Thursday, September 29th, 2011

Ulkomailla liikkuessaan kirjailija Hannu Raittila tekee hyviä havaintoja ja kehittelee niiden pohjalta kiinnostavaa sisältöä teksteihinsä. Kirjassaan Ulkona (Siltala 2008) Raittila kertoo olostaan Belgiassa:

Olen kävellyt tässä kaupungissa nyt toistakymmentä kilometriä ja virittänyt sisäistä kompassia, jonka avulla voi vähitellen suunnistaa ilman karttaa. Näin on toimittava: ensimmäisinä päivinä vieraassa ympäristössä pitää ottaa tila haltuun fyysisesti. Se tarkoittaa konkreettisen kehollisesti: on käveltävä, juostava tai pyöräiltävä ympäriinsä.

Sateen yllättäessä eräällä kävelyretkellä Raittila pelastautui Denderwindeken kyläkapakkaan. Kapakasta on

nelisen kilometriä sinne, mistä lähdin kävelemään ja saman verran sinne, minne olen menossa.

Kun sade jatkui ja jatkui, kirjailija päätti turvautua taksikyytiin. Taksin tilaaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi:

Kysyin voiko paikalle tilata taksin. Kukaan ei tuntunut kuulleenkaan sellaisesta mahdollisuudesta. En tiedä, oliko taksin käsite läsnäolijoille tuttu.

Lopulta puhehenkilöksi ryhtynyt ikääntynyt nainen – varmistettuaan ensin asiakkaan maksukyvyn – ilmoitti, että kyyti järjestyy.

Baaritiskillä hörähtelevien nuorten miesten parvesta irtautui kaksi ja he viittasivat minut mukaansa. Aivan ällistyttävää oli, että kuskini eivät tienneet mitään naapurikylästään. Minun piti neuvoa heille tie!

Samassa kirjassa Raittila kertoo törmänneensä New Yorkissa yhtä täydelliseen tietämättömyyteen naapurikylän asioista. Raittilan seurue asui Itä-Manhattanilla ja lähti Long Islandille katsomaan NHL-ottelua. Matkat taitettiin taksilla.

Paluumatkalla kuskiksi sattui ikänsä Long Islandilla asunut mies, joka kertoi käyneensä Manhattanilla vain kerran elämänsä aikana. Kuski alkoi kysellä kyyditettäviltään,

minkälaista on liikenne keskikaupungilla ja kuinka siellä pitäisi ajaa. Kerromme olevamme kaupungissa ensimmäistä kertaa ja tulleemme aamupäivällä. Selitämme silti kuljettajallemme reittiä ja yksisuuntaisten katujen systeemiä, jossa joka toinen väylistä vie liikennettä länteen ja joka toinen itään. (…)

Maalaisserkun pää pyörii, kun hän kurkkii Keski-Manhattanin pilvenpiirtäjiä. (…)

Empire State Buildingin bongatessaan kuljettajamme hihkuu kuin rodeocowboy. Ja tämä kaveri ajaa keltaista autoa, jonka ovessa lukee mustassa suorakaiteessa: New York City Taxi.

New Yorkin varsinainen haltuunotto tapahtui jalkaisin; parhaana päivänä kävelykilometrejä kertyi yli kaksikymmentä.

Friday, January 21st, 2011

Heinrich Böll vieraili perheineen Irlannissa v.1956 ja julkaisi vaikutelmiaan saarelta seuraavana vuonna. Matkakirjallisuuden klassikoihin kuuluva Irisches Tagebuch julkaistiin suomeksi v.1975 nimellä Päiväkirja vihreältä saarelta.

Luin kirjan 1970-luvun lopulla Pentti Sammallahden suosituksesta. Sammallahti julkaisi vuonna 1979 Irlanti-aiheisen kuvasalkkunsa Kathleen Ni Houlihan, ja Böllin kirja lienee ollut kuvausprojektin keskeinen innoittaja.

Tartuin pitkän tauon jälkeen uteliaana kirjaan, josta oli jäänyt poikkeuksellisen hyvä, viipyilevä jälkimaku.

Yksittäisistä kertomuksista muistin hämärästi vain yhden. Siinä Böll hahmottelee herkullisesti tilanteen, johon Irlannissa 1950-luvulla voimassa ollut alkoholilainsäädäntö pakotti sunnuntailounaalla suolaista kinkkua ja vahvasti pippuroitua kaalia nauttineet serkukset.

Otavan sivuilla kerrotaan, että

Böll kuvaa Irlannin köyhyyttä, alhaista koulutustasoa, takapajuisia oloja ja kummallisia lakeja ihannoimatta, mutta lämpimän humoristisesti. Näiden tyynesti osaansa sopeutuvien ihmisten mielenlaatua kuvastaa heidän sananlaskunsa: “Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi.”

Mainio, ajattomuudessaan ajankohtainen matkakirja! Lukijan kannattaa kuitenkin pitää mielessä kirjailijan varoitus:

Tämä Irlanti on olemassa,
mutta jos joku sinne matkustaa eikä sitä löydä,
hän ei voi vaatia korvausta tekijältä.

Tuesday, August 14th, 2012

Viime viikko kului kesäflunssan vuoksi sisäruokinnassa: katselin olympialaisia ja värkkäsin kuvien kanssa. Kun Arja lähti kirjastoon ja kysyi toivomuksia, pyysin tuomaan “jotain purjehdukseen liittyvää” ja jäin uteliaana odottamaan.

Tuomisina oli kaksi kirjaa, joista tartuin ensimmäiseksi Joshua Slocumin klassikkoon nimeltä Yksinpurjehdys maapallon ympäri. Slocum oli ensimmäinen yksin pallomme ympäri purjehtinut; merikarhu lähti matkalleen Bostonista huhtikuussa 1895 ja palasi samaan paikkaan kesäkuussa 1898.

Slocumin kirja on hyvin kirjoitettu ja käännetty (Eino Koivistoinen), paras mahdollinen valinta viime viikolla luettavaksi! Pidin kovasti Slocumin tavasta häivyttää oma roolinsa taka-alalle ja korostaa joka käänteessä purtensa Sprayn erinomaisuutta. Lukijan tehtäväksi jää sen tosiasian ymmärtäminen, että ilman Slocumin perusteellista ja monipuolista merikokemusta projekti olisi tökännyt alkuunsa.

Spray miehistöineen purjehti aluksi Atlantin yli Gibraltariin, palasi Etelä-Amerikan rannikolle ja jatkoi sitä seuraillen etelään. Jostain syystä kippari pyrki Tyynelle Valtamerelle Magalhaesin salmen kautta, vaikka Kap Hornin kiertäminen olisi tuntunut luontevammalta vaihtoehdolta. Näin varsinkin siksi, että salmessa odottivat koko matkan suurimmat ongelmat.

Myrskyjä oli tiedossa Kap Hornin vesilläkin, mutta tämä reitinvalinta olisi säästänyt kohtaamiselta salmessa saalista väijyneiden paikallisten merirosvojen kanssa.

Sandy Pointin (Punta Arenas) satamakapteeni varoitti heistä ja neuvoi Slocumia palkkaamaan miehiä, jotka taistelisivat salmen läntisessä osassa asustavia intiaaneja vastaan. Hän yritti myös suostutella purjehtijaa viipymään satamassa, kunnes jokin tykkivene ajaisi salmen kautta ja hinaisi Sprayn perässään. Kun Slocum piti päänsä eikä halunnut jäädä odottamaan, satamakapteeni

neuvoi minua ampumaan kohti ja ajoissa, mutta välttämään mikäli mahdollista villien tappamista, jos nämä yrittäisivät piirittää minut kanooteillaan, ja tämän neuvon lupasin ottaa varteen.

Kippari selviytyi tiukoista tilanteista henkilövahinkoja aiheuttamatta, koska keihäin ja jousipyssyin asestautuneet “villit” eivät uskaltautuneet winchesterillä ja revolverilla varustautuneen purjehtijan ulottuville.

Sprayn ilmiömäinen kyky pysyä suunnassa ruori sidottuna oli matkan onnistumisen kannalta ratkaisevan tärkeää. Kippari pystyi keskittymään muuhunkin kuin ohjaamiseen ja purjeiden hoitoon, esimerkiksi nukkumaan riittävästi tai vaikkapa lueskelemaan hereillä ollessaan.

Intian Valtamerta ylittäessään Slocum teki ylittämättömän ennätyksen purjehtimisessa ruoriin koskematta:

Noiden kahdenkymmenen kolmen vuorokauden aikana en ollut oleillut kauempaa kuin yhteensä kolme tuntia ruorissa, mihin sisältyi luoviminen Keelingin satamaan. Sidoin ruorin kiinni ja annoin purren mennä; eipä väliä, oliko tuuli sivulta tai suoraan perästä: pursi kulki aina suuntaansa.

Kuulostaa helpolta: 2700 meripeninkulmaa “automaattiohjauksella”! Ei ihme, että Sprayn mallin mukaan on rakennettu sadan vuoden aikana suuri määrä aluksia, uusimmat tietenkin nykyaikaisista materiaaleista.

Kirja on julkaistu piirroksin kuvitettuna netissä nimellä Sailing Alone Around The World.

Posted in , Matkailu, Taide, kulttuuri | Edit | Comments Off