Kun matkustin äskettäin Jyväskylään, lumisia maisemia riitti vain Kemiin saakka. Parkanon ja Tampereen välillä näkyi osittain sulia järviä. Jyväsjärvi oli sentään kauttaaltaan jäässä mutta niin heikossa, että järvellä hohaillut uskalikko päätyi Keskisuomalaisen uutisaiheeksi.

Lintuhavainnot jäivät vähiin. Päijänteen rannoilta ilmoitettiin Tiiraan vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon isokoskeloita, mutta kaupungissa näkyi vain sinisorsia. Emme ryhtyneet edes arvailemaan Rauhalahden sorsaparven nokkalukua, mutta joku viitseliäämpi oli päätynyt viiteensataan. Lähellä Helsinkiä näin junan ikkunasta kyhmyjoutsenperheen ja muutamia kanadanhanhia. Siinä mainittavimmat lintuhavainnot sitten ovatkin.

Ennen laivan lähtöä ehdin käymään kahdessa kulttuurikohteessa, joiksi olin valinnut Luomuksen ja Ateneumin. Olin luullut, että luurangot eivät kiinnosta, mutta juuri ne olivat mielestäni talon parasta antia! Kun lisäksi itse rakennus osoittautui sisältä vähintään yhtä vaikuttavaksi kuin ulkoa, vierailu (kyseessä ensivisiitti) oli retken positiivisin yllätys.

Ateneumissa kiersin katsomassa muutamat suosikit ja paneuduin sitten Schjerfbeck-näyttelyyn. Se oli laajempi kuin olin odottanut ja täytti kovat odotukset sataprosenttisesti. Väkeä riitti vaikka oli tavallinen arkipäivä.

Yövyin laivassa ja suunnistin aamulla Viru-hotellille, jonka olin valinnut ihmeen edullisen hinnan vuoksi seuraavan yön majapaikaksi. Pyhien mentyä matkailijoita oli liikkeellä poikkeuksellisen vähän. Sain huoneen käyttööni jo aamupäivällä, ja pääsin saman tien tutustumaan ylimmän kerroksen KGB-museoon. Se oli toinen syy hotellin valintaan.

Muukin päivä kului kulttuurin parissa. Kumuun houkutteli näyttely Valloittajan katse ja sen osana uusiseelantilaisen Lisa Reihanan panoraamavideoteos In Pursuit of Venus. Pakko hehkuttaa: harvoin olen katsellut visuaalista taidetta yhtä lumoutuneena kuin tätä.

Jatkoin Kadriorgin puistoon ja tutustuin 1700-luvulla rakennettuun palatsiin. Rakennus teki suuren vaikutuksen, varsinkin korkea keskisali ja pienempien salien komeat uunit. Toki ihailin myös maalauksia. Upeaan ja hyvin hoidettuun puistoon kannattaa tutustua mieluummin keskellä kesää kuin talvea!

Päivän kolmantena kohteena oli Tammsaare-museo vanhassa puutalossa Lydia Koidulan mukaan nimetyn kadun varrella. Kun muita vieraita ei ollut, sain erityispalvelua. Valvojatäti nousi perässäni yläkertaan tuoden käyttööni täppärin, josta sain lukea kirjailijan vaiheista suomeksi. Museo oli sympaattisesti vanhanaikainen kuten kotimuseoiden kuuluu ollakin.

Kaupunkiin palattuani ehdin vielä käväistä Miehitysmuseossa, joka on tekniikan puolesta tarjonnan toinen ääripää. Mukavia museoita molemmat! Illalla katselin kaupungin valoja huoneestani 21. kerroksesta.

Olen huomannut, että Tallinnassa askelia kertyy helposti paljon ja usein huomaamatta. Ennätys on viime vuoden toukokuulta, jolloin otin päivän aikana 32800 askelta.

Kyse on ilmiöstä, josta kirjoitin blogin syyskuussa 2011, tilan ottamisesta haltuun. Jos ”tila” tarkoittaa vierasta kaupunkia, parhaat menetelmät ovat käveleminen ja pyöräily.

Äskettäin Tallinnassa käydessäni jatkoin harrastusta. Ensimmäisen päivän askeleet (22 981) kertyivät seuraavasti: ensin hotellilta Balti Jaamille, sitten Rahumäen hautausmaalta Nommeen, mistä jatkoin bussilla sotilashautausmaalle Juhkentalin kaupunginosaan. Pronssisoturi on kiinnostanut pitkään, mutta näin sen nyt ensi kertaa. Ilmeisesti voitonpäivästä johtuen muistomerkille oli saapunut paikallisia ihmisiä kukkalaitteineen.

Jatkoin muistomerkiltä outoja katuja kohti kaupungin keskustaa. Erään kerrostalon päätyä koristi muraali, jonka aiheena oli mäkihyppääjä. Yritin muistella virolaisia lajin taitajia, mutta yhtään nimeä ei tullut mieleen.

D-terminaalin lähellä sijaitsevalle hotellille päästyäni olin kävellyt sen verran, että teki mieli oikaista hetkeksi.

Iltapäivällä palasin keskustaan katsoakseni Totuus ja oikeus -elokuvan, jota esitettiin yhdellä Coca Cola Plazan monista näyttämöistä. Elokuva kesti melkein kolme tuntia, ja pitkän istumisen jälkeen jaloittelin mutkan Tammsaare-puistossa ennen paluuta majapaikkaan.

Seuraavana päivänä kävelyt jäivät vähemmälle. Suunnistin aluksi Harjukadun Infopisteeseen, ostin Tallinna-kortin ja jatkoin Raatihuoneentorin kautta Pyhän Hengen kirkkoon. Se oli hyvä paikka hiljentyä ja suunnitella päivän ohjelmaa.

Sain myös uutta tietoa. Tämä kirkko oli ensimmäinen Virossa, missä saarnattiin kansankielellä. Mutta toisin kuin olin luullut, saarnaaja ei ollut Balthasar Russow, vaan hänen edeltäjänsä.

Tallinnan-matkallani oli tällä kertaa kaksi päätavoitetta, nähdä aiemmin mainittu elokuva ja tutustua Vabamu-miehitysmuseon uusittuun näyttelyyn. Vanha näyttely oli perinteisellä tavalla hyvä, mutta tämä uusi mielestäni loistava. Pidin erityisesti siitä, että tekijöillä oli riittänyt malttia pitää tekniikka sille kuuluvassa roolissa. Pääosassa oli näyttelyn kiinnostava sisältö. Tiskiltä sai mukaan älylaitteen ja kuulokkeet, joiden avulla kuuli suomeksi johdannot ja sai lukea selostukset näyttelyesineistä.

Lentosatama tuntui kävelijälle turhan kaukaiselta kohteelta enkä saanut busseista selvää, joten päätin suunnata pohjoisiin kaupunginosiin. Teletorni oli ennestään tuttu paikka, ja nousin korkeuksiin lähinnä saadakseni katetta Tallinna-kortille. Muut tämän suunnan nähtävyydet kiinnostivat selvästi enemmän.

Kävelin tornilta Metsakalmistuun, kävin Lennart Meren haudalla ja jatkoin bussilla Piritaan luostarin raunioille. Luostari oli ollut yllättävän suuri rakennus enkä enää ihmettele, että päätykolmio näkyy niin hyvin laivaan. Tallinnaa piirittäneet venäläiset hävittivät luostarin vuonna 1577 ja purkivat kattorakenteita polttopuiksi; seinäkivistä muotoiltiin kuulia ammuttaviksi tykeillä muurien yli kaupunkiin.

Seuraava kohteeni oli Maarjamäelle Viron itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi valmistunut Kommunismin uhrien muistomerkki. Vaikuttava monumentti on kaksiosainen: ”Matka” on pitkä käytävä, jonka seinillä on 20 000 uhrin nimet; viereinen alue ”Kotipiha” on turvan vertauskuva.

Nimilista ei ole kattava eikä lopullinen, sillä osa uhreista lepää edelleen nimettöminä joukkohaudoissa vieraalla maalla. Testasin verkkosivujen nimihakua kirjoittamalla kenttään tutun nimen. Osumia tulee kaksi: Jaan Kross vanhempi (alempi nimi), kirjailijan isä, menehtyi Mordvan vankileirillä Siperiassa 16.2.1946.

Hotellille palattuani ajattelin elämysten riittävän. Katselin laivoja ja sulattelin päivän antia.

Tartto on Viron kulttuuripääkaupunki jo pelkästään siksi, että maan arvostetuin opinahjo sijaitsee siellä. Tarton yliopiston päärakennus oli iltavalaistuksessa sykähdyttävä nähtävyys.

Matkustimme Tarttoon huippunykyaikaisella Lux Express -bussilla. Matka maksoi 12 euroa ja kesti 2,5 tuntia; sen aikana ehti katsoa elokuvan omalta ruudulta. Jotain ajanvietettä tarvitaan, sillä maisemat ovat harvinaisen mitäänsanomattomia.

Palasin Tallinnaan junalla aikataulusyistä ja uteliaisuudesta. Junakokemus oli positiivinen, ainoa miinus tulee äänimaailmasta: koska vaunujen välillä ei ollut oikeita ovia vaan ”haitari”, dieselveturin jyrinä ja muut vauhdin äänet kuuluvat matkustamoon paljon kovempina kuin Suomen junissa. Matkustusaika oli kaksi tuntia ja senioripiletin hinta junasta ostettuna 8 euroa.

Perillä Tallinnassa huomasin, että junan nimi oli Dorpat. Samanniminen hotelli toimii linja-autoaseman lähellä Tarton keskustassa. Kyseessä on siis Tartto vanhalla alasaksan kielellä. Nykyisen Viron kirjakielen yllättävät kirjaimet  ovat samaa perua.

Aivan mainio löytö oli otsikossa mainostettu ölletuba, suomeksi Ruutikellari. Ruoka oli hyvää, talon oma olut erinomaista ja hintataso kohdallaan: maittava ruoka-annos ja puolen litran tuoppi maksoivat yhteensä viitisentoista euroa.

Myös puitteet ovat hulppeat: ulkoseinät 3 metrin paksuiset ja salin korkeus 10.2 metriä! Paikka on oikeutettu käyttämään Guinnessin noteeraamaa arvonimeä ”maailman korkein oluttupa”.

Minä puolestani myönnän Tarton kaupungille kunniamaininnan siitä, että patsaat ja muistomerkit on selostettu asianmukaisesti. Runoilija Kristjan Jaak Petersonin (1801-1822) patsas löytyy Toomemäeltä.

Viron kansalliskirjasto ja TV-torni Tallinnassa ovat edustavia esimerkkejä miehitysajan arkkitehtuurista. Kun lopputuloksen piti olla suurta ja mahtavaa, betonia ei säästelty. Samaan sarjaan kuuluvat myös Kaupunginhalli ja Piritan rantaväylän varressa sijaitseva sotamuistomerkki.

Rakennusten ulkonäköä ei kannata kavahtaa. Sekä kirjasto että torni ovat sisätiloiltaan positiivisia yllätyksiä, viihtyisiä ja nykyaikaisia. Kirjastossa olisi riittänyt tutkittavaa pitkäksi aikaa, mutta minä juutuin neljännen kerroksen lukusaliin. Tilat ja tarjonta olivat huippuluokkaa.

Suhtauduin teletornissa vierailuun epäilevästi, mutta kokonaisvaikutelma jäi vahvasti plussan puolelle. Kannatti käydä! Erikseen pitää kehaista hissiä, joka nosti matkalaisen 49 sekunnissa 175 metrin korkeuteen. Havainnollinen grafiikka näytti missä mennään ja millä nopeudella.

Näköalatasanteella oli nykyaikaisella tekniikalla toteutettu näyttely ja bonuksena kokoelma virolaisia luontovalokuvia. Lisäksi ylhäällä on tasokas ravintola ja huimapäille mahdollisuus ”äärelläkävelyyn”. Sää sattui suosimaan, ja näkymät olivat odotetun hulppeat.