Avarassa luonnossa näytettiin eilen, kuinka kondoriemo työnsi poikasen vuorenseinämälle rakennetusta pesästä. Alapuolella oli satojen metrien pudotus, mutta ei hätää: poikanen levitti siipensä ja huomasi osaavansa lentää!
Samuli Paulaharju kertoo syvästi myötäeläen vastaavanlaisesta tilanteesta kirjassaan Ruijan äärimmäisillä saarilla. (ladattavissa kansalliskirjaston sivuilta)
Monta kalaveroa saavat pahtapesän perilliset ahtaa laajaan kurkkuunsa, ennenkuin siivet ovat siksi varttuneet, että emo saattaa uskoa lapsensa niiden varaan. Ja sitten pitää korkeimmiltakin ylituvilta ja lohtakamareista roikaista alas kauheaan mustana pauhaavaan syvyyteen…
Pientä päätä tämä kovin vistottaa. Ei auta, vaikka emo monta kertaa näyttää tempun: heittäytyy kallionkielulta alas, laukoo siipiään ja laskeutuu sievästi aalloille keikkumaan. Perillinen yhä vain kauhtuen siirtyy pois kielulta. Se on niin vistottava temppu, että voi, voi. Eikä emolla lopulta ole muuta neuvoa kuin survaista lapsensa kalliolta alas. Silloin sikiökin löytää lentoneuvonsa ja tulla roikkelehtii mereen, itse vähääkään tajuamatta, millä tavalla.
Mutta tämän jälkeen perillinenkin kohta on jo oikea merilintu, lentäjä ja soutaja sekä taitava kalamies.
Paulaharju ei mainitse lajia, mutta ehdokkaita on useita. Itse olen päässyt näkemään etelänkiislan poikasten hurjia hyppyjä Hornøyan lintusaarella.
Tapasin kuvan räkättirastaan poikasen pari viikkoa sitten. Kuten näkyy, pyrstö on vielä pahasti keskeneräinen. Lentopyrähdykset jäivät maksimissaan muutaman metrin mittaisiksi, mutta jostain on aloitettava.