Kevyttä kesälukemista

Lukaisin Antti Tuurin viime vuonna julkaistun romaanin Pitelemättömät. Mitenkähän tämän kauniisti sanoisin: kirja on jokseenkin tyhjänpäiväinen.

Uteliaisuuttani katsoin, mitä muut sanovat. Jukka Petäjä (HS) toteaa heti otsikossa, että kirja on pettymys. Totta toki, mutta yllättävän ikävästi sanottu ykköslehdessä. Arvion viimeinen virke vastaa täydellisesti omaa tilannettani ja tuntemuksiani:

Ehkä olen viime aikoina lukenut sen verran hyviä ja painokkaita kirjoja, että Pitelemättömät tuntuu aika yhdentekevältä romaanilta. Syvyyttä siinä on vain nilkkaan asti.

Olen lukenut talven ja kevään aikana Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon, 18 teosta, lähes 8000 sivua. (Mahdollisesti suomennettuja runoteoksia en lukenut.) Kross oli siis tuottelias kirjailija, ei kuitenkaan yhtä tuottelias kuin Antti Tuuri.

Krossin tuotannossa ei ole yhtään välityötä saati hutia, mutta Tuurin romaanien taso vaihtelee aika tavalla. Mielestäni hänen viimeisin laaturomaaninsa on Ikitie vuodelta 2011, Jussi Ketolan vaiheista kertovan hienon trilogian päätösosa. Trilogian muut osat ovat Taivaanraapijat (2005) ja Kylmien kyytimies (2007).

Tänä vuonna julkaistu teos Ameriikan raitilla on Antti Tuurin kirjojen ystäville kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija muistelee rapakon takana tekemiään taustatöitä ja kertoo esimerkiksi saaneensa idean Ikitien kirjoittamiseen kuunnellessaan tutkija Varpu Lindströmin esitelmää Kanadasta ja Yhdysvalloista Venäjälle lähteneiden suomalaisten kohtaloista 1930-luvulla.

Tämä paljastus vetoaa pesäpallon ystävän huumorintajuun:

Sen verran minua siepparien ammattikunta pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla huvitti, että Taivaanraapijat-romaaniini laitoin sieppariksi vimpeliläisen. Ajattelin, että pesäpallon pelaamisen täytyi olla vimpeliläisillä verissä jo ennen kuin Tahko Pihkala oli lajin kehittänyt.