Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Keskikesän lintuhavaintoja

Silkkiuikku pesi vuosi sitten ensi kerran Kirkkolammella, lähellä Rovaniemen kaupungin keskustaa. Itse pesä sijaitsi pienellä mättäällä ilman kaislikon suojaa, ja jo vähäinenkin aallokko olisi riittänyt huuhtomaan munat veteen.

Uikut eivät onneksi tavoittele tyylipisteitä: pesintä onnistui kuluvana kesänä jo toistamiseen. Jos aallot eivät tuhoa pesää, lampi on oikein hyvä paikka kasvattaa poikasia. Vesiliikennettä ei ole, ja sopivan kokoista kalaa näyttää riittävän.

Pari viikkoa sitten tapasin ratapihalla korppiperheen, talvella tutuiksi tulleet emolinnut ja niiden neljä jo hyvin lentänyttä poikasta. Poikaset olivat korpeiksi ihmeen luottavaisia, ovat päästäneet lähimmillään parinkymmenen metrin päähän. Ensi tapaamisella emolinnut tarkkailivat kauempaa jälkikasvun edesottamuksia.

Viime viikolla näin Santamäen puuvarastollla huterasti lentäneen käpytikan poikasen, josta en kuitenkaan onnistunut saamaan kuvaa. Olen melko varma, että poikanen oli lähtenyt maailmalle Ruokolammella sijainneesta pesästä. Matkaa pesältä havaintopaikalle oli reilusti alle kilometri.

Lentoasemien erikoisuuksia

Independent esitteli jutussaan lentoasemia, jotka erottuvat edukseen valtavirrasta. Tallinnan lentoasema oli päässyt tähän valiojoukkoon. Uteliaisuus heräsi: millähän perusteella? Asiasta kertoi Visit Tallinn -sivusto.

Valinnan takana on lentoaseman ”honesty library”, suomeksi vaikkapa ota ja jätä -kirjasto. Hienoa ja linjakasta: Tallinnan lentoasema on jo muutenkin ”kirjallinen”, sillä se on nimetty kirjailijapresidentti Lennart Meren mukaan. Mukava tutustumiskohde kaikille kirjastoaatteen kannattajille!

Mieleeni on jäänyt kaksi tämän tyypin kirjastoa, ja molemmat liittyvät vesiliikenteeseen: Hiidenmaan lautalla (kuva) oli yksi ja Jurmon laivalaiturin pielessä toinen.

* * *

Viimeistelin sivuston puolelle kolme pitkään vaiheessa ollutta tekstiä:

Kirjallinen ketjureaktio, osa 2
Lembit
Fiilaten ja nysväten

Lembit on Tallinnan Lentosataman näyttelystä löytyvä sukellusvene ja kolmannessa tekstissä kerron viimeksi kuluneen vuoden aikana veikkovasama.fi -sivustolla tekemistäni uudistuksista.

Asteria saapuu Helsinkiin

GGR-purjehduskilpailuun osallistunut Tapio Lehtinen ylitti Ranskan rannikolla sijainneen maalilinjan 19. toukokuuta: 322 vuorokautta yksin maailman merillä maissa poikkeamatta. Voisi luulla, että Asteria-vene ei hetkeen houkuttelisi. Mitä vielä! Pari viikkoa myöhemmin barnakkelit oli karsittu veneen pohjasta, muonavarastot täydennetty ja siirtopurjehdus kotisatamaan starttasi.

Tällä kertaa Tapiolla oli kaveri, ja nonstoppina tultiin Ahvenanmaalle saakka. Maarianhaminan länsisatamassa yleisöllä oli mahdollisuus nähdä vene, ja Tapio teki kunniakäynnin varustajalegenda Gustav Eriksonin haudalla. Tuliaisina oli pullollinen Kap Hornin edustalta koukattua Etelämeren vettä.

Eilisiltana Asteria lillui tyvenessä Jurmon eteläpuolella. Tänä aamuna (26.6.) tuulta oli hiukan enemmän, ja matka oli edistynyt Hankoniemen edustalle.

Asteria ehtii illaksi Helsinkiin ja huomiseksi Kauppatorin rantaan. Menisin paikalle, jos matka Rovaniemeltä olisi vähän lyhyempi!

Jännitystä ja gps-viihdettä

Jukolassa muistutettiin taas vanhasta aapistotuudesta: avausosuudella kilpailua ei voi voittaa, mutta mahdollisuuden voittoon voi hukata. Esimerkkinä ovat Tampereen Pyrinnön ja SK Pohjantähden Venlat.

Pyrintö selviytyi parhaana suomaisjoukkueena kolmanneksi eli ei todellakaan ”hävinnyt”. Ensimmäisen osuuden takamatka (5.50 min kärkeen) oli kuitenkin niin suuri, että täysin otettavissa ollut voitto luisui käsistä. Studion asiantuntijat ihmettelivät Pyrinnön avausta, mutta selitys saatiin vasta kun gps-seurannat julkaistiin sunnuntaina aamupäivällä.

Joukkueet lähestyivät ykkösrastia kahtena jonona. Vasemman jonon joukkueet ovat menossa hajonnoille A ja D, oikean jonon hajonnoille B ja C. Pyrinnön viestinviejä juoksee Haldenin ja Stora Tunan perässä väärässä jonossa.

Pyrintö ja Halden saapuvat hajonnoille yhtä matkaa. Halden käy leimaamassa hajonnalla B ja jatkaa kohti kakkosrastia, Pyrintö ohittaa hajonnan B, mutta käy hajonnoilla C ja A. Kun oikea hajonta D lopulta löytyy, muut kärkijoukkueet leimaavat jo kakkosrastilla. Aikaa tuhrautuu noin kolme minuuttia. Loppumatkalla ei tule enää suuria virheitä, mutta vaihdossa ero kärjessä olleeseen Haldeniin on 5.50. Se on paljon.

SK Pohjantähden ensimmäisen osuuden viestinviejä selvitti ykkösrastin mallikkaasti, mutta epäonnistui pahasti nelosella. Vaihdossa sijaluku oli 110 ja ero kärkeen yli kahdeksan minuuttia. Muu joukkue taisteli hienosti ja nosti joukkueen lopputuloksissa sijaluvulle 10 (vuosi sitten 12.) Pohjantähdellä oli täydet mahdollisuudet kolmen parhaan joukkoon.

Pyrinnöllä oli Venlojen viestissä peräti 30 joukkuetta. Jossiteltavaa valinnoista taisi jäädä, sillä kakkosjoukkueen Anni-Maija Fincke oli avausosuuden toiseksi nopein.

Patarei

Vuonna 1840 valmistunut Patarei Tallinnan kupeessa oli alkujaan linnoitus, sitten kasarmi ja vuodesta 1920 vankila, missä käytössä se oli vuoteen 2002. Katselin monet vuodet laivasta massiivista rakennuskompleksia tietämättä mitään sen synkästä historiasta. Tilanne muuttui kun tartuin Jaan Krossin kirjoihin.

Aloitin novellikokoelmasta Silmien avaamisen päivä (WSOY 1989, suom. Juhani Salokannel). Kokoelman kahdessa novellissa Kross kertoo ajastaan Patarein sellissä, ensin Natsi-Saksan miehityksen aikana ja sitten Neuvostoliiton. Jälkimmäisen tutkintavankeuden päätteeksi kirjailija passitettiin kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan.

Jo pelkästään Krossin vuoksi olen halunnut käydä Patarein vankilassa, mutta opastetut kierrokset eivät ole sopineet aikatauluihini. Tuorein takaisku on toukokuulta: olisin voinut lykätä viikolla matkaani, jos olisin kuullut ajoissa Patarein avaavan kesän ajaksi ovensa kiinnostuneille. Osa vankilaa ja näyttely ovat avoinna syyskuun loppuun saakka.

Näin joka tapauksessa Vabamu-museon uuden, erittäin korkeatasoisen näyttelyn. Miehitysajan historiasta kiinnostuneiden kannattaa lisäksi vierailla autenttisissa tiloissa toimivissa NKVD/KGB:n tutkintavankiloissa
Tallinnassa ja Tartossa.

PS
Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kolmen virolaiskirjailijan kokemuksista ja kohtelusta miehitetyssä kotimaassaan: Kross, Smuul, Meri ja Neuvostoliitto

Takarajalla tapahtui

Kun Purjehtija pääsi maaliin ja jääkiekkokausi on melkein ohi, voin suunnata päähuomioni pesäpalloon. Ruutu plus tarjoaa sitä riittävästi kohtuuhintaan.

Viikolla pelatun Kankaanpään ja Seinäjoen välinen ottelu ratkesi upealla läpilyönnillä, jollaisista pasäpalloväki käyttää termiä pajatson tyhjennys: kunnari ja kolme tavallista. Pesät kiertänyt onnistuja jää kolmospesälle odottamaan tilaisuutta lisäjuoksuun.

Pajatson tyhjensi kotijoukkueen Miikka Riikonen, vieraiden koppareista tyhjää kauhaisi Vimpelistä täksi kaudeksi naapuriseuraan siirtynyt Henri Puputti. Kakkospuolen kollega Tuomas Raunio pinkoi pallon perään.

Spekuloidaan. Kentän lähellä asuva täti oli iltalenkillään ja nautiskeli kauniista kesäillasta, kun muutaman metrin päästä juoksi hirmuista vauhtia omituiseen asuun pukeutunut mies. Kävelijä vilkaisi miehen perään ja kääntyi seuraavaksi katsomaan, mistä tämä oli tulossa niin kovalla kiireellä. Kentällä oli käynnissä jokin urheilutapahtuma, katsomossa istui yleisöä ja liput liehuivat.

Paikalliset järjestysmiehet taisivat nukahtaa, mutta tilanteesta onneksi selvittiin ehjin nahoin. Täti pääsi aitiopaikalle ja telkkariin. 

Äskettäin Jyväskylässä käydessäni talvi- ja kesäurheilu kohtasivat hyvinkin konkreettisesti: JYPillä oli Hippoksen hallissa kick off -tilaisuus ja siinä vieressä Kirittärillä peli Lappajärven Veikkoja vastaan. 

Vaikka JYPin kausi jäi vaisuimmaksi pitkään aikaan, hallissa oli väkeä oikein mukavasti. Kuulin uuden toimitusjohtajan puheenvuoron ja kävin juttusilla Opa Louhivaaran kanssa. Halusin kuulostella pelaajan mielialoja kauden jälkeen. Tunnelma joukkueessa kuului olevan hyvä, ja eteenpäin mentiin. Oikein, fanikin odottaa syksyä hyvillä fiiliksillä!

Kirittäret ja JYP, kaupungin kärkiseurat, tekevät monipuolista yhteistyötä. Muistutuksena tästä pelaajat juoksevat tauolta kentälle JYPin pelipaidoissa.

Ottelusta kehkeytyi juoksujuhla, jollaista en muista aiemmin nähneeni: kotijoukkue takoi toisella jaksolla peräti 25 juoksua! Kunnareita nähtiin kaksi, ja takarajan tuntumassa riitti aksioonia tässäkin tapahtumassa! Vieraat saivat ainoan juoksunsa harhaheitolla.

Blogissani ennenkin esillä olleet Virpi Hukka ja Marjukka Urpelainen palkittiin kotijoukkueen parhaina. Kävin onnittelemassa Upia ja kiitin samalla koko viime kaudesta ja niistä lukuisista ilon hetkistä, joita joukkue on etäfanilleen järjestänyt.

Väriä siivellä

Jääkiekon maailmanmestaruuden voittaminen oli kaikkia suomalaisia yhdistävä ja voimaannuttava suoritus, mutta juhlimisesta puhuttaessa kuultiin soraääniä.

Ilmavoimat ilmoitti maanantaina aamupäivällä, että Hornetit eivät lennä tervehtimään kotimaahan palaavia mestareita. Kun toimittaja Timo Haapala (IS) reagoi asiaan, päätöstä muutettiin. Hornetteja (2011) ei kuitenkaan luvattu, vaan kaksi Hawk-harjoitushävittää; keväällä 1995 saattajina nähtiin kaksi Drakenia.

Nyt reklamoi vuorostaan toimittaja Elisa Rimaila (HS) Twitterissä: ”En haluaisi olla hauskuuden pilaaja, mutta hävittäjäsaattue näinä #ilmastoahdistusaikoina?” Toisessa tweetissä Rimaila kysyy, voisiko Ilmavoimat ajatella kompensoivansa ilmastolle saattuelentelyn.

Rimailalta jäi ahdistuksessaan huomaamatta, että konetyypin vaihtaminen Hornetista Hawkiin on jo sinällään merkittävä kompensaatio. Bonuksena saatiin sinivalkoista väriä siivelle!

Leijonien uroteko todistaa oikeaksi tutun sanonnan: hyökkäämällä voitetaan pelejä, mutta puolustamalla mestaruuksia. Päävalmentaja Jalonen kuittasi Suomen pelitavasta kitisseelle Venäjän valmentajalle, että voittaakseen on osattava sekä hyökätä että puolustaa.

Juhlahumun keskellä mieltäni lämmitti aivan erityisesti ruotsalaisten kyky iloita Suomen menestyksestä. Tilannetta tosin helpottaa se, että naapureilla on mestaruus kaksista viime kisoista.

Askelia ja ajatuksia Tallinnassa

Olen huomannut, että Tallinnassa askelia kertyy helposti paljon ja usein huomaamatta. Ennätys on viime vuoden toukokuulta, jolloin otin päivän aikana 32800 askelta.

Kyse on ilmiöstä, josta kirjoitin blogin syyskuussa 2011, tilan ottamisesta haltuun. Jos ”tila” tarkoittaa vierasta kaupunkia, parhaat menetelmät ovat käveleminen ja pyöräily.

Äskettäin Tallinnassa käydessäni jatkoin harrastusta. Ensimmäisen päivän askeleet (22 981) kertyivät seuraavasti: ensin hotellilta Balti Jaamille, sitten Rahumäen hautausmaalta Nommeen, mistä jatkoin bussilla sotilashautausmaalle Juhkentalin kaupunginosaan. Pronssisoturi on kiinnostanut pitkään, mutta näin sen nyt ensi kertaa. Ilmeisesti voitonpäivästä johtuen muistomerkille oli saapunut paikallisia ihmisiä kukkalaitteineen.

Jatkoin muistomerkiltä outoja katuja kohti kaupungin keskustaa. Erään kerrostalon päätyä koristi muraali, jonka aiheena oli mäkihyppääjä. Yritin muistella virolaisia lajin taitajia, mutta yhtään nimeä ei tullut mieleen.

D-terminaalin lähellä sijaitsevalle hotellille päästyäni olin kävellyt sen verran, että teki mieli oikaista hetkeksi.

Iltapäivällä palasin keskustaan katsoakseni Totuus ja oikeus -elokuvan, jota esitettiin yhdellä Coca Cola Plazan monista näyttämöistä. Elokuva kesti melkein kolme tuntia, ja pitkän istumisen jälkeen jaloittelin mutkan Tammsaare-puistossa ennen paluuta majapaikkaan.

Seuraavana päivänä kävelyt jäivät vähemmälle. Suunnistin aluksi Harjukadun Infopisteeseen, ostin Tallinna-kortin ja jatkoin Raatihuoneentorin kautta Pyhän Hengen kirkkoon. Se oli hyvä paikka hiljentyä ja suunnitella päivän ohjelmaa.

Sain myös uutta tietoa. Tämä kirkko oli ensimmäinen Virossa, missä saarnattiin kansankielellä. Mutta toisin kuin olin luullut, saarnaaja ei ollut Balthasar Russow, vaan hänen edeltäjänsä.

Tallinnan-matkallani oli tällä kertaa kaksi päätavoitetta, nähdä aiemmin mainittu elokuva ja tutustua Vabamu-miehitysmuseon uusittuun näyttelyyn. Vanha näyttely oli perinteisellä tavalla hyvä, mutta tämä uusi mielestäni loistava. Pidin erityisesti siitä, että tekijöillä oli riittänyt malttia pitää tekniikka sille kuuluvassa roolissa. Pääosassa oli näyttelyn kiinnostava sisältö. Tiskiltä sai mukaan älylaitteen ja kuulokkeet, joiden avulla kuuli suomeksi johdannot ja sai lukea selostukset näyttelyesineistä.

Lentosatama tuntui kävelijälle turhan kaukaiselta kohteelta enkä saanut busseista selvää, joten päätin suunnata pohjoisiin kaupunginosiin. Teletorni oli ennestään tuttu paikka, ja nousin korkeuksiin lähinnä saadakseni katetta Tallinna-kortille. Muut tämän suunnan nähtävyydet kiinnostivat selvästi enemmän.

Kävelin tornilta Metsakalmistuun, kävin Lennart Meren haudalla ja jatkoin bussilla Piritaan luostarin raunioille. Luostari oli ollut yllättävän suuri rakennus enkä enää ihmettele, että päätykolmio näkyy niin hyvin laivaan. Tallinnaa piirittäneet venäläiset hävittivät luostarin vuonna 1577 ja purkivat kattorakenteita polttopuiksi; seinäkivistä muotoiltiin kuulia ammuttaviksi tykeillä muurien yli kaupunkiin.

Seuraava kohteeni oli Maarjamäelle Viron itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi valmistunut Kommunismin uhrien muistomerkki. Vaikuttava monumentti on kaksiosainen: ”Matka” on pitkä käytävä, jonka seinillä on 20 000 uhrin nimet; viereinen alue ”Kotipiha” on turvan vertauskuva.

Nimilista ei ole kattava eikä lopullinen, sillä osa uhreista lepää edelleen nimettöminä joukkohaudoissa vieraalla maalla. Testasin verkkosivujen nimihakua kirjoittamalla kenttään tutun nimen. Osumia tulee kaksi: Jaan Kross vanhempi (alempi nimi), kirjailijan isä, menehtyi Mordvan vankileirillä Siperiassa 16.2.1946.

Hotellille palattuani ajattelin elämysten riittävän. Katselin laivoja ja sulattelin päivän antia.

Pallonkiertäjä perillä

Tapio Lehtinen saapui hetki sitten maaliin pitkältä purjehdukseltaan. Hetki on riemukas paitsi Purjehtijalle itselleen, myös hänen tänään 86 vuotta täyttävälle äidilleen.

Tapio sijoittui viidenneksi, mutta mielestäni kaikki rankasta kilpailusta hengissä selviytyneet ovat voittajia.

Lämpimät onnitteluni!

PS
Vaihdoin aamulla kuvan ja lisäsin linkin videoon.

Tapio saapuu satamaan. (GGR-kilpailuorganisaation video, josta kaappasin kuvan)

Jaan ja Ellen

Jaan Krossin novellikokoelma Sattumien summa (Moreeni 2013, suom. Jouko Vanhanen) alkaa kertomuksella, jossa kirjailija muistelee kymmenvuotiaana tekemäänsä käyntiä Rahumäen hautausmaalla. Ukki, Hinrik Uhlberg (novellissa Urban), oli ostanut sieltä palstan sukuhautaa varten.

Ukki arvioi yhden yhteisen ristin riittävän ja sitä oltiin kuljettamassa sijoituspaikalleen. Matkaan oli tarkoitus lähteä junalla Balti Jaamin asemalta, mutta pahimmoilleen paikalle osunut tärkeilevä rautateiden pikkupomo esti parivaljakon pääsyn junaan. Hänen mielestään suurikokoinen risti olisi pitänyt kuljettaa tavaraosastossa. Ukki suuttui ja päätti kävellä.

Minä pääsin keskiviikkona vaikeuksitta Rahumäelle menevään junaan, mutta odotin mielenkiinnolla konduktöörin vierailua. Istuin nimittäin väärässä junassa. Netistä ostamani lippu oikeutti matkaan sillä junalla, jonka näin lähtevän ajallaan raiteelta 9. Konnari tuli, tarkisti lippuni eikä tehnyt asiasta numeroa. Ehkä hän arvosti sitä, että olin ainakin yrittänyt. Uuden lipun ostaminen ei olisi vienyt perikatoon, sillä netistä ostettu seniorilippu maksoi kohtuulliset 77 senttiä.

Perillä löysin hakukoneen avulla sivuston, missä virolaisten merkkihenkilöiden hautapaikat löytyivät karttaan merkittynä. Toisin kuin vuosi sitten kävelin suoraan haudalle. Krossien sukuhauta oli muuten ennallaan, mutta kirjailija oli saanut vierelleen puolisonsa Ellenin, ja uusi hautakivi oli pystyasennossa.

Olin vielä haudalla, kun paikalle saapui mies ja tarjoutui raaputtamaan sammalet kivestä. Viittasin taakseni ja kerroin tulleeni tervehtimään suosikkikirjailijaani; Ellenistä en puhunut mitään, koska hänen kirjojaan en ole lukenut. Mies tiesi kirjailijapariskunnan ja toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

Kävelin Nommeen, nautin kahvit mainiossa Söörikukohvikissa ja palasin kaupunkiin. Ennen elokuvan alkua ehdin käväistä hotellilla. Yksi syy matkaan oli halu nähdä A.E.Tammsaaren viisiosaisen klassikkoteoksen ykkösosan pohjalta toteutettu suurelokuva Tode ja Oigus. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa ja on tällä hetkellä kaikkien aikojen katsotuin virolaiselokuva. Koskahan se nähdään Suomessa!

Elokuva oli tekstitetty englanniksi (ja venäjäksi), mutta keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Olin ennen lähtöäni lukenut kirjan toiseen kertaan, ja pysyin ihan hyvin kärryillä ymmärtämättä paljoakaan ihmisten puheista. Elokuva täytti komeasti odotukseni, mutta läheskään kaikkia tämäntapaiset elokuvat eivät innosta. Kolme katsojaa jätti katsomisen kesken.

Kävin elokuvan jälkeen Tammsaaren puistossa ja kuvasin kirjailijan. Valo oli nyt sopivampi kuin iltapäivällä.