliin Ranskan rannikolle on hieman yli 3000 merimailia. Ongelmana on veneen pohjassa kukoistava ”eläintarha”, joka hidastaa vauhtia ja vaikeuttaa luovimista.

Kartalla Tapion edellä näkyvä vene on purjehtijalegenda sir Robert Knox-Johnstonin Suhaili, jonka reitti ja sijainti on merkitty v.1968-69 tehdyn purjehduksen lokikirjatietojen perusteella. Brasilian rannikolla näkyy alkumatkalla keskeyttäneen Francesco Cappellettin vene.

Tapion pelihuumori on koko ajan pysynyt hyvänä. Esimerkkinä siitä on Atlantin aalloilta viestitetty aprillipila.
Linkki GGR-sivustolle.

Risteilyalus ongelmissa

Viikko sitten lauantaina klo 16 uutisoitiin, että risteilyalus oli lähettänyt hätäviestin Norjan rannikolla. Viking Sky -niminen loistoristeilijä oli matkalla Tromssasta Stavangeriin, kun koneet alkoivat temppuilla. Alus ajautui jonkin aikaa kovassa tuulessa kohti rannikkoa ja pysähtyi vasta kun ankkuri saatiin lasketuksi. Matkaa kuivalle maalle oli siinä vaiheessa enää kilometrin verran, lähimpiin karikoihin vain parisataa metriä.

Tilannetta pidettiin niin kriittisenä, että evakuointi päätettiin käynnistää. Koska helikopteri ei voinut laskeutua alukselle, matkustajat oli nostettava kopteriin yksitellen.

Alus pääsi vajaalla koneteholla ajaen illan ja yön aikana turvallisen etäälle rannikosta, kunnes paikalle tilattu voimakas hinaaja saapui aamukahdeksalta ja otti Viking Skyn hinaukseen. Määränpäänä oli Molde, mihin saavuttiin sunnuntaina iltapäivällä. Risteily keskeytettiin, ja tällä hetkellä alus on Kristiansundissa korjattavana.

Tilanteesta selvittiin lopulta melko vähäisin vahingoin, mutta suuronnettomuuden ainekset olivat käsillä. Pohdiskelu haverin syistä ja päällystön vastuusta käynnistyivät välittömästi: monet olivat sitä mieltä, että aluksen olisi pitänyt pysyä maissa.

Keskiviikkona asiasta saatiin uutta tietoa: syyksi koneongelmiin ilmoitettiin alhainen öljynpaine. Kovakaan myrsky ei ole ylitsepääsemätön ongelma tämän kokoiselle (227 m) alukselle, mutta jos koneet lakkoilevat, tilanne on aivan toinen. Käsittääkseni kapteenin on voitava luottaa siihen, että konehuoneessa ollaan tehtävien tasalla. Nyt ei selvästikään oltu.

Ongelmiin joutunut Viking Sky on yksi norjalaisen Viking-varustamon kuudesta valtamerille tarkoitetusta aluksesta. Näin sisaralus Viking Sean Tukholmassa syyskuussa 2017.