Kross, Smuul, Meri ja Neuvostoliitto

Kävin vuoden 2018 toukokuussa toisen kerran Koguvan kylämuseossa Muhun saarella Virossa. Kesän 2005 vierailusta yli kymmenen vuoden takaa oli parhaiten jäänyt mieleen loistavaa suomea puhunut opas ja rakennusten ruokokatot. Uusintavierailun ykkösasiaksi nousi kirjailija Juhan Smuul, jonka syntymäkodin pihapiiriin museo on perustettu.

En tiennyt kirjailijasta mitään, mutta muistelin törmänneeni nimeen Jaan Krossin muistelmissa. Kotiin palattuani tarkistin asian. Muistelmiensa Rakkaat kanssavaeltajat ensimmäisessä osassa Kross kirjoittaa:

Eräänä päivänä varmaankin toukokuussa 1958 Juhan Smuul tuli taas kerran minua kadulla vastaan. […] Hän viittasi minulle:
   ”Tulkaapa hetkeksi tänne…”
   Minä menin. Tietysti. En alkanut tehdä ongelmaa siitä, että hän oli minua tismalleen kaksi vuotta nuorempi. Nousin torinpuoleiset portaat ja laskeuduin Viru-kadun puoleiset portaat. Pidin vain huolen siitä, että mahdollinen tarkkailija ei havaitsisi minun erityisemmin kiirehtivän vaan liikkuvan tavalliseen tahtiin.
   ”Kuulkaas, hallitus pohti juuri ajankohtaisia asioita. Päätettiin, että te tulette huomenna Toompealle ja jätätte meidän naisillemme jäsenhakemuksen kirjailijaliittoon. Me harkitsemme asiaa torstaina ja hyväksymme teidät jäseneksi.
   ”Mutta eihän minulta ole ilmestynyt mitään! Minun runokokoelmani julkaiseminen seisoo ja seisoo.”
   ”Kuulkaas nyt, minä en vastaa kustantamon toiminnasta, vaan liiton hallituksen toiminnasta. Joten pankaa töpinäksi. Ja olkaa torstaina paikalla. Kello neljä.”

Edellä kerrotun tapaamisen aikaan Juhan Smuul (1922-1971) oli asemansa vakiinnuttanut kirjailija, joka oli julkaissut useita runo- ja proosateoksia. Lisäksi hän oli Viron kirjailijaliiton hallituksen puheenjohtaja. Jaan Kross (1920-2007) vasta odotti päätöstä runokokoelmansa julkaisemisesta. Krossin esikoisteos, runokokoelma Söerikastaja (Hiilenrikastaja) julkaistiin v.1958.

Jatkossa Krossin asema kirjailijana toki helpottui, mutta hänen piti koko neuvostomiehityksen ajan miettiä tarkoin sanottavansa. Smuul sen sijaan saattoi kirjoittaa ja julkaista mielensä mukaan, koska oli vakaumuksellinen kommunisti, puolueen jäsen vuodesta 1951. Viron kirjailijaliiton johtoon Smuul nousi vuonna 1954. Mikä sattuma: Kross pääsi samana vuonna palaamaan kotimaahan oltuaan kahdeksan vuotta Siperiassa vankileireillä ja karkotettuna!

Smuulin ainoa suomennettu proosateos on v. 1959 julkaistu Jäine raamat, josta hänelle myönnettiin Lenin-palkinto vuonna 1961. Kirja julkaistiin suomeksi v. 1964 nimellä Jäätikkökirja ja luin sen pian Virosta palattuani. Teoksessa kerrotaan Smuulin matkasta Etelämantereelle: ihan kelpo kirja, jos aihepiiri kiinnostaa eikä päälleliimattu aatteellisuus häiritse.

Krossin ja Smuulin kirjailijanurat ovat melko tarkasti toistensa peilikuvia. Kross nousi hitaasti mutta vääjäämättömästi kansainvälisesti arvostetuksi kirjailijaksi, Smuul puolestaan sai nopeasti kaiken sen mitä miehittäjällä oli tarjottavanaan oikein ajattelevalle virolaiskirjailijalle.

Kirjailijoiden asema miehitetyssä Virossa vaihteli äärimmäisyydestä toiseen. Smuul ja muutamat muut hyötyivät tilanteesta, jotkut menettivät vapautensa kuten Kross ja Meri, monet lähtivät maanpakoon.

Kirjailijapresidentti Lennart Meri (1929-2006) on tässä tarkastelussa kiinnostava erityistapaus. Ideologialtaan hän oli kommunisteista yhtä kaukana kuin Kross, mutta onnistui siitä huolimatta elämään melkein kuin täysivaltainen kansalainen.

Gummerus julkaisi Lennart Meren matkakirjan Revontulten porteilla vuonna 1974. Näin jälkikäteen arvioituna kustantajalta on melkoisen mustaa huumoria luokitella teos neuvostokirjallisuudeksi. Toki Meri oli neuvostokirjailija sillä tavoin, että hänellä oli Viron SNT:n passi. Ilman sitä seikkailut Koillisväylällä olisivat jääneet seikkailematta ja kirja kirjoittamatta. Se olisi ollut vahinko.

Siperian rannikolla riitti kaikenlaisia ongelmia, isoja ja vielä isompia. Mutta vasta kun matka uhkasi kyydin puutteessa tyssätä kokonaan, Meri kaivoi esiin Tärkeän Todistuksen. Siinä sanottiin:

Tämän asiakirjan näyttäjä, toveri se ja se, suorittaa matkan sillä ja sillä reitillä. Matkan onnistumista pyydetään tukemaan voimien mukaan.

Aluksi vastahakoinen lentokoneen päällikkö heltyi ja suostui ottamaan Meren koneeseen. Eikä päätös muuttunut miksikään, vaikka Meri tunnusti kirjoittaneensa suositustekstin itse. Lentäjää tämä vain nauratti.

Loppumatkan Beringinsalmelle Meri matkusti laivassa, jota oltiin siirtämässä Keski-Euroopasta jokikäyttöön Amurinmaalle:

– Oikeastaan me tulemme Tsekkoslovakiasta. Kapteeni mainitsee laivatelakan nimen. -Sieltä Tonavaa pitkin alas, yli Mustanmeren, sitten Donia ja Volgaa myöten ylös, edelleen kanavia pitkin Ääniselle kunnes lopulta Arkangelissa selvisi, ettei virkavalta anna meille merenkulkulupaa.
– Ja miksi ei?
– Viisimillinen pelti.
– Hauska yllätys! Eikö sitä muka tiedetty aikaisemmin?
– Että välillä on meri? Ministeriön yksi osasto suunnittelee, toinen tilaa ja kolmas jaottelee. 
[…]
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt kysyä miten se pääsee perille merellä käymättä.

Kirjailija Smuuliin pätee se, mitä Yhdysvaltoihin v. 1978 emigroitunut ja nopeasti kansainväliseen maineeseen noussut neuvostokollega Sergei Dovlatov kirjoittaa mainiossa sukutarinassaan Meikäläiset:

Kuusivuotiaana tiesin, että Stalin tappoi isoisäni. Ja koulun päättyessä olin perillä jo aivan kaikesta. 

Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla tavalliset ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti.