Aihearkisto: Taide ja kulttuuri

Euroopan reunalla

Gamvikin kylä Ruijan äärimmäisessä niemennokassa teki vaikutuksen jo ensi vierailulla kesällä 1999. Silloin jäi kuitenkin vaivaamaan, että museo oli suljettu. Olisimme halunneet perehtyä seudun ikivanhaan asutushistoriaan, josta oli näkynyt merkkejä Slettnesin kulttuuripolun varrella. Toki myös museo itsessään olisi kiinnostanut.

Gamvikin suunnalla pohjoisuusennätykset ovat vaarassa, tehtiinpä mitä tahansa. Esimerkiksi Slettnesin majakka on maailman pohjoisin mannermaalla sijaitseva majakka ja koulun kenttä saattaa hyvinkin olla maailman pohjoisin (lähes) täysimittainen jalkapallokenttä. Se näytti jääneen vähälle käytölle saatuaan viereensä tekonurmipäällysteisen monitoimikaukalon, jossa pelataan muitakin pelejä kuin jalkapalloa.

Gamvikin museo esittelee monipuolisesti entisaikojen elämää Euroopan pohjoisrannalla. Kun Oslon huippumuseot olivat vielä tuoreessa muistissa, museon kotikutoisuus tuntui pelkästään virkistävältä. Matkailijoiden kannalta on valitettavaa, että tekstitys on pääosin pelkästään norjankielinen.

Kivikauden asioihin ei juurikaan tullut lisäselkoa, mutta esimerkiksi sota-ajan tapahtumia, vanhoja elinkeinoja ja valaanpyyntiä käsittelevät osastot ovat sitäkin antoisampia. Myös luonto on mukavasti esillä.

Entinen kalankäsittelylaitos oli sitten viime näkemän remontoitu museon käyttöön. Ullakkotilasta löytyi kiinnostava paikallishistoriaa käsittelevä valokuvanäyttely. Ripustus oli sikäli haastava, että huonoselkäinen vieras joutui tarkastelemaan alimpia kuvia epänormaalissa asennossa. Kuva: Rauno Kalliskota.

Saa kuvata!

Museoiden ja gallerioiden suhtautuminen teosten valokuvaamiseen vaihtelee laajasti ja mielivaltaisen tuntuisesti. Jossain saa kuvata ihan vapaasti, jossain ei sitten millään.

Esimerkiksi Eremitaasissa sai kuvata, Ateneumin Picasso-näyttelyssä ei. Oslon Nasjonalgalleriet edustaa sallivaa linjaa: käytin ilolla tilaisuutta hyväkseni ja monet muut tekivät samoin. Tässä kuvataan luvan perästä Picasson työtä.

Kirjoitin käynnistäni galleriassa sivuston puolelle tekstin otsikolla Kurkistus Norjan kansallisgalleriaan.

Edelleen arka asia

Taannoiset työkaverit Lapin maakuntamuseolta olivat tehneet Rovaniemen saksalaisvuosista hienon näyttelyn ja keksineet sille osuvan nimen: Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Avajaisia vietettiin maanantaina ja väkeä oli niin paljon, että Arktikumin ison auditorion istumapaikat eivät riittäneet.

Ennätysyleisö kertoo, että näyttelyn aihe koetaan poikkeuksellisen kiinnostavaksi. Ajankohtainenkin se oli, sillä maanantaina tuli kuluneeksi 70 vuotta Lapin sodan päättymisestä.

Avajaisissa puhunut Saksan suurlähettiläs oudoksui näyttelyn nimeä: miksi olimme, mehän olemme ystäviä. Niin olemme, mutta aina emme ole olleet. Soraääniä riittänee jatkossakin, ja joillekin koko näyttely voi olla liikaa.

Museo mainosti näyttelyä tikkuaskilla, joka symboloi ystävyyden päättymistä. Lähtiessään saksalaiset polttivat Rovaniemen ja osana sotatoimiaan suuren osan muuta Lappia.

Joidenkin tahojen sopimattomana pitämän tikkuaskin jakaminen lopetettiin kaupunginjohtaja Esko Lotvosen toivomuksesta juuri ennen avajaisia. Museonjohtaja Hannu Kotivuori oli Lapin Radion mukaan ”eri linjoilla”.

Toivottavasti yllättävän ratkaisun taustat avataan jossain vaiheessa. Menettely haiskahtaa ikävästi hätävarjelun liioittelulta. Mikä se sana onkaan: Finnlandisierung?

 

Oslossa

Tulopäivänä perjantaina ehdimme tutustumaan vain Oslon oopperataloon ja siihenkin ulkoa päin. Rakennus on vaikuttava ja muotokieli ajatuksia herättävä. Mittavat luiskat tuottanevat talvikuukausina terveysongelmia lumeen ja jäähän tottumattomille turisteille.

Tänään lauantaina pääsimme asiaan, ja päivä kului merellisissä museoissa. Kaikki olivat upeita: Fram-museo, Viikinkilaivamuseo ja Merenkulkumuseo. Tähän aikaan vuodesta museot ovat auki vain kuusi tuntia päivässä, joten huomenna palataan asiaan.

Kun illalla kävimme vielä Vigeland-puistossa, tunsimme tehneemme täyden työpäivän.

Teatterissa

Käyn harvoin teatterissa ja silloin kun innostun lähtemään, tärkein syy näyttäisi olevan käsikirjoitus. Kesällä kävelin Hannukurun Kansallispuistoteatteriin Samuli Paulaharjun innoittamana, Rovaniemen teatteriin houkutteli Frank McCourt.

Pidin esityksestä, mutta vielä enemmän pidin kirjasta sen taustalla: Seitsemännen portaan enkeli. Toivon todella, että joku esityksen nähnyt innostui vastavuoroisesti kirjailija McCourtin tuotannosta.

McCourtin vuonna 1996 julkaistu esikoisteos ja sen pohjalta tehty näytelmä kertovat Brooklynissä syntyneen, 4-vuotiaana Irlantiin muuttaneen kirjailijan lapsuus- ja nuoruusvuosista Limerickissä. Koska isäukko tuhlaa kapakoissa kaikki tienaamansa rahat, Frank-poika joutuu sisarusparven vanhimpana kantamaan vastuuta perheen selviytymisestä.

Oma elämä alkaa varsinaisesti vasta kun Frank muuttaa parikymppisenä takaisin New Yorkiin. Kirjoissaan Amerikan ihmemaassa (1999)  ja Liitupölyä (2005) McCourt kertoo elämästään Yhdysvalloissa. Kirjat ovat esikoisteoksen tavoin nautittavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa.

Monien vaiheiden jälkeen McCourt löytää elämäntehtävänsä: hänestä tulee äidinkielen opettaja  – ja aikanaan maailmankuulu kirjailija.

Opiskelujen alkuvaiheessa McCourt oivalsi, että Irlanti on tuottanut suuren määrän eturivin kirjailijoita, joista osaa pidettiin tarkoituksella pimennossa. Vielä hänen lapsuusvuosiensa Irlannissa uskonnon rooli oli kaikilla elänänaloilla käsittämättömän voimakas. Lainaus teoksesta Amerikan ihmemaassa;

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella että olen voinut viettää yhdeksäntoista vuotta Limerickissä täysin tietämättömänä siitä mitä Dublinissa on tapahtunut ennen minun aikaani. Vasta Encyclopedia Britannicasta minulle selviää, miten kuuluisia irlantilaiset kirjailijat ovat olleet, Yeats, Lady Gregory, AE ja John Millington Synge jotka kirjoittivat näytelmiä joissa ihmiset puhuvat tavalla jota en ole kuullut Limerickissä enkä kyllä missään muuallakaan.

Istun kirjastossa Queensissa ja löydän Irlannin kirjallisuuden, mutta samalla ihmettelen kovasti minkä takia koulumme opettaja ei koskaan kertonut meille mitään näistä kirjailijoista – kunnes sitten selviää, että he olivat kaikki protestantteja, jopa Sean O’Casey,  jonka isä sentään oli kotoisin Limerickistä. Limerickissä ei kukaan halua antaa protestanteille sitä kunniaa että heitä sanottaisiin suuriksi irlantilaisiksi kirjailijoiksi.

J.M.Synge on näytelmäkirjailija, jonka käsialaa on myös ihastuttava kirja Aran-saarilta.

Pahojen puolella

Rovaniemi-viikolla kaupungissamme on tapahtumia joka lähtöön. Kävin eilen kirkossa, missä esiteltiin Lennart Segerstrålen alttarifresko Elämän lähde.

Suurikokoisen maalauksen alaosassa parveilee valtavasti ihmisiä ja eläimiä, jotka taiteilija on jakanut kahteen osastoon. Hyvät ihmiset lähestyvät lähdettä vasemmalta, ja huonot seisoskelevat sekalaisena ryhmänä maalauksen toisella laidalla. Maassa röhnöttää humaltunut mies.

Eläimetkin on sijoitettu hyvän ja pahan akselille: hevonen on päässyt hyvien joukkoon, mutta susilauma raatelee poroa pahojen puolella,

Alttarifresko paljastettiin lokakuussa 1951, yli puoli vuosisataa sitten. Vastaavanlainen seurakuntalaisten jyrkkä karsinoiminen on mahdoton ajatus tämän päivän kirkossa ja kirkkotaiteessa.

Lisäksi nykyisin ymmärretään, että eläimet eivät ole hyviä tai pahoja. Eläimet ovat eläimiä.

Paulaharjua tunturiteatterissa

Tauko päivityksissä johtuu siitä, että käväisin teatterissa.

Näyttämönä toimi harva tunturikoivikko, johon oli juurtunut yksittäisiä männyntarreja. Yleisö istui varvikossa, ja moni sai variksenmarjoista takamuksiinsa sinisen osallistumisleiman.

Operaatio Paulaharju on niin pähkähullu idea, että innostuin siitä heti. En ole kummoinen teatterimies, mutta tapahtuma tarjosi oivallisen tekosyyn palata pitkän tauon jälkeen monilla kuvausretkillä rakkaaksi tulleelle alueelle. Lisäksi olin utelias näkemään, mitä ammattitaitoinen dramaturgi ja osaava työtyhmä saa irti teksteistä, joita ainakin minun oli vaikea kuvitella esitettäväksi näyttämöllä.

Oman arvioni mukaan tapahtuma oli täydellinen suksee taiteellisesti ja kaikella muullakin tavalla! Ilmapiiri oli innostunut, ja osallistujamäärä ylitti rohkeimmatkin odotukset. Laskujeni mukaan perjantain ensi-illassa oli väkeä 48 henkeä ja lauantain näytöksessä vielä enemmän, 72!

Tieto tapahtumasta levisi tehokkaasti vaelluspolkua pitkin etelään ja pohjoiseen, kun esityksen nähneet mainostivat sitä jokaiselle vastaantulijalle. Nammalakurun iltanuotiolla ei juuri muusta puhuttukaan.

Hankkeen takana on kulttuurin moniottelija Juha Hurme työryhmineen, johon kuuluu kymmenen taiteilijaa ja koira. Juha korosti tapahtuman erityistä luonnetta: teatteri ei käynnisty pillin vihellyksestä, vaan vaadittava patikointi kuuluu olennaisena osana kokonaisuuteen.

Totta! Oma elämykseni alkoi ja päättyi tunnelmoinnilla kansallispuiston poluttomassa osassa. Retken viimeisenä iltana pystytin telttani paikkaan, missä yövyimme tyttäreni kanssa kesäkuussa 1989. Maarit oli silloin kolmen ikäinen. Kuvan otin aamulla.

Teorbi

Friday, May 10th, 2013

Ennen tämän viikon torstai-iltaa minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä on teorbi. Nyt on.

Lapin kamariorkesteri soitti barokkimusiikkia, ja lavalla nähtiin kaksi erikoisempaa soitinta: cembalo ja teorbi. Nicholas Kraemer soitti cembaloa ja johti orkesteria, teorbia soitti Solmund Nystabakk.

Illan säveltäjänimistä kolme oli minulle ennestään tuttuja: G.F.Händel, G.P.Telemann ja J.S.Bach. Uusia tuttavuuksia olivat Georg Muffat ja Carl Heinrich Graun.

Barokkimusiikista on helppo nauttia, vaikka ei klassisesta musiikista mitään ymmärtäisikään. Minulle aivan erityinen elämys oli Graunin Trio ex D-duuri. Pidin siitä, että pienellä kokoonpanolla soitettaessa yksittäiset soittimet erottuivat eivätkä puhaltimet häipyneet viulujen äänivalliin.

Käsiohjelman teos- ja säveltäjäesittelyt olivat soittajien kirjoittamia. Lainaan Ilkka Puputin Graun-tekstiä:

Orpo piru teosluetteloissa on Graunin Trio ex D-dur viululle, torvelle ja basso continuolle, jossa torvea käytetään tasavertaisesti jousisoittimien kanssa. (…)
D-duuritrio on kolmiosainen myöhäisbarokkiteos. Uhkeaan barokkiestetiikkaan sopii mainiosti, että viiden soittajan esitystä kutsutaan edelleen trioksi. Sen tarkkaa syntyaikaa ei tiedetä, mutta teos on taitavan ja omaäänisen säveltäjän työtä.

Tekstin sävy selittyy osin sillä, että Ilkka Puputin oma soitin on käyrätorvi. Sen kaunis ääni pääsi oikeuksiinsa soolo-osuuksissa. Lisäksi maallikkoa viehätti ylimääräinen koreografia, jolla Puputti turvasi työkalunsa virheettömän soinnin.

Tähän loppuun haluan todeta, että kyllä hyvä konsertti aina huonon jääkiekko-ottelun voittaa. Torstaina Suomella ei ollut peliä, joten en joutunut valitsemaan. Eilen oli peli, mutta ei konserttia. Sattuipa sopivasti!

Norjalaista tilataidetta

Tuesday, June 19th, 2012

Varauma: jos onnistuu löytämään Norjasta tylsän tieosuuden, vika on todennäköisesti omissa silmissä tai asenteessa….

Suorin reitti Karigasniemestä Berlevågiin myötäilee Tenojokea, ja maisemia kyllä kelpaa ihailla, Suomen komeinta jokilaaksoa. Mutta kun sitä on katsellut liki kahdensadan kilometrin matkan, alkaa kaivata vaihtelua.

Ennen kuin tie nousee tunturiylängölle, on kuitenkin jaksettava “tylsä” osuus Skipagurrasta pohjoiseen. Menomatkalla kolme hiiripöllöä virkisti autokuntaa, samoin tienpientareella alle puolen metrin päässä asvaltin reunasta hautonut meriharakka.

Kyllä on hyvähermoinen luontokappale ja periksiantamaton. Lintu ei masennu vaikka vierestä ohi hujeltavan rekan ilmavirta paiskaa munien päältä ojan pohjalle monta kertaa päivässä.

Ehdoton kohokohta oli kuitenkin erikoislaatuinen viritelmä, jonka paluumatkalla kuvasin. Kyseessä on kirjaimellisesti tilataideteos: luovuus on ryöstäytynyt valloilleen maatilan navetassa.