Kun tasan vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Lappajärvi maailmankartalle, virikkeen antoi Petra Ollin maailmanmestaruus. Tällä kertaa virikkeenä on Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli: kirja kertoo taiteilija Arvid Bromsin elämästä Lappajärvellä.
Kirjassa on vilisemällä tuttuja paikkoja ja henkilöitä. Kun postin lähellä asuva maanmittari mainittiin ensi kerran, ymmärsin puhuttavan kirjailijan isästä:
Postin luona Matti näyttää minulle vastapäistä vaaleaa taloa, sanoo maanmittarin muuttaneen siihen kesällä Vimpelistä. Matti arvelee, että maanmittarillakin voisi olla sen verran irtorahaa, että sille voisi taulun kaupata.
Tapio näytti talon kun ajoimme venesatamaan. Järveltä palatessa pysähdyimme ja otin kuvan.
Luottotaksikuski Matin arvio osuu oikeaan, ja maanmittarista tulee taiteilijan vakioasiakas. Aina ”irtorahaa” ei kuitenkaan löydy, ja taiteilija joutuu tyytymään henkeviin keskusteluihin.
Maanmittari ei ole kuitenkaan leikkituulella ja sanoo heti, ettei sillä ole ylimääräisiä rahoja taulujen ostoon, vanhin poika on lähetetty Saksaan kieltä oppimaan ja matka on maksanut paljon, eikä maanmittari ole varma, onko pojalle Saksan-matkasta mitään hyötyä.
Tuurini lukeneena tiesin heti, että Saksaan lähetetty poika on kirjailija itse.
Kirjan kantta hallitsee Arvid Bromsin omakuva vuodelta 1948, jolloin taiteilija oli 38-vuotias ja tuloksesta päätellen luovassa vireessä. Lappajärvelle muuttaessaan Bromsin viisikymppiset lähestyivät, ja taiteilija oli ohittanut uransa huippuvaiheen.
Broms asui Lappajärvellä yhdessä maalaamista harrastaneen 5. vaimonsa Helvi Inkerin kanssa. Tauluja syntyi ja kauppa kävi kohtuullisen hyvin, tosin vain Arvidin töitä ostettiin. Viina vei kuitenkin miestä yhä väkevämmin, ja vaimo joutui hillitsemään toisinaan pahapäiseksi äityvää miestään rauhoittavilla ruiskeilla.
Aina välillä tehtiin kuitenkin töitä ihan tosissaan, ja jaksot kankaan äärellä Tuuri kuvaa yhtä uskottavasti kuin hauskoittelutkin. Taiteellinen kunnianhimo nosti päätään viimeisiä kertoja. Hartaasti odotettu talvi Italiassa meni mönkään, ja Strindbergillä Helsingissä pidetty yhteisnäyttely vaimon kanssa oli katkera pettymys.
Romaanissa Tuuri hahmottelee Bromsista kuvan värikkäänä tyyppinä, joka on paitsi lahjakas, myös lyhytjänteinen, heikkoluonteinen ja sutki; ei ihme että suurpiirteinen taloudenpito johti pahimmillaan leivättömiin pöytiin. Henkilökuva lienee näköinen ja osuva.
Seniorisarjaan jo aikapäiviä sitten siirtynyt Antti Tuuri osoittaa olevansa edelleen niin hyvässä iskussa, että eläkeläiseksi ei kannata jättäytyä. Romaanin huumori on tuurimaista ja sitä viljellään tavallista enemmän. Sanailussa Helvi Inkeri peittoaa miehensä mennen tullen eikä kalpene vähääkään vertailussa Tuurin romaanien parhaisiin suunsoittajiin.
