Aihearkisto: Luonto

Pimennyksiä

Ajoitin Ounaskoskella käynnin siten, että linnut ja auringonpimennys tulivat hoidetuksi samalla kertaa.

Sulassa ei näkynyt lintuja, mutta vaihteleva pilvisyys helpotti pimennyksen seuraamista. Kun sopivan paksuinen verho ajautui auringon eteen, sirppi näkyi hyvin ja oli kuvattavissa ilman erikoisvarustusta.

Lähes täydellinen auringonpimennys on ilmiönä poikkeuksellinen, mutta visuaalisesti melko vaatimaton. Koska ihmissilmän automaattihimmennin kompensoi valon vähenemisen, hämärtymisen huomasi lähinnä vain kameran säädöistä. Kotona panin merkille, että pimennys viilensi lämpötilaa kahdella asteella.

Ensimmäiset kuvat ilmestyivät nettiin lähes reaaliajassa. Monet muistuttivat vain etäisesti todellisuutta: taivaat olivat synkistyneet mustiksi vasta Photarissa tai Lightroomissa.

Käsittelin omaa kuvaani mahdollisimman maltillisesti, koska kunnioitan luontoa enkä halua alistaa luonnonilmiöitä ”taiteellisen” prosessin raaka-aineeksi.

Kallioiden uudet ja vanhat kuvat

Helsingin Sanomissa kerrottiin sunnuntaina, että

Kolin kansallispuiston kallioihin ja puihin on raaputettu ja maalattu erilaisia symbolisia kuvia, kuten kuun tai auringon kuvia, hedelmällisyyden symboleja.

Metsähallituksen arkeologi Henrik Jansson löysi ”mystisiä” kuvioita jo vuosina 2009-2010 kartoittaessaan Kolia. Jansson arvelee, että

kuviot liittyvät uusiin luonnonuskontoihin, joiden harrastajat tekevät pyhiinvaelluksia erilaisille voimapaikoille ja muille pyhinä pitämilleen paikoille.

Uutisesta virisi vilkas keskustelu, jossa  merkkien tekemistä paheksutaan ja puolustetaan. Henrik Kauppi kirjoittaa:

Perusteletko vielä miten tämä uusiokalliomaalaus itseasiassa tuhoaa kansallismaiseman tai vähentää sen arvoa. Ukoisin että luontoa kunnioittavat ihmiset raapustavat ja kaivertavat kallioon todennäköisesti samoista syistä kun tuhansia vuosia aikaisemmin. Minkä takia tämä perinne pitäisi katkaista ja tuhota? Onko nykyäpäivän luontouskovan usko vähemmän merkittävää kun tuhat vuotta sitten eläneen?

Minua häiritsee asiassa eniten se, että kuvioita koverretaan ja maalataan kansallispuistossa, missä tämäntapainen toiminta on yksiselitteisesti kiellettyä. Eikö voimapaikkoja voisi etsiä ja löytää muualta kuin rauhoitetuilta alueilta?

* * *

Asia sattuu olemaan sillä tavoin ajankohtainen, että olen lueskellut viime päivät Ulla-Lena Lundbergin uusinta kirjaa, joka on kiehtova johdatus ikivanhan kalliotaiteen maailmaan.

Kirjoitin lukuelämyksestä sivuston puolelle:  Kallioiden kiehtovat kuvat.

Tuiskua ja pyryä

Pyry- ja tuiskupäivät ovat hallinneet päättyvän viikon säätä. Tänään oli vuorossa tuiskupäivä: tuulta puuskissa ajoittain kymmenen metriä sekunnissa.

Tuiskupäivinä lumi liikkuu pääasiassa vaakasuoraan eikä välttämättä lisäänny. Kaikki lumitöitä tehneet tietävät, kuinka tiiviiksi valliksi tuiskulumi osaa pakkautua.

Tuiskupäivän kuva on otettu Rovaniemellä viisi vuotta sitten. Silloin Lapissa puhalsi oikein kunnolla, esimerkiksi Saanan laella mitattiin myrskylukema 34 m/s.

Pyrykuva on torstailta. Lunta tuli vuorokauden aikana parikymmentä senttiä. Kun äsken tarkistin, lumipeitteen syvyys Rovaniemen lentoasemalla oli 87 cm. Täältä kaupungista virallista lukemaa ei ilmoiteta, mutta lunta on selvästi vähemmän. Veikkaukseni on 70 cm.

Telttailua pikkupakkasessa

Retki Norjaan oli onnistunut ja elämyksellinen.

Tiistain valoisa aika meni ajaessa, ja ehdimme Sandfjordiin iltahämärissä. Telttaa pystyttäessä tihutteli vettä, jatkossa vähät sateet tulivat lumena. Teltta tosin kastui joka yö, mutta sisäpuolelta.

Matkailuelinkeino veti henkeä ennen keskitalvella käynnistyvää talvisesonkia. Taisimme olla Finnmarkin ainoat turistit: kuuden päivän aikana vastaan tuli pelkästään Norjan rekisterissä olevia ajoneuvoja!

Myös lintumaailma oli kesään verrattuna hiljainen. Lajilista jäi lyhyeksi ja yksilömäärät pieniksi. Merellä näkyvimpiä lajeja olivat harmaalokki, merilokki, haahka ja isokoskelo, maalla korppi. Erikseen mainittavia ovat isolokki ja yllättävän suurin joukoin talvehtimisrannoilleen saapunut merisirri.

Nisäkkäistä näimme lampaiden ja porojen lisäksi kymmenkunta hyljettä, jäniksen ja ketun. Kettu vaikutti kesyltä tai ehkä paremminkin ylimieliseltä haahuillessaan keskellä päivää Hamningbergin ainoassa tienristeyksessä.

Aiemmilta retkiltä tuttu ympäristö näyttäytyi kirjaimellisesti uudessa valossa. Kuu täyttyi retken aloituspäivänä, ja yhtenä iltana saimme ihailla revontulien leikkiä pohjoisella taivaalla.

Kolmen telttayön jälkeen kuivattelimme kamppeita Annijoen leirintäalueella kuivissa ja lämpimissä sisätiloissa.

Retken päätösherkuksi oli varattu pitkä iltapuhde tervastulilla tietopaikassa Suomen puolella.

Kärppänä kivikossa

Nousimme Arktikumin kukkulalle nähdäksemme paremmin Ounasjoen suistoon kerääntyneet joutsenet, mutta kärppä varasti huomiomme.

Töllistelyksi meni puolin ja toisin: kuvaajasedät kameroineen olivat ehdottomasti kiinnostavinta kärpän elämässä juuri sillä hetkellä. Kiinnostusta saattoi tosin lisätä setien suunnasta kuulunut myyrän vikinä…

Sanonta ”viitenä kärppä kivikossa” ei tällä kertaa toteutunut. Notkea pikkupeto tyytyi esittämään kivikossa vain muutamia parin metrin spurtteja. Vauhti oli häikäisevä eikä näyttänyt riippuvan mitenkään siitä, kulkiko reitti kivien koloissa vai kivien päällä.

Jäimme ihmettelemään, muistaako kärppä keinorakan onkalot niin läpikotaisin, että se ei kovassakaan vauhdissa törmää luolan takaseinään tai kiilaudu liian ahtaaseen rakoon? Ehkä se seuraa aiemmin tekemiään hajujälkiä?

Ylätusina

Tänään urakkansa päättäneen Suomen lentopallomaajoukkueen lopullinen sijoitus lajin MM-kisoissa riippuu myöhemmin illalla pelattavan ottelun tuloksesta. Se kuitenkin tiedetään, että Suomi sijoittuu 24 osanottajamaan parempaan puoliskoon, ylätusinaan.

Joukkue haastoi tosissaan lajin suurmaita ja tarjosi penkkiurheilijoille huikeaa jännitystä. Kiitos siitä!

* * *

Olen lähdössä huomisaamuna Muotkatuntureille vaeltamaan. Iltaisin juurakkotulet korvaavat television ja netin, lisäksi toivon saavani ihailla revontulia.

Paulaharjua tunturiteatterissa

Tauko päivityksissä johtuu siitä, että käväisin teatterissa.

Näyttämönä toimi harva tunturikoivikko, johon oli juurtunut yksittäisiä männyntarreja. Yleisö istui varvikossa, ja moni sai variksenmarjoista takamuksiinsa sinisen osallistumisleiman.

Operaatio Paulaharju on niin pähkähullu idea, että innostuin siitä heti. En ole kummoinen teatterimies, mutta tapahtuma tarjosi oivallisen tekosyyn palata pitkän tauon jälkeen monilla kuvausretkillä rakkaaksi tulleelle alueelle. Lisäksi olin utelias näkemään, mitä ammattitaitoinen dramaturgi ja osaava työtyhmä saa irti teksteistä, joita ainakin minun oli vaikea kuvitella esitettäväksi näyttämöllä.

Oman arvioni mukaan tapahtuma oli täydellinen suksee taiteellisesti ja kaikella muullakin tavalla! Ilmapiiri oli innostunut, ja osallistujamäärä ylitti rohkeimmatkin odotukset. Laskujeni mukaan perjantain ensi-illassa oli väkeä 48 henkeä ja lauantain näytöksessä vielä enemmän, 72!

Tieto tapahtumasta levisi tehokkaasti vaelluspolkua pitkin etelään ja pohjoiseen, kun esityksen nähneet mainostivat sitä jokaiselle vastaantulijalle. Nammalakurun iltanuotiolla ei juuri muusta puhuttukaan.

Hankkeen takana on kulttuurin moniottelija Juha Hurme työryhmineen, johon kuuluu kymmenen taiteilijaa ja koira. Juha korosti tapahtuman erityistä luonnetta: teatteri ei käynnisty pillin vihellyksestä, vaan vaadittava patikointi kuuluu olennaisena osana kokonaisuuteen.

Totta! Oma elämykseni alkoi ja päättyi tunnelmoinnilla kansallispuiston poluttomassa osassa. Retken viimeisenä iltana pystytin telttani paikkaan, missä yövyimme tyttäreni kanssa kesäkuussa 1989. Maarit oli silloin kolmen ikäinen. Kuvan otin aamulla.

Jäniskevennys

Wednesday, July 17th, 2013

Toissailtana naapurissa rakenteilla olevan kerrostalon pihalla pökkelehti jänis. Se tunsi olonsa niin turvalliseksi, että uskalsi pysähtyä pitkäksi aikaa avoimelle hiekkakentälle miettimään jotain tärkeää asiaa.

Aikansa tuumailtuaan eläin teki ratkaisun ja jatkoi matkaansa. Otin toisen kuvan juuri ennen kuin se hävisi rakennuksen taakse:

Vein kameran pois, ja sarjaan kuuluva kolmas kuva jäi saamatta.

Juuri kun ehdin takaisin ikkunaan, jänis tuli kuin ammuttuna nurkan takaa ja juoksi pihan poikki yhtä hurjaa vauhtia kuin urheiluaiheisen viihdeohjelman keventäjänä mainetta niittänyt lajitoveri.

Tässä postauksessa ei ollut tarkoitus sivuta jääkiekkoa, mutta niin vain pääsi käymään. Anteeksi.

Jänis toi nimittäin mieleeni Hjallis Harkimon, ja houkutus nurkan takana oli rahaliiga KHL. Aika näyttää, sisältyikö tapahtumaan ennustuksellista elementtiä.

Ahvenanmaan eläimiä

Olen jo kertonut retkellä tapaamistani linnuista, nyt on muiden eläinten vuoro. Näin Ahvenanmaalla ajellessani alun toistakymmentä sorkkaeläintä, joista suunnilleen puolet oli lehmiä ja muut kauriita. Lehmät taisivat olla vielä navetoissa.

Maakunnan vaakunassa komeileva sarvipää on käsittääkseni saksanhirvi. Näin siitä huolimatta, että lajia ei enää tavata alueella.

Autoilijoita sorkkaeläimistä varoittavassa kyltissä ja alla olevassa kuvassa loikkaa metsäkauris.

Otin ”taidekuvan” iltahämärissä Kökarissa. Melko lähellä kuvauspaikkaa tien varteen pystytetyssä varoitusmerkissä oli hieman yllättäen hirvi. Se toi mieleen ennen matkaani lukemani tiedon, jonka mukaan kökarilaisissa hirvipeijaisissa kokkeina ja tarjoilijoina toimivat pelkästään miehet. Asiaa korostettiin erikseen, vaikka käytäntö lienee melko yleinen muuallakin.

Kökar on käärmesaaren maineessa, ja toivoin näkeväni pitkästä aikaa kyyn. Sää suosi paistattelua, mutta siitä huolimatta en tavannut ainuttakaan. Leirintäalueella minulle vakuutettiin, että maine on ylimitoitettu ja käärmeitä näkee harvoin.

 

 

Jungfrudans ja Grace – näkymiä Ahvenanmaalta

Matkani Ahvenanmaalle on kirjailija Ulla-Lena Lundbergin innoittama. Luin kevään aikana kaikki hänen suomeksi käännetyt kirjansa, ja halusin tutustua Kökarin saareen ja ahvenanmaalaisen laivanvarustamisen historiaan.

Viimeksi mainittua esitellään kiinnostavasti ja korkeatasoisesti Ahvenanmaan merenkulkumuseossa. Samalla lipulla pääsee myös Pommernille.

Vahvimmat luontoelämykset liittyvät tällä kertaa kasveihin. Lapista tulleena voi vain ihmetellä, että kolmenlaiset vuokot ja kevätesikot kukoistavat jo täyttä päätä – monin paikoin valtavina kenttinä.

Linnuista näkyvimpiä ovat kyhmyjoutsenet ja harmaahaikarat, joita kumpiakin näkee Maarianhaminan kaupungin ilmatilassa. Muutamat kyhmyjoutsenet hautoivat vain parinkymmenen metrin etäisyydellä vilkkaasti liikennöidystä Eckerön tiestä.

Kuten arvata saattaa, ohi jyräävä liikenne ei häiritse lintuja vähääkään, mutta tien laitaa tepasteleva jalkamies on mahdollisimman epäilyttävä tapaus!

Kökarissa keskityin Hamnön ”kirjalliseen” ympäristöön. Kirjailija Lundberg syntyi Kökarin pappilassa ja hänen isänsä kirkkoherra Pehr Lundberg hukkui lähisalmeen helmikuussa 1949.

Toinen erityisen kiinnostuksen kohde oli Otterböte, pronssikautinen hylkeenpyytäjien asuinpaikka. Se tuntuu olevan kovin kaukana merestä, mutta maan kohoaminen ja kasvillisuuden muuttuminen selittää asian. Uskomattoman hieno ja suojainen paikka!

Merivartioston tien varresta lähtevä Kalenin polku tarjosi vaikuttavien kallioiden ja räjäytettyjen suojavarustusten lisäksi mukavan yllätyksen. Jungfrudans on pieni, hyvin säilynyt jatulintarha kauniissa ympäristössä. Sen äärellä hiljentyessä tuli ajatelleeksi, että onneksi kohde sijaitsee näinkin vaivalloisen kävelymatkan päässä tieltä. Eipä Kökar toisaalta taida muutenkaan olla reikäpäävandaalien kärkikohteita.

Tuntumaa nykyaikaiseen merenkulkuun kertyi runsain määrin matkustajana ja töllistelijänä. Matka Kökariin taittui kahdessa ja puolessa tunnissa yhteysalus Skiftetillä. Menomatkalla jouduin ajamaan auton sivuparvelle. Tila on niin kapea, että oli työ ja tuska keplotella autosta ulos.

Joutuuko minua pykälää tai kahta järeämmän kaliiperin kuski kököttämään autossa koko matkan, vai otetaanko kuljettajien ruumiinrakenne huomioon lauttaa ladattaessa?

Maarianhamina on meri- ja merenkulkukaupunki parhaasta päästä. Lisäksi lähellä satamaa on poikkeuksellisen hyvä laivankatselupaikka, minulle tuttu edellisiltä käynneiltäni. Seurasin eilen alkuiltapäivän paraatia paikallisen asianharrastajan kanssa.

Solkkasimme sekaisin ruotsia, englantia ja suomea. Kuulin häneltä, että aiemmin samana päivänä Maarianhaminaan oli saapunut tanskalainen purjealus. Selvitin netistä, että kyseessä oli täystakiloitu kolmimastoinen purjelaiva. Kävin illalla tervehtimässä Georg Stage -nimistä alusta.

Palasin Kökarista yölautalla ja seurasin aikani kuluksi lähivesien liikennettä Marinetrafficin kartalta. Osasin katsella oikeaan suuntaan, ja näin Viking Gracen etenevän kohti Långnäsiä yllättävän pimeässä yössä.

Kuvasin Viking Gracen Amorellalta keskiviikkona.