Aihearkisto: Matkailu

Patarei

Vuonna 1840 valmistunut Patarei Tallinnan kupeessa oli alkujaan linnoitus, sitten kasarmi ja vuodesta 1920 vankila, missä käytössä se oli vuoteen 2002. Katselin monet vuodet laivasta massiivista rakennuskompleksia tietämättä mitään sen synkästä historiasta. Tilanne muuttui kun tartuin Jaan Krossin kirjoihin.

Aloitin novellikokoelmasta Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989, suom. Juhani Salokannel). Kokoelman kahdessa novellissa Kross kertoo ajastaan Patarein sellissä, ensin Natsi-Saksan miehityksen aikana ja sitten Neuvostoliiton. Jälkimmäisen tutkintavankeuden päätteeksi kirjailija passitettiin kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan.

Jo pelkästään Krossin vuoksi olen halunnut käydä Patarein vankilassa, mutta opastetut kierrokset eivät ole sopineet aikatauluihini. Tuorein takaisku on toukokuulta: olisin voinut lykätä viikolla matkaani, jos olisin kuullut ajoissa Patarein avaavan kesän ajaksi ovensa kiinnostuneille. Osa vankilaa ja näyttely ovat avoinna syyskuun loppuun saakka.

Näin joka tapauksessa Vabamu-museon uuden, erittäin kovatasoisen näyttelyn. Miehitysajan historiasta kiinnostuneiden kannattaa lisäksi vierailla autenttisissa tiloissa toimivissa NKVD/KGB:n tutkintavankiloissa
Tallinnassa ja Tartossa.

PS
Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kolmen virolaiskirjailijan kokemuksista ja kohtelusta miehitetyssä kotimaassaan: Kross, Smuul, Meri ja Neuvostoliitto

Askelia ja ajatuksia Tallinnassa

Olen huomannut, että Tallinnassa askelia kertyy helposti paljon ja usein huomaamatta. Ennätys on viime vuoden toukokuulta, jolloin otin päivän aikana 32800 askelta.

Kyse on ilmiöstä, josta kirjoitin blogin syyskuussa 2011, tilan ottamisesta haltuun. Jos ”tila” tarkoittaa vierasta kaupunkia, parhaat menetelmät ovat käveleminen tai pyöräily.

Äskettäin Tallinnassa käydessäni jatkoin harrastusta. Ensimmäisen päivän askeleet (22 981) kertyivät seuraavasti: Kävelin Rahumäen hautausmaalta Nommeen, mistä jatkoin bussilla sotilashautausmaalle Juhkentalin kaupunginosaan. Pronssisoturi on kiinnostanut pitkään, mutta näin sen nyt ensi kertaa. Ilmeisesti voitonpäivästä johtuen muistomerkille oli saapunut paikallisia ihmisiä kukkalaitteineen.

Jatkoin muistomerkiltä outoja katuja kohti kaupungin keskustaa. Erään kerrostalon päätyä koristi muraali, jonka aiheena oli mäkihyppääjä. Yritin muistella virolaisia lajin taitajia, mutta yhtään nimeä ei tullut mieleen.

D-terminaalin lähellä sijaitsevalle hotellille päästyäni olin kävellyt sen verran, että teki mieli oikaista hetkeksi.

Iltapäivällä palasin keskustaan katsoakseni Totuus ja oikeus -elokuvan, jota esitettiin yhdellä Coca Cola Plazan monista näyttämöistä. Elokuva kesti melkein kolme tuntia, ja pitkän istumisen jälkeen jaloittelin mutkan Tammsaare-puistossa ennen paluuta majapaikkaan.

Seuraavana päivänä kävelyt jäivät vähemmälle. Suunnistin aluksi Harjukadun Infopisteeseen, ostin Tallinna-kortin ja jatkoin Raatihuoneentorin kautta Pyhän Hengen kirkkoon. Se oli hyvä paikka hiljentyä ja suunnitella päivän ohjelmaa.

Sain myös uutta tietoa. Tämä kirkko oli ensimmäinen Virossa, missä saarnattiin kansankielellä. Toisin kuin olin luullut, saarnaaja ei ollut Balthasar Russow, vaan hänen edeltäjänsä.

Tallinnan-matkallani oli tällä kertaa kaksi päätavoitetta, nähdä aiemmin mainittu elokuva ja tutustua Vabamu-miehitysmuseon uusittuun näyttelyyn. Vanha näyttely oli perinteisellä tavalla hyvä, mutta tämä uusi mielestäni loistava. Pidin erityisesti siitä, että tekijöillä oli riittänyt malttia pitää tekniikka sille kuuluvassa roolissa. Pääosassa oli näyttelyn kiinnostava sisältö. Tiskiltä sai mukaan älylaitteen ja kuulokkeet, joiden avulla kuuli suomeksi johdannot ja selostukset näyttelyesineistä.

Lentosatama tuntui kävelijälle turhan kaukaiselta kohteelta enkä saanut busseista selvää, joten päätin suunnata pohjoisiin kaupunginosiin. Teletorni oli ennestään tuttu paikka, ja nousin korkeuksiin lähinnä saadakseni katetta Tallinna-kortille. Muut tämän suunnan nähtävyydet kiinnostivat selvästi enemmän.

Kävelin tornilta Metsakalmistuun, kävin Lennart Meren haudalla ja jatkoin bussilla Piritaan luostarin raunioille. Luostari oli ollut yllättävän suuri rakennus enkä enää ihmettele, että päätykolmio näkyy niin hyvin laivaan. Tallinnaa piirittäneet venäläiset hävittivät luostarin vuonna 1577 ja purkivat kattorakenteita polttopuiksi; seinäkivistä muotoiltiin kuulia ammuttaviksi tykeillä muurien yli kaupunkiin.

Seuraava kohteeni oli Maarjamäelle Viron itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi valmistunut Kommunismin uhrien muistomerkki. Vaikuttava monumentti on kaksiosainen: ”Matka” on pitkä käytävä, jonka seinillä on 20 000 uhrin nimet; viereinen alue ”Kotipiha” on turvan vertauskuva.

Nimilista ei ole kattava eikä lopullinen, sillä osa uhreista lepää edelleen nimettöminä joukkohaudoissa vieraalla maalla. Testasin verkkosivujen nimihakua kirjoittamalla kenttään tutun nimen. Osumia tulee kaksi: Jaan Kross vanhempi (alempi nimi), kirjailijan isä, menehtyi Mordvan vankileirillä Siperiassa 16.2.1946.

Hotellille palattuani ajattelin elämysten riittävän. Katselin laivoja ja sulattelin päivän antia.

Jaan ja Ellen

Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija kertoo kymmenvuotiaana tekemästään käynnistä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.

Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli ollut tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.

Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.

Perillä hakukone ohjasi sivustolle, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.

Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammelet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!

Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta monia muita tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.

Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.

Tuulta ja tyyntä

Asteria-purrellaan maapalloa kiertävä Tapio Lehtinen ylitti viime yönä päiväntasaajan. Kaakkoispasaatin (kartan alaosan vihreä alue) vauhdittama eteneminen tökkäsi pitkäksi aikaa päiväntasaajan doldrumeihin (sininen alue). Trakkerissa veneen keula osoitti milloin mihinkin, ja päivämatkat jäivät aivan olemattomiksi.

Nyt näyttää paremmalta: edessä on koillispasaativyöhyke ja monen viikon luoviminen. Matkaa maaliin Ranskan rannikolle on hieman yli 3000 merimailia. Ongelmana on veneen pohjassa kukoistava ”eläintarha”, joka hidastaa vauhtia ja vaikeuttaa luovimista.

Kartalla Tapion edellä näkyvä vene on purjehtijalegenda sir Robert Knox-Johnstonin Suhaili, jonka reitti ja sijainti on merkitty v.1968-69 tehdyn purjehduksen lokikirjatietojen perusteella. Brasilian rannikolla näkyy alkumatkalla keskeyttäneen Francesco Cappellettin vene.

Tapion pelihuumori on koko ajan pysynyt hyvänä. Esimerkkinä siitä on Atlantin aalloilta viestitetty aprillipila.
Linkki GGR-sivustolle.

Risteilyalus ongelmissa

Viikko sitten lauantaina klo 16 uutisoitiin, että risteilyalus oli lähettänyt hätäviestin Norjan rannikolla. Viking Sky -niminen loistoristeilijä oli matkalla Tromssasta Stavangeriin, kun koneet alkoivat temppuilla. Alus ajautui jonkin aikaa kovassa tuulessa kohti rannikkoa ja pysähtyi vasta kun ankkuri saatiin lasketuksi. Matkaa kuivalle maalle oli siinä vaiheessa enää kilometrin verran, lähimpiin karikoihin vain parisataa metriä.

Tilannetta pidettiin niin kriittisenä, että evakuointi päätettiin käynnistää. Koska helikopteri ei voinut laskeutua alukselle, matkustajat oli nostettava kopteriin yksitellen.

Alus pääsi vajaalla koneteholla ajaen illan ja yön aikana turvallisen etäälle rannikosta, kunnes paikalle tilattu voimakas hinaaja saapui aamukahdeksalta ja otti Viking Skyn hinaukseen. Määränpäänä oli Molde, mihin saavuttiin sunnuntaina iltapäivällä. Risteily keskeytettiin, ja tällä hetkellä alus on Kristiansundissa korjattavana.

Tilanteesta selvittiin lopulta melko vähäisin vahingoin, mutta suuronnettomuuden ainekset olivat käsillä. Pohdiskelu haverin syistä ja päällystön vastuusta käynnistyivät välittömästi: monet olivat sitä mieltä, että aluksen olisi pitänyt pysyä maissa.

Keskiviikkona asiasta saatiin uutta tietoa: syyksi koneongelmiin ilmoitettiin alhainen öljynpaine. Kovakaan myrsky ei ole ylitsepääsemätön ongelma tämän kokoiselle (227 m) alukselle, mutta jos koneet lakkoilevat, tilanne on aivan toinen. Käsittääkseni kapteenin on voitava luottaa siihen, että konehuoneessa ollaan tehtävien tasalla. Nyt ei selvästikään oltu.

Ongelmiin joutunut Viking Sky on yksi norjalaisen Viking-varustamon kuudesta valtamerille tarkoitetusta aluksesta. Näin sisaralus Viking Sean Tukholmassa syyskuussa 2017.

Ronja ja Aino lentävät etelään

Äskettäin silmiini osui HS Nyt -artikkeli viime vuoden marraskuulta, jossa Ronja kertoo pakottavasta tarpeestaan matkustaa etelään. Pakko tulee siitä, että ”Suomessa ei pysy järjissään marraskuussa”, ellei…

Ronja lentää etelän lämpöön neljä kertaa vuodessa, kahdesti keskitalven pimeimpänä aikana. Erikoiselta ja ehkä hieman ristiriitaiseltakin vaikuttaa, että ahkerasta lentelystään huolimatta Ronja ilmoittaa olevansa luonnonystävä.

Aino lähti jo syyskuussa. Ensimmäinen pitkäaikaisempi pysähdyspaikka oli Unkari, missä Aino vietti puolitoista kuukautta. Matka jatkui marraskuun puolivälissä ja maat vaihtuivat tiuhaan: Serbia, Kroatia, Italia, Tunisia. Välimerellisessä ilmastossa Ainon kaukokaipuu alkoi asettua.

Aino matkailee omatoimisesti tutussa porukassa, jonka kokeneimmat tietävät parhaat paikat ruokailla ja turvallisimmat yöpyä.

Pari kuukautta Algeriassa ja Marokossa viihdyttyään Aino ylitti Gibraltarin salmen ja pysähtyi reilun kuukauden ajaksi Espanjan sisäosiin. Suositut turistikohteet eivät Ainoa kiinnosta.

Vaikka Aino tekee varsinkin lomalla ollessaan ratkaisunsa näennäisen spontaanisti, kartalle merkittynä matka näyttää huolellisesti suunnitellulta:

Aino on siis kurki.

Pakko nähdä maailmaa?

Kokenut maailmanmatkaaja Mirva Saukkola esitteli eilen Helsingin Sanomissa kymmenen matkakohdetta, ”jotka kaikkien pitäisi kokea ainakin kerran elämässään”. Mikä uskomattominta, esitellyt luksuselämykset ”eivät maksa juuri mitään, kunhan on päässyt paikan päälle”. 

Hupaisa klausuuli ei paljon auta, kun Saukkolan suosittamat kohteet  sijaitsevat hajallaan ympäri maailmaa: viisi Suomesta katsottuna eri mantereella, kolme muuten vain kaukana, kaksi muissa pohjoismaissa ja yksi Suomessa. Lentämistä riittää!

Kommenteissa ihmeteltiin HS:n toimituksen logiikkaa. Samaan aikaan kun syyllistetään lukijoita milloin mistäkin ilmaston kannalta huonosta valinnasta, julkaistaan kaukomatkailuun kannustava artikkeli.

Suomen kohde, saariston rengastie on esitellyistä ainoa, johon tutustumista olen itsekin vakavasti harkinnut. Minua tosin kiehtoo Turun saaristo, ei niinkään marsalkka Mannerheimin lapsuudenkoti tai Naantalin birgittalaisluostarin kirkko. 

Mainitut nähtävyydet sijaitsevat mantereella, joten niihin tutustuminen ei edellytä rengastien kiertämistä (ja auton vuokraamista). Ilmasto kiittää, jos matkustaa julkisilla Naantaliin ja jatkaa tarvittaessa taksilla.

Jos Turun saaristo kiinnostaa, sitä pääsee kätevimmin ihailemaan matkustamalla laivalla Turusta Maarianhaminaan. Ja jos välttämättä haluaa, takaisin Turkuun pääsee samana päivänä! Kannattaa kuitenkin jäädä muutamaksi päiväksi Ahvenanmaalle.  

Itsenäinen Islanti

Sain kesäkuun lopulla kuulla lähteväni parin kuukauden kuluttua Islantiin.

Ensihämmennyksestä toivuttuani marssin kirjastoon ja lainasin valikoiman Islantiin liittyvää kirjallisuutta. Luin uudestaan Antti Tuurin matkakirjan Suuri pieni maa, Tuurin kääntämän Poltetun Njallin saagan, Satu Rämön  Islantilaisen kodinonnen ja Halldor Laxnessin Salka Valkan. (Matkan jälkeen luin Laxnessin kaksi muuta kirjaa ja Tapio Koivukarin uusimman, mutta niistä myöhemmin)

Toki lainasin varsinaisia matkaoppaitakin, esimerkiksi Berlitzin Islanti -matkaoppaan.

Tämän pienen opaskirjan Islannin historiaa ja itsenäisyyttä käsittelevä osio teki vaikutuksen, ja kun näin Jon Sigurdssonin kuvan Grindavikissa ensimmäisen majapaikkamme seinällä, tunnistin miehen heti. Sama mies oli saanut kuvansa myös 500 kruunun seteliin. Toisin kuin Suomella, Islannilla on oma raha aidon itsenäisyyden yhtenä tunnusmerkkinä.

Matkaoppaassa Islannin ulkopolitiikan pääperiaate on muotoiltu näin:

Kuvasarja Islannista:

Islannin ympäri 5 päivässä

Junalla etelään

Junamatka Rovaniemeltä Jyväskylään kesti kauemmin ja oli kaikin tavoin raskaampi kuin vielä tuoreessa muistissa ollut matka Tampereelta Keflavikiin. Lisäksi juna oli koko ajan myöhässä.

Syyksi lähdön myöhästymiseen ilmoitettiin ruuhkainen ratapiha; jatko Tampereelta Jyväskylään myöhästyi kalusto-ongelmien vuoksi. Kuinka ollakaan, kalustona oli sääherkkä Pendolino. No, moni muukin juna oli eilisiltana myöhässä.

Jyväskylässä sää tuntui kylmemmältä kuin Rovaniemellä kertaakaan koko syksynä. Pakkasta oli vain pari astetta, mutta ilkeä tuuli tehosti vaikutelmaa. Pientä tuiskun poikastakin oli havaittavissa.

Eilisten havaintojen mukaan lumitilanne on samanlainen Keski-Suomessa ja Lapin eteläosissa: heikko. Uutiset kertovat, että brittiläiset matkanjärjestäjät ovat peruneet lumen puutteen vuoksi matkoja Lappiin, yksi kone oli kääntynyt paluumatkalle kesken lennon. Ehkä koneessa oli järjestetty huutoäänestys.

Tänään kävimme Haukanniemessä, mutta toiveena olleita tiklejä ei löydetty. Vesisateesta huolimatta sää tuntui miellyttävämmältä kuin illalla. Tuomiojärvi oli kauttaaltaan jäässä, kun taas Jyväsjärvi kuuluu olevan keskiosistaan sula. Järvien syvyysero selittää tilanteen.

Sinivalkoista väriä

Tänään on erityisen hyvä päivä kirjoittaa pari sanaa liputtamisesta.

Koska veneemme oli ruotsalaisomistuksessa, perässä liehui kuningaskunnan lippu. Tilanteeseen tottui yllättävän nopeasti, kun lippua katsoessaan muisti ajatella enemmän prinsessoja kuin kuningasta. Näillä mentiin ensimmäiset kolme päivää.

Mukana oli myös Suomen lippu mutta puuttui tieto siitä, mitä liputussäännöt sanovat ylimääräisen lipun käytöstä. Onneksi kippari löysi netistä Suomen Purjehtijaliiton liputusohjeet vuodelta 2009. Kohta ”Kansallisuuden ilmaiseminen” on kuin meitä varten kirjoitettu:

Purjehtiessaan vieraan maan lipun alla esimerkiksi vuokraveneellä, voi suomalainen osoittaa kansallisuutensa nostamalla Suomen pienoiskansallislipun vasempaan saalinkiin. Veneseuralippua ei käytetä tähän tarkoitukseen.