Pääsiäislauantain iltana saimme Oslon päärautatieaseman edustalla muistutuksen siitä, että norjalaiset ovat todellista hiihtäjäkansaa.

Aurinko lämmitti, lokit kirkuivat eikä lunta näkynyt missään, mutta kerjäläisten ja turistien seassa pujotteli paikallista väkeä sukset olalla ja monot jalassa!

Kuva jäi valitettavasti ottamatta, mutta tässä kaksi muuta. Kaakaopurkki löytyi Bygdøyn ulkomuseoalueelta kaupan näyteikkunasta ja aikansa tyylikkäimmän mäkihyppääjän suoritus Holmenkollenin hiihtomuseosta.

Vartalo suorana hyppäämistä edelsi tyyli, jossa jalkoja koukisteltiin koko ilmalennon ajan! Herrasmiesmäisen seisoskelun jälkeen oli muodikasta hypätä rajussa etunojassa kädet vartalon jatkeena.

Vierailun virallinen osuus päättyi eilen sinne mistä lauantaina aloitimme: Fram-museoon. Se täytti komeasti kaikki odotukseni, jotka eivät olleet vähäiset. Samalla katsastimme ne alueen museot, joihin emme ensimmäisellä käynnillämme ehtineet.

Vaikutelmaksi jäi, että museoihin tutustumista ajatellen ajoitus osui aivan nappiin: väkeä kyllä parveili aika tavalla, mutta määrä lienee jäänyt viides- tai kymmenesosaan varsinaisen turistisesongin huippuluvuista. Myös sää oli koko ajan paras mahdollinen,

Eilen kävimme Holmenkollenilla. Paikka sinänsä oli näkemisen arvoinen, puhumattakaan hyppyrimäen tornista avautuneista näkymistä. Hiihtomuseossa esiteltiin kiinnostavasti hiihdon historiaa ja maailman johtavan hiihtokansan mainetekoja.

Suomalaisurheilijoista mainittiin mäkiennätystä parannelleet Veikko Kankkonen ja Topi Mattila sekä arvostetun Holmenkollen-mitalin saaneet. Heitä oli melkoinen joukko, joukossa mm. vuonna 1987 palkittu Matti Nykänen.

Nansen oli edustavasti esillä Kollenillakin, näyttelyissä ja museon edustalla.

Adam Russ esittelee erikoislaatuisessa matkaoppaassaan 101 kohdetta, joihin ei kannata matkustaa. Norjaa ja maan pääkaupunkia mollataan näin:

Oslo on niin kompakti ja pieni kaupunki, että sen saattaa kadottaa silmänräpäyksessä. Ja jos pitää silmänsä koko ajan tiukasti kiinni, saattaa hyvällä onnella jäädä koko Norja näkemättä.

Onnensa kullakin. Olen käynyt Norjassa liki kolmekymmentä kertaa, pitänyt silmäni auki ja nauttinut näkemästäni. Finnmark on tyydyttävästi koluttu, mutta suurin osa Norjan eteläistä osaa on näkemättä, myös Oslo. Ei kuitenkaan kauan: matkat ja majoitukset on varattu pääsiäiseksi.

Minua vetävät Norjaan ennen kaikkea linnut, maisemat ja laivat. Kun matkustan Osloon, joudun unohtamaan linnut kokonaan eikä se ole helppoa! Maisemista ei tarvitse tinkiä, ja pääsen katselemaan niitä uudesta näkökulmasta ilman kameraa.

Nasjonalmuseet lienee paras paikka selvittää, miten norjalaistaiteilijat ovat käsitelleet maailman kauneimpia maisemia. Erityisesti vanhojen maalausten värit kiinnostavat ja niistä voi varmistua vain paikan päällä.

Matkan ykkösasia ovat Bygdøy-niemen museot ja historialliset laivat: Fram, Gjøa ja hivelevän kaunislinjaiset viikinkilaivat.

Kuvassa Osebergin laiva ja Neil Oliver, BBC:n kolmeosaisen Viikingit-dokumentin asiantuntijajuontaja.

Kun vuokraamo luovuttaa käyttöön Volkswagen Polon, tietää mitä saa. Erona aiempiin oli se, että tällä kertaa moottorina oli pienin vaihtoehto, kolmesylinterinen 1-litrainen.

Ensimmäiset ylämäet nousivat viitosvaihteella niin rivakasti, että kuutiotilavuus piti tarkistaa rekisteriotteesta. Sitkeyttä oli ihmeteltävän paljon.

Ajo-ominaisuudet ovat tämän kokoluokan autolle hyvät ja tilaa riittävästi kahdelle miehelle ja viikon kamppeille. Yhtään enempää ei olisi mahtunut, mutta ei tarvinnutkaan.

Kulutus tuotti pettymyksen. Teknisten tietojen mukaan maantieajossa pitäisi päästä reilusti alle viiden litran, mutta meillä meni 5.3. Talvirenkaat vaikuttivat ja kuorma, mutta silti…

Matkustin keskiviikkona junalla Jyväskylästä Kuopion kautta Rovaniemelle. Matka sujui mukavasti ja kesti 8 tuntia 40 minuuttia.

Joudun ikäväkseni myöntämään, että tyhjänpäiväinen surffailu on pitkälti syrjäyttänyt lukemisen ja muut kehittävät tavat kuluttaa aikaa pitkillä junamatkoilla. Jyväskylän ja Pieksämäen väli on niin lyhyt, että en viitsinyt kaivaa läppäriä esiin.

Niinpä katselin maisemia ja pohdiskelin arkisen lähiluonnon ihmeellisyyttä vastapainoksi illalla esitetylle televisioluonnolle: näin vajaassa tunnissa miljoonia koivunlehtiä. Ihmeellistä asiassa on se, että lehdet puhkeavat joka kevät ja varisevat maahan joka syksy. Vielä paljon suurempi ihme on lehtien solukoissa kesän aikana tapahtuva biokemiallinen prosessi!

Pieksämäellä asetuin IC-junan toiseen kerrokseen, ja sorruin hyödyntämään hyvin toiminutta junan lähiverkkoa.

Kajaanin asemalla odotti kuusi vanhaa sinistä vaunua, joiden eteen valjastettiin kahden sähköveturin parivaljakko. Matka jatkui puolen tunnin odottelun jälkeen. Pitkässä vaunuosastossa oli minun lisäkseni vain neljä matkustajaa, Paltamon jälkeen enää kaksi.

Ilmastoitujen IC-junien jälkeen juna tuntui tukalan kuumalta, vaikka tuuletus oli täysillä: merkkivalo paloi ja kaikki avattavat ikkunat olivat auki. Lepattavia verhoja katsellessani ymmärsin päässeeni aikamatkalle rautateiden lähihistoriaan.

Kuvattuani matkustamon kävin ikuistamassa toimintavarmuuden perikuvan, legendaarisen junan vessan. Maineensa veroinen oli tämäkin vanha palvelija; alhaalla vilkkuneet betoniset ratapölkyt edustivat nykyaikaa.

Saranoitu ovi toimi moitteettomasti – toisin kuin IC-junan paikalleen juuttunut liukuovi. On makuasia, oliko ovi koko ajan puoliksi auki vai kiinni.

Olisin päässyt nettiin mokkulan avulla, mutta käytettävissä ei ollut ainuttakaan matkustajille tarkoitettua pistorasiaa. Miettikääpä sitä!

Jos tämän päivän matkustajien krooninen sähkön tarve olisi ollut tiedossa 1980-luvulla, uusiin sinisiin vaunuihin olisi varmaankin voitu helposti asentaa riittävä määrä pistorasioita ilman merkittäviä lisäkustannuksia.

Säästin läppärin akkua voidakseni seurata matkan loppuvaiheissa Bittilähteestä Kirittärien superpesisottelua.