Aihearkisto: Kirjallisuus

Sukelluksia venäläisyyden ytimeen

Ulkomuseo (Idiootti 2016) on Sergei Dovlatovin neljäs suomennettu teos. Takakannessa sanotaan, että kirjan päähenkilö Boris lähtee oppaaksi venäläisyyden ytimeen. Kirja on edeltäjiensä tavoin pieni herkkupala ja samalla elämyksellinen sukellus neuvostoajan arkeen.

Kirjan loppuun on koottu suomalaiskriitikoiden sanomisia Dovlatovin muista Suomessa julkaistuista teoksista Meikäläiset, Matkalaukku ja Haarakonttori. Ilona Vihonen kirjoittaa Me Naisissa:

Jos Dostojevski pölyttyy kirjahyllyssä ja Tolstoi tuuraa makuuhuoneessa rikkinäistä sängynjalkaa, Sergei Dovlatoville kannattaa vielä antaa mahdollisuus.

Sattuipa somasti! Luin viikko sitten Dostojevskin pienoisromaanin Peluri ja hieman kesken on Tolstoin tuhatsivuinen Anna Karenina: lyhyt ja pitkä sukellus venäläisyyden ytimeen sata vuotta ennen Dovlatovin aikaa.

Olen nauttinut Tolstoin järkäleestä ja päättänyt, että talven aikana luen myös Sodan ja rauhan. Paksu sekin mutta olkoon. Sen sijaan Dostojevskit ovat sen verran rankkaa luettavaa, että en uskalla luvata mitään. Ainakin pitää vielä verrytellä…

Ostin Anna Kareninan kesällä kirppikseltä, mutta tartuin siihen vasta nyt. Eino Kaliman käännös vuodelta 1911 tökki alusta asti ja kävi ylivoimaiseksi suunnilleen puolessa välissä kirjaa. Hain kirjastosta Lea Pyykön käännöksen vuodelta 1979 ja se on selvästi luettavampi. Ero tosin on pienempi kuin mitä odotin.

Eilen löysin tutun kirppiksen hyllystä molemmat suomennokset; tästä uudemmasta pyydettiin 4 euroa. Ne jäivät hyllyyn, mutta mukaan tarttui Jaan Krossin Vastatuulen laiva ja Paul Therouxin Salainen elämäni. Tarjonta oli tällä kertaa tavallista kiinnostavampi.

Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kirjallisista jälkimarkkinoista.

Kuvaaja rysän päällä

Lumoavan kaunis kansikuva vetosi, ja lainasin katseltavaksi Sergey Gorshkovin kirjan Kamtsatkan karhut. Kuvat karhuista ja kuningasmerikotkista olivat upeita, mutta minulle vähintään yhtä sykähdyttäviä olivat kuvat purkautuvista tulivuorista.

Gorshkovin kuvien teho perustuu tilanteiden ainutlaatuisuuteen:  kuvaaja on päässyt rysän päälle. Tällaisia kuvia katsellessa tulee miettineeksi, saisiko Gorshkov mitään erityistä irti kaikkien ulottuvilla olevista aiheista! Eipä toisaalta ole tarvettakaan. Teksti taustoittaa kuvaustoimia eikä pyri yhtään enempään. Lukijalle selviää, että Nikonilla kuvataan ja kopterilla kuljetaan.

Kamtsatkasta puhuttaessa on syytä nostaa esiin kaksi kirjailijaa ja heidän teoksensa: Sakari Pälsi / Pohjankävijän päiväkirjasta  ja Lennart Meri / Kamtsatka – Tulivuorten maa.

Pälsi  teki vuosina 1917-1919 kansatieteellisen tutkimusmatkan Koillis-Siperiaan ja tutustui tässä yhteydessä Kamtsatkan niemimaahan. Kirjailijapresidentti Lennart Meri johti v. 1960 Kamtsatkalle suuntautunutta virolaisten nuorten tutkijoiden retkikuntaa. Hän kertoo kirjassaan omasta matkastaan, mutta tekee myös kauniilla tavalla kunniaa aiemmin alueella liikkuneille.

Erityisen kiinnostava henkilö on Vitus Beringin (1681-1741) toisella tutkimusmatkalla mukana ollut saksalainen luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller (1709-1746). Lainaus Meren teoksesta:

Tällä retkellä Bering pääsi Amerikan rannikolle, mutta koska purjehduskausi oli lopuillaan hän ei halunnut viivytellä Uudella mantereella. Steller sai vasta pitkän suostuttelun jälkeen luvan mennä maihin – kuudeksi tunniksi!

Mitä kuudessa tunnissa ehtii tehdä? Steller ehti kuvailla 160 kasvilajia, koota ainutlaatuisen kansatieteellisen aineiston, löytää lintulajin, joka nykyään on Stellerin töyhtöharakka (Cyanocitta stelleri) ja esittää hypoteesin saaren asukkaiden, tlingitin sukuhaaran intiaanien ja Kamtsatkan alkuperäisväestön läheisestä sukulaisuudesta!

Muuttoaikoina ja talvisin Suomenkin alueella näyttäytyvä allihaahka (Polysticta stelleri) kuuluu Stellerin tieteelle kuvaamiin eläinlajeihin.

Apteekkarin erikoinen harrastus

Tallinnan Vanhasta kaupungista löytyi kuollut mies. Pää oli sivallettu miekalla irti ruumiista ja asetettu seipään nokkaan, suusta löytyi kolikko. Elettiin vuotta 1409.

Kaikki olivat järkyttyneitä ja ymmällään, myös raadin oikeusvouti, jonka tehtäviin murhan selvittäminen kuului. Onneksi hän saattoi turvautua ystävänsä ja luottomiehensä apteekkari Melchior Wakensteden apuun.

Indrek Harglan dekkari vie lukijan 1400-luvun Tallinnaan, joka tuntuu oudon tutulta. Apteekkari asuu ja harjoittaa ammattiaan Rataskaivunkadulla, mutta haaveilee pääsystä Raatihuoneentorin laitaan valmistuneeseen uuteen taloon.

Työpaikallaan apteekkari sekoittaa lääkkeitä ja juttelee asiakkaiden kanssa. Melchiorin menestysartikkeli on maistuva ja kielenkannat voiteleva apteekkisnapsi, joka saa varomattomat puhumaan sivu suunsa. Eipä silti, apteekkari on kyllä muutenkin erinomaisen hyvin selvillä kaupungin asioista.

Olen lukenut 4/5 Harglan Melchior-dekkaria ja pitänyt lukemastani. Erityisesti historiallisten yksityiskohtien tarkkuus ja uskottavuus miellyttää: huomaamattaan saa tietoa Tallinnan keskiaikaisesta elämästä. Murhat tulevat siinä sivussa ikään kuin mausteena.

Juonet ovat monimutkaisia ja vaikka lukijalle annetaankin vihjeitä ihan perinteiseen dekkarityyliin, loppuratkaisut onnistuvat yllättämään. Syyllinen selviää – joskus myös apteekkarille itselleen – vasta loppukohtauksessa, johon kutsutaan kaikki epäilyksenalaiset.

Luen dekkareita satunnaisesti mutta saatan innostua, jos tapahtumapaikat ovat tuttuja. Pari vuotta sitten luin puolenkymmentä Markku Ropposen mainiota dekkaria, joissa yksityisetsivä Otto Kuhala seikkailee Jyväskylän maisemissa.

Silloinkin annos tuntui aika pian riittävältä ja tuli tarve palata muunlaisten kirjojen pariin.

Kevyttä kesälukemista

Lukaisin Antti Tuurin viime vuonna julkaistun romaanin Pitelemättömät. Mitenkähän tämän kauniisti sanoisin: kirja on jokseenkin tyhjänpäiväinen.

Uteliaisuuttani katsoin, mitä muut sanovat. Jukka Petäjä (HS) toteaa heti otsikossa, että kirja on pettymys. Totta toki, mutta yllättävän ikävästi sanottu ykköslehdessä. Arvion viimeinen virke vastaa täydellisesti omaa tilannettani ja tuntemuksiani:

Ehkä olen viime aikoina lukenut sen verran hyviä ja painokkaita kirjoja, että Pitelemättömät tuntuu aika yhdentekevältä romaanilta. Syvyyttä siinä on vain nilkkaan asti.

Olen lukenut talven ja kevään aikana Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon, 18 teosta, lähes 8000 sivua. (Mahdollisesti suomennettuja runoteoksia en lukenut.) Kross oli siis tuottelias kirjailija, ei kuitenkaan yhtä tuottelias kuin Antti Tuuri.

Krossin tuotannossa ei ole yhtään välityötä saati hutia, mutta Tuurin romaanien taso vaihtelee aika tavalla. Mielestäni hänen viimeisin laaturomaaninsa on Ikitie vuodelta 2011, Jussi Ketolan vaiheista kertovan hienon trilogian päätösosa. Trilogian muut osat ovat Taivaanraapijat (2005) ja Kylmien kyytimies (2007).

Tänä vuonna julkaistu teos Ameriikan raitilla on Antti Tuurin kirjojen ystäville kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija muistelee rapakon takana tekemiään taustatöitä ja kertoo esimerkiksi saaneensa idean Ikitien kirjoittamiseen kuunnellessaan tutkija Varpu Lindströmin esitelmää Kanadasta ja Yhdysvalloista Venäjälle lähteneiden suomalaisten kohtaloista 1930-luvulla.

Tämä paljastus vetoaa pesäpallon ystävän huumorintajuun:

Sen verran minua siepparien ammattikunta pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla huvitti, että Taivaanraapijat-romaaniini laitoin sieppariksi vimpeliläisen. Ajattelin, että pesäpallon pelaamisen täytyi olla vimpeliläisillä verissä jo ennen kuin Tahko Pihkala oli lajin kehittänyt.

Museossa ja museon takana

Sunnuntaina luovutin auton ja vaihdoin vielä kerran majapaikkaa. Huoneen vapautumista odotellessani tutustuin Miehitysmuseoon. Vaikuttava ja tarpeellinen paikka, jos kohta neuvostomiehityksen kaikkialla näkyvät jäljet pitävät tämän ankean ajanjakson museoita tehokkaammin matkailijoiden tietoisuudessa.

Miehittäjät milloin mistäkin suunnasta ovat koetelleet sukulaiskansaa niin pitkään ja perusteellisesti, että Viro voisi olla julisteessa Hitlerin paikalla. Jaan Kross antoi Uppiniskaisuuden kronikalle Viron asemaa kuvaavan nimen Kolme katku vahel. Kirjaimellisesti katku tarkoittaa ruttoa, mutta asian voi nähdä laajemmin. Museossa keskitytään kuitenkin uudempiin asioihin eli Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Koska kirjallisuus oli matkani keskeinen innoittaja, luettelo kielletyistä kirjoista vuodelta 1980 oli erityisen riipaiseva näyttelyesine.

Surkuhupaisten kulutustavaroiden seasta jäi mieleen kuvan laite, jonka ainoana käyttötarkoituksena on kirjeiden höyryttäminen auki tarkempia tutkimuksia varten. Salakuuntelulaitteet edustavat alan uudempaa tekniikkaa.

Päivän toinen museo/taide-elämys on sikäli erikoinen, että Viron historiallisen museon takapihan ”näyttelyä” ei mainosteta turisteille. Ei toisaalta kielletä menemästäkään: työmaa-alueen aitaan oli jätetty miehen mentävä aukko…

.

Pietarin tietä Pärispeaan

Jaan Krossin romaani Pietarin tiellä odottaa vielä lukuvuoroaan, mutta tutustuin asiaan autoilijan näkökulmasta siirtyessäni perjantaina Hiidenmaalta Pohjois-Viroon.

Tämän päivän Pietarin tie on moottoritie, jota ajetaan myös Narvaan tai vaikkapa Rakvereen, mihin romaanin tapahtumat sijoittuvat. Katselin tieopasteiden yllytyksiä u-käännöksiin ja muistelin Hannu Raittilan Pakosarja-novellikokoelman suomalaisinsinöörejä japanilaisella moottoritiellä.

Miehet päättivät lähteä käväisemään Fuji-vuorella, mutta huomasivat muutamia tunteja ajettuaan, että aika ei riittäisi. Tuli tarve tehdä u-käännös, mutta ajoratojen välissä oli teräsverkkoaita. Sehän ei ollut hyvään vauhtiin päässeille miekkosille este vaan pelkkä hidaste.

Loksa-nimi oli jo vilahtanut opasteissa ja odottelin liittymää. Kun sellainen sitten tuli, minun olisi nimenomaan pitänyt tehdä u-käännös ja vaihtaa ajosuuntaa. Ei onnistunut, vaan tein paluuperän. Otsikon Pärispea on kylä Suomenlahteen pistävän niemen kärjessä, ja tien päästä löytyi kuvan rakennus.

Paluumatkalla Tallinnan Nommeen olisin tarvinnut harkinnassa ollutta navigaattoria. Pelkäsin joutuvani Tallinnan keskustaan, kuten pääsi käymään ensi kertaa Virossa autoillessani. No, en joutunut ja pääsin perille jotenkin.

Rahumäen hautausmaa oli kävelymatkan päässä, ja majapaikan suomea puhuva isäntä neuvoi reitin. Sen sijaan Krossin haudan sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sain ohjeen kysyä hautausmaan konttorista.

Konttori löytyi, mutta olisikohan ollut auki lauantaina, tuskinpa vain. Kysyin asiaa ensimmäiseltä näkemältäni asiakkaalta ja heti tärppäsi. Varttuneempi naisihminen ei puhunut englantia, mutta kun sanoin avainsanat ”Jaan Kross” ja katselin neuvottomana ympärilleni, hän viittasi minut mukaansa ja lähti määrätietoisesti liikkeelle.

Pari sataa metriä käveltyämme hän pysähtyi ja osoitti kädellään: etsimäsi hauta on tuossa. Kumarsin syvään ja ihmettelin, voisiko tällaista tapahtua Suomessa.

Oleviste

Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka alkaa kohtauksella, jossa Balthasar Russow livahtaa pikkupoikana Olevisten kirkon torniin tarkkailemaan lähietäisyydeltä nuorallakävelijöiden toimintaa. Lumoavan teoksen tapahtumat sijoittuvat suurelta osin 1500-luvun lopun Tallinnaan.

Koska olen Virossa paitsi linturetkellä myös Krossin ja Russowin jäljillä, kipusin ensi töikseni Olevisten kirkon näköalatasanteelle. Sileäksi kuluneissa kiviportaissa on 232 askelmaa. Nousu kysyi voimia, mutta suurempi ongelma oli kierreportaiden kapeus ja vastaantulijat. Vielä ahtaampaa tulee, kun varsinainen turistisesonki käynnistyy!

Aion tutkia Tallinnaa tarkemmin paluumatkalla, eilen katsastin Russowin taannoisen työpaikan (Pyhän Hengen kirkko) ja Westholmin lyseon. Matkalukemistoksi varaamassani romaanissa Wikmanin pojat Kross on nimennyt entisen koulunsa Wikmanin lyseoksi.

Tänään saan auton alleni ja suuntaan Matsalunlahdelle ja Hiidenmaalle.

Kirjallinen hiihtoretki

Viikonloppuna Rovaniemellä järjestettyjen Pohjois-Suomen kirjailijapäivien iltaohjelmassa oli Juha Hurmeen puheenvuoro aiheesta Hiihtourheilu ja sanataide.

Yllättävästä aiheesta huolimatta tai siitä johtuen esitys oli antoisa ja innostava. Juha lähti Johannes Schefferuksesta ja päätyi Pentti Haanpäähän, minä päädyin samoilla silmillä kevään ehkä viimeiselle hiihtoretkelle.

Aamulla puoli viiden aikaan hanki oli luja ja pakkasta seitsemän astetta. Keli vain parani lumen pinnan kostuessa. Hiihtäjää hanki olisi kantanut koko päivän, auton kanssa metsäautoteillä sai olla tarkkana.

Keskeinen kriteeri loppukevään hiihtoretkiä arvioitaessa on äänimaisema: kuuluuko kelkan pärinää. Nyt ei kuulunut. Hyvä niin, varsinkin kun pitopohjasuksien ulinassa oli ihan tarpeeksi kestämistä.  Kyllä hävetti, kun teeri joutui sen vuoksi lopettamaan hyvään alkuun päässeen lauluesityksensä.

Kross, Jyväskylä ja Neuvostoliitto

Kirjailija Jaan Kross kertoo kaksiosaisissa muistelmissaan Rakkaat kanssavaeltajat ensimmäisestä matkastaan länteen kesällä 1965. Kohteena oli Jyväskylä ja siellä järjestetty kääntäjäseminaari.

Kross matkusti Tallinnasta Suomeen junalla Leningradin kautta, missä seurue täydentyi muutamilla osanottajilla. Lisäksi joukkoon liittyi Puolueen tarkkailija, jota Kross nimittää Luotto-Lasseksi. ”Lasse” valmensi seuruetta kertomalla näkemyksensä siitä, miksi seminaari järjestettiin nimenomaan Jyväskylässä. Näin Kross:

Toisin sanoen suomalaiset olivat suunnanneet kääntäjäseminaarinsa muka mahdollisimman syrjäiseen paikkaan. Se johtui tietysti siitä, että niin monet osanottajat tulivat Neuvostoliitosta.
(…)
Mutta mitä Luotto-Lasseen tuli – hän oli parin päivän päästä hiljaista poikaa tutustuttuaan Jyväskylän yliopistoon, jossa seminaarimme pidettiin, ja seminaarin käyttöön annettuihin tiloihin ja Jyväskylän arkkitehtuuriin ja ylipäätänsä kaupungin järjestykseen. Sehän oli ylivertainen ja, mikä tärkeintä, ihmisen huomioon ottava, toisin kuin koko Neuvostoliiton niin sanottu hyvinvointi.