Merenranta on kuin maailman laita, hänestä tuntui. Kova ja suhteellisen lämmin maankamara päättyy siihen ja alkaa vesi, jonka päällä ei ole puita eikä taloja. Hän mietti, miksi se tahtoi tuntua vähän vastenmieliseltä.

Kirjoissaan enimmäkseen kuivalla maalla pysyttelevälle Antti Hyrylle maailman laita tarkoittaa vaikkapa kesäpaikan rantaa, missä Pietari, appiukko ja velipoika astuvat veneeseen ja suuntaavat keulan kohti Ulko-Krunnia.

Veneily ei suju suunnitelmien mukaan, mutta eksymisestä ja yltyvästä merenkäynnistä huolimatta kukaan ei joudu todelliseen vaaraan. Suurin huoli kohdistuu veneisiin: hinauksessa ollut pikkuvene lähtee omille teilleen ja isompi joudutaan jättämään vieraaseen rantaan. Matkaa jatketaan jalkaisin.

Koska Hyry on Hyry, kesäretki tehdään selvin päin ja hyvässä hengessä. Miehet eivät kiroile, syytä toisiaan tai harrasta jälkiviisautta.

Maailman laita ja muut Hyryn kirjat ovat täynnä pieniä viisauksia ja oikeita asioita, joista monista kuulin ensi kertaa. Yksi uusi sana on savusaunan vesihuoltoon liittyvä porottaminen.

Kun Antti Hyry sai vuonna 2009 Finlandia-palkinnon romaanistaan Uuni, tein blogissani julkisen lupauksen lukea hänen kirjojaan. Oli virhe aloittaa palkitusta kirjasta. Uuni on paksu romaani, jonka lukeminen on melkoinen suoritus. Ennen siihen ryhtymistä olisi pitänyt lukea muutamia Hyryn novelleja tai pienoisromaaneja. Minä en verrytellyt, ja kirja jäi kesken.

Kuluneena syksynä tartuin uudelleen Hyryyn Hannu Mäkelän innostamana. Nyt voin ilokseni sanoa lunastaneeni korkojen kanssa taannoisen lupauksen. Se vähän harmittaa, että kirjat loppuvat ja luku-urakka päättyy juuri kun olen oppinut pitämään Hyryn tekstistä toden teolla!

Hannu Mäkelä kertoo neljännessä muistelukirjassaan pitkästä työrupeamastaan kustannusyhtiö Otavassa. Kirja on paksu, mutta helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Kiinnostavaa sinänsä, että kirjan kustantaja ei ole Otava vaan Tammi.

Pääosassa ovat luonnollisesti kirjailijat, ja heitä muistellessaan Mäkelä nimeää omat kaverinsa ja myös ne, joiden kanssa kemiat eivät kohdanneet. HS-arviossa pohdiskellaan, onko kustannusvirkailijan ylipäätään sopivaa muistella tähän tyyliin. No, aikaa tapahtumista on sentään kulunut melko pitkästi.

En paljasta kirjailijoista enempää kuin tämän Mäkelän yleisluontoisen havainnon:

Ja kirjailijat kuten muutkin ihmiset ovat persoonia laillaan. Myös tämä joukko on vähintään kirjava, kirjavampi ja kiinnostavampi kuin nykyään, jolloin monet sirkustemppuihin erikoistuvat tähdet ja tähtöset hoitavat ulkoasuaan ja uraansa kuin näyttelijät ainakin, harkiten ja koulitusti. Kirjansa he tekevät siinä sivussa.

Kustantamoista rakas kilpailija WSOY saa ansionsa (?) mukaan. Tapa haamiloida taloon kirjallista iskukykyä tuo mieleen jääkiekon suurseurat:

Jotkut kustantamot, varakkaat sellaiset, kuten Bulevardin kaunokainen, hoitavat pulman tuolloin näppärästi. Kun joku toisessa kustantamossa menestyy, häneen otetaan yhteyttä, hänelle tarjotaan rahaa ja hyvää sopimusta ja luvataan paljon näkyvyyttä ja markkinointia lehdissä ja kirjakaupoissa. Ja niin siirto isompaan tapahtuu. Tässä ei ole mitään uutta, näin tehdään kaikkialla. Toki siirto tapahtuu molempien osapuolten yhteiseksi iloksi. Kyräämään jäävät vain pienet ja köyhemmät kasvattajaseurat.

Mäkelän muistelut innostivat palaamaan muutamiin pitkään unohduksissa olleisiin tekijöihin. Antti Hyryltä valikoituivat luettaviksi romaanit Kurssi (1993), Aitta (1999) ja novellikokoelma Junamatkan kuvaus (1962). Vastapainoksi hillitylle Hyrylle lainasin  Hannu Salaman Juhannustanssit vuodelta 1964. Jos näistä pitää valita, Hyry on enemmän minun makuuni. Pidin erityisesti hänen novelleistaan.

Junamatkan kuvaus teki vaikutuksen jopa Pentti Saarikoskeen. Ylioppilaslehdessä julkaistun arvion aloitus on nykykielellä ilmaistuna selvää sigukamaa:

Hyry poikkeaa useimmista kirjailijoista siinä, että hän todella osaa kirjoittaa.

Huomasin myös, että muistikuvani Paavo Rintalasta kaipaa kipeästi päivitystä. Minulle tuntemattomiksi jääneistä Otavan kirjailijoista lukulistalle nousi Hannu Salakka.

Kirjastoja on ollut ”aina”, mutta viivakoodi keksittiin vasta hetki sitten. Miten ihmeessä kirjoja lainattiin ennen kuin nykyinen systeemi tuli käyttöön?

Veijo Meren pieni mainio kirja Aleksis Stenvallin elämä julkaistiin vuonna 1973 ja hankittiin välittömästi Rovaniemen maalaiskunnan Saarenkylän kirjastoon. Minun käsiini kirja päätyi viime viikolla.

Kun käänsin esiin kirjan viimeisen aukeaman, muinaiset lainaustapahtumat alkoivat palailla mieleen.  Kirjan hankintahetkellä näyttää olleen käytössä menettely, jossa kirjaan liimattuun lomakkeeseen leimattiin palautuspäivä ja sen viereen merkittiin lainaajan numero. Kirjastotäti merkitsi johonkin listaan tai kuponkiin vastaavat tiedot.

Kerrottu menettely on minulle outo, mutta takakannen sisäsivun taskusysteemi sitäkin tutumpi. Se oli käytössä koko sen ajan, jonka olin Jyväskylän kaupunginkirjaston asiakkaana. Kirjaa lainattaessa taskussa ollut kirjakohtainen kortti jäi tiskille ja siihen merkittiin lainaajan numero. Taskuun vaihdettiin kortti, johon oli leimattu viimeinen palautuspäivä. Kortti oli värillinen, muistaakseni siniharmaa.

Menetelmä oli toimiva mutta nykymittapuun mukaan toivottoman isotöinen. Räplättävää riitti. Kirjastoon jääneet kortit odottivat aakkos- ja aikajärjestyksessä kirjan palautumista. Kun tämä sitten tapahtui, kortti kaivettiin esiin, pantiin taskuun ja kirja hyllyyn.

Lyseon kirjastossa lainaaja täytti itse lomakkeen, josta tarvittavat tiedot kävivät ilmi. Ennen atk-aikaa tämä taisi olla vallitseva menettely esimerkiksi yliopistojen kirjastoissa.

Koska olin mallikelpoinen kirjaston asiakas, minulla ei ole omakohtaista kokemusta sakotusjärjestelmästä puhumattakaan siitä, miten huonosta käsittelystä kärsineet kirjat joutui korvaamaan.

Olen lukenut parin viime viikon aikana puolenkymmentä Veijo Meren teosta. Kahdesta, Sujut ja Manillaköysi, pidin paljonkin ja vastaavasti kahden kanssa juutuin lähtökuoppiin. Loistavaa tekstiä kieltämättä, mutta Parosen jälkeen tarinointi ei riittänyt, kaipasin sisältöä.

Veijo Meri menehtyi kesäkuussa 86 vuoden iässä. Kustantaja Mikko Aarne huomauttaa muistokirjoituksessaan:

Meren tuotanto on hämmentävän monipuolinen. Hän kirjoitti kaikkia kirjallisuudenlajeja, novelleja, romaaneja, runoja, esseitä, näytelmiä, oopperalibreton, suomennoksia, tietokirjoja, kuten Suomen historian ja jopa etymologisen sanakirjan.

Hyvä ja tarpeellinen muistutus! Mikko Aarne arvostaa itse erityisesti Meren esseitä. Ne voisivat olla minullekin romaaneja sopivampaa luettavaa. Esimerkiksi seuraava näyte kannustaa perehtymään tuotannon tähän osaan. Siinä Meri pohtii lainaamisen ja varastamisen problematiikkaa:

Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle. Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka paljon voin ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin havaita hyvän tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.

Jatkan Veijo Meren parissa, mutta jätän romaanit. Tänään kirjaston poistomyynnistä löytyi Sanojen synty (Gummerus 1983). Takakannessa sanotaan, että ”kirjailijan elävä ote tekee teoksesta enemmänkin lukemiston kuin hakemiston.”

Katsotaanpa, miten Meri selittää sanan grogi:

grogi, englantilaisen amiraalin Vernonin kutsumanimestä Grog. Sen alaiset antoivat hänelle kamelinkarvaisen päällystakin takia, jota hän käytti ja jonka nimi oli englannin kielessä grogram. Se oli väännös ranskan sanoista gros grain, karkea nukka. Amiraali Vernon antoi elokuussa 1740 määräyksen, että merisotilaille päivittäin jaettavaa rommiannosta oli laimennettava vedellä. Tämän litkuannoksen merimiehet nimesivät keksijän mukaan grogiksi.

PS
On pakko kehua Meren romaanien uusintapainosten kansia. Kunniamaininta menee taiteilija Jussi Kaakiselle.

Samuli Paronen (1917-1974) oli työläiskirjailija jos kuka, mutta järjestäytyneelle työväenliikkeelle hän ei kelvannut. Paronen oli itsenäinen ajattelija eikä suostunut huutamaan kuorossa.

Kaivos-romaanin päähenkilö sanoo juuri nyt ajankohtaisesta ay-liikkeestä näin:

Kastijako on työmiesten kesken lujempi kuin missään. Tärkeimpänä arvona vaalitaan keskinäisiä palkka- ja säätyeroja, vaikka kuuluttais samaan eturyhmäjärjestöön ja puolueeseen. Ollaan keskenämme kuin isännät ja rengit.

Kapinan Jalkanen pohdiskelee vallankäyttöä:

Todellinen valta pyrkii piiloutumaan, ja näkyvä tekee yhä enemmän pelkkää propagandaa, ilveilee, näin ollen ei voi olla järkevää demokraattista vallan kontrollia.

Kirjaston epävirallinen sivutoimipiste suositti iltalukemisiksi Antti Arnkilin esikoisteosta Lauantaiesseet (Siltala 2014). Ilmeisesti en vaikuttanut kovin innostuneelta, koska lisätäkynä kerrottiin yhden esseen liittyvän Hannu Raittilaan.

Siitä aloitinkin: Helvetin kuvia Hannu Raittilan teoksissa. Ei hullumpaa, päätin panna kirjoittajan nimen muistiin. Välillä tosin kävi mielessä, että putoan kärryiltä jos teksti menee vähänkään viisaammaksi. Onneksi ei mennyt.

Kun ei ollut vielä kiire nukkumaan, käänsin esiin sisällysluettelon ja valitsin kiinnostavimman otsikon: Asiallisia hommia ei suoriteta. Otsikon takaa löytyi lisää suosikkikirjailijoita.

Herman Melvillen Lumotut saaret -kokoelmaan sisältyy tarina Bartleby-kirjurista, jonka nöyrä passiivisuus ajaa työnantajan epätoivon partaalle. Juha Koirasen elokuvassa Partanen vuodelta 2003 toistuu sama painajaismainen kuvio, mutta Melvillen tekstin newyorkilainen toimistoympäristö on vaihtunut kotkalaiseksi konepajaksi.

Eilisillan kolmannen esseen aiheena on Suomen sana, WSOY:n taannoisen pääjohtaja Yrjö A. Jäntin toimittama 24-osainen ”kansalliskirjallisuutemme valiolukemisto”. Vuonna 1967 valmistunut suurteos sisältää tekstinäytteet peräti 1657 kirjoittajalta, sivuja on lähes 15 000.

Koska teos etenee aakkosjärjestyksessä eikä rajoitu pelkästään kaunokirjallisuuteen, lukija sukkuloi asiasta kolmanteen ja loikkii aikajanalla kuin jänis. Jukka Kemppinen luonnehtii blogissaan Suomen sanaa yhdeksi ”Yrjö A. Jäntin edesvastuuttomista päähänpistoista.”

Hailuodon teatteritapahtumasta palattuani tartuin tosimielellä Samuli Paroseen. Nyt kun seitsemän kirjaa on luettu ja kolme jäljellä, voin kertoa Parosen murtautuneen ryminällä kirjallisten suosikkieni kärkijoukkoon. Kiitoksia vain Juha Hurme, Nyljettyjen ajatusten hehkutukset ovat täyttä totta!

Voi v***u, tämä jätkä, joka kirjoitti nämä sanat, kuoli syksyllä 1974. Kouluja käymätön raksajätkä ja sekatyömies. Siinä on semmoinen testamentti meille about akateemisille soutajille, että oksat pois!

Suositan Parosen tuotantoon tutustuvalle oheislukemistoksi Hannu Mäkelän muisteluteosta: SAMULI Muistelma Samuli Parosesta (Otava 2006). Mäkelä oli Parosen ystävä ja pitkäaikainen yhteistyökumppani Otavassa, mahdollisimman oikea henkilö valottamaan erikoislaatuisen kirjailijan elämäntyötä.

Ensi töinään kustantajan palkkalistoilla Mäkelä joutui perehtymään ”massaan”,  Otavaan lähetettyihin kirjaehdotuksiin. Yksi niistä oli Samuli ”Porosen” sotaromaani Kuolismaantie, ”musteella käsin kirjoitettu ja vaikeasti luettava manus”. Mäkelä ei innostunut tekstistä ja oli lisäksi kuullut, ”ettei kukaan kunnon kirjailija enää kirjoittanut käsin”.

Onneksi myös Tuomas Anhava tutustui tekstiin ja syttyi siitä, luki Mäkelälle puhelimessa pitkiä otteita ja kysyi lopuksi: ”No, mitäs pidit?” Näin tarjoiltuna Mäkelä tunnusti pitäneensä. Koulutusmielessä hän joutui kirjoittamaan puhtaaksi koko nivaskan. Aikanaan selvisi myös kirjailijan oikea sukunimi.

Omalla tavallaan yhtä ansiokas oheislukemisto on ollut Yrjö Hosiaisluoman väitöskirja JÄRJESTYKSEN KOURISTA VAPAUDEN VALTAKUNTAAN Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki (SKS 1990). Samuli Parosen käsialanäyte on osa tämän kirjan kuvitusta.