Imbi Pajun kirja Torjutut muistot herätti Joulukuussa 2015 kiinnostukseni Viron historiaan. Luin joukon tietokirjoja, ja niiden jälkeen vaihdoin kaunokirjallisuuteen. Kiinnosti tietää, löytyykö Suomenlahden takaa vastine Väinö Linnalle.

En enää muista, mistä sain virikkeen tarttua Jaan Krossin teoksiin. Aloitin novelleista ja ihan ensimmäinen kokoelma oli Silmien avaamisen päivä. Heti muutaman sivun luettuani huomasin, että nyt kolahti kunnolla.

Novellit kuuluvat Krossin tuotannon siihen osaan, jossa kirjailija hyödyntää omia kokemuksiaan. Romaaneista samaan ryhmään kuuluvat Mesmerin piiri, Syvyydestä ja Paikallaanlento. Minulle Krossin omaelämäkerrallinen proosa on ollut avartava ja kirjallisesti nautittava johdatus Viron lähihistoriaan.

Monet pitävät Krossin pääteoksena Uppiniskaisuuden kronikkaa, kertomusta Balthasar Russowin elämästä 1500-luvun Virossa. Kross on tunnustanut, että kaikista romaaniensa henkilöhahmoista juuri Russowissa on eniten häntä itseään. Russow ja Kross olivat rohkeita ja tarvittaessa tavattoman uppiniskaisia Viron itsenäisyyden puolustajia.

Oli jokseenkin väistämätöntä, että Kross joutui ongelmiin Viron miehittäjien kanssa. Tutuiksi tulivat sekä Patarein vankila että Pagari 1, jatkossa matka vei kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan, vankileireille ja karkotukseen. Tätä elämänsä vaihetta Kross kuvaa novelleissaan mutta kuitenkin niin, että kertomusten päähenkilöinä esiintyvät yleensä kohtalotoverit.

Tyyli pysyy viileän purevana eikä oma katkeruus pääse esiin. Esimerkiksi Halleluja-kokoelman niminovelli on maailmankirjallisuutta ja vankileirikertomusten aatelia. Alkuun päästyäni luin koko Jaan Krossin suomennetun tuotannon.

Prosessi otti uutta suuntaa Tartossa maaliskuussa 2017. Aidoissa tutkintavankilan tiloissa toimivassa KGB-museossa muistutettiin, että Aleksandr Solzenitsyn kirjoitti Vankileirien saariston piileskellessään 1960-luvun alussa kaksi talvea Viron maaseudulla. Naapureille hänen sanottiin olevan väitöskirjaa valmisteleva tutkija, jota ei saanut häiritä. Museossa oli esillä valokuva vankileirin orkesterista, jonka esiintymisasut on ommeltu jalkaräteistä.

Solzenitsyn on kirjoittanut edellä mainitun järkäleen lisäksi mm. romaanin Ivan Denisovitsin päivä. Teoksen jaksaa lukea, koska se on mitoiltaan pienoisromaani ja tasoltaan maailmankirjallisuutta. Samaan laatuluokkaan nostan Krossin parhaat vankileirinovellit ja venäläisen Varlam Salamovin teoksen Kolyman kertomuksia. Kirjailijoita yhdistää vuosikausien omakohtainen kokemus Neuvostoliiton vankileireistä.

Monet suomalaisetkin ovat vapauduttuaan muistelleet pakkotyöleirien kauhuja. Mainittakoon Otavan vuonna 2016 julkaisema, Olavi Lempisen kirjaama inkeriläissyntyisen Veikko Piiparisen elämäntarina Rautaesiripun takana. Monipolvisen kertomuksen alaotsikko on ”Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille”.

Kun halusin kammottavien vankileirikuvausten jälkeen tuulettaa päätäni, luin neljä Indrek Harglan dekkaria. Apteekkari Melchior avustaa viranomaisia henkiriikosten selvittämisessä, ja tapahtumien näyttämönä on keskiaikainen Tallinna. Ajan kuvaus on uskottavaa ja paikat pääosin löydettävissä Tallinnan vanhassa osassa. Linkki blogitekstiin Melchior-dekkareista.

Viroon liittyvästä kirjallisuudesta puhuttaessa viime aikojen mainittavin luku-urakka on Tammsaaren viisiosainen suurteos Totuus ja oikeus. Pidin lukemastani kovasti ja matkustin Tallinnaan nähdäkseni teoksen ykkösosan pohjalta v. 2019 valmistuneen suurelokuvan. Elokuva nousi Virossa nopeasti kaikkien aikojen katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Voisi luulla, että kassamagneetti kanattaisi tuoda myös Suomen elokuvateattereihin!

Myös kansalliskirjailija Tammsaaren jälkeen kaipasin kevennystä ja tähän tarpeeseen vastasi Virossa syntynyt, mutta jo pitkään Suomessa asunut  Antto Terras. Pidin varsinkin teoksesta Helsinki-Tallinn Express, joka esittelee ”isoveljen” aivan uudessa valossa. Kieli on loistavaa ja ajatukset yllättäviä.