Sain tehtäväkseni suosittaa sopivaksi katsomaani luettavaa Antti Tuurilta.

Jouduin miettimään pitkään: Tuuri on niin tuottelias ja monipuolinen kirjailija, että on mistä valita. Tehtävää ei helpottanut sekään, että olen pitänyt melkein kaikista lukemistani Tuurin kirjoista, ja niitä on paljon.

Jounin aktiivinen lukuharrastus on melko uusi asia, mutta uskalsin luottaa hänen ymmärtävän hyvän päälle. Lisäksi tiesin historian kiinnostavan.

Näistä lähtökohdista kehotin lukemaan Jussi Ketolan elämänvaiheista kertovat kolme kirjaa: Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies ja Ikitie. Ne ovat mielestäni edustava näyte Tuurin tuotannon tästä puolesta, teksteinä ansiokkaita ja kertomuksina kiinnostavia.

Tuuri käsittelee Kylmien kyytimiehessä ja Ikitiessä Suomen historian poliittisesti herkkiä ajanjaksoja niin tasapuolisesti, että kirjailijaa ei tietääkseni ole edes yritetty valjastaa minkään poliittisen suunnan mainosmieheksi.

Sitaatti Kylmien kyytimiehestä puhuu puolestaan:

Lapset tulivat sanomaan minulle, että olivat antaneet koiran nimeksi Sankari, koska se oli ollut mukana taisteluissa ja menettänyt jalkansa. Nainen ei ollut varma, riittikö jalan menettäminen tekemään ketään sankariksi, sen mielestä piti tietää myös, mitä sankaritekoja koira oli Tampereella tehnyt. Sanoin sen olleen tiedustelija, joka oli tutkinut ja merkinnyt maastokohtia, joita hyökkääjät ja puolustajat voivat sitten käyttää sotaa käydessään. Sanoin koiran olleen myös puolueeton ja vastustaneen sotaa. Lasten mielestä se kaikki riitti sankarin nimeen. s.247

Ikitietä lukiessani pohdiskelin, miten nuori polvi sulattaa Tuurin lauserakenteet ja ylipäätään hänen tapansa kirjoittaa.

Kysyin arveliko se olevansa isänmaan asialla vai oliko se mukana siksi, että piti ihmisten hakkaamisesta ja potkimisesta; se arveli että asia voisi olla tutkimisen arvoinen.

Kotoaan väkisin haetulta Jussi Ketolalta ei liikene ymmärtämystä muiluttajilleen, mutta “kommunisti” katselee yhtä kriittisin silmin ympärilleen myös uudessa ympäristössään, nousevassa työläisten paratiisissa.

Ketola tapaa Novoje Sampossa Strangin ja muitakin tuttuja Amerikan vuosiltaan. Toisin kuin Ketola, nämä ovat tulleet paikalle vapaaehtoisesti.

Strang neuvoi, että minun kannatti opetella tuntemaan täällä kaikki Amerikasta tulleet suomalaiset, koska heidän avullaan löytäisin täällä paremman elämän kuin suomalaisten punikkien joukosta, jotka olivat riitaista väkeä, hautoivat vieläkin vuoden kahdeksantoista tapahtumia ja vatkasivat sitä, kuka oli antanut lahtareitten ottaa Suomen, vaikka Helsinki ja koko Etelä-Suomi oli ollut kansanvaltuuskunnan hallussa.

Jussi Ketolan ja muiden suomalaisten elämä Neuvosto-Karjalassa muuttuu lupaavan alun jälkeen muutamassa vuodessa sietämättömäksi.

Vaikka Tuuri kirjoittaa tapansa mukaan kiihkottoman toteavasti, näin suorasukaista asian käsittelemistä olisi todennäköisesti pidetty sopimattomana 1970-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Juonipaljastukseen syyllistymättä voin varmaankin mainostaa Ikitien loppukohtausta. Se on helmi, hieno palkinto lukijalle.
7/2012