Kirjastoja on ollut ”aina”, mutta viivakoodi keksittiin vasta hetki sitten. Miten ihmeessä kirjoja lainattiin ennen kuin nykyinen systeemi tuli käyttöön?

Veijo Meren pieni mainio kirja Aleksis Stenvallin elämä julkaistiin vuonna 1973 ja hankittiin välittömästi Rovaniemen maalaiskunnan Saarenkylän kirjastoon. Minun käsiini kirja päätyi viime viikolla.

Kun käänsin esiin kirjan viimeisen aukeaman, muinaiset lainaustapahtumat alkoivat palailla mieleen.  Kirjan hankintahetkellä näyttää olleen käytössä menettely, jossa kirjaan liimattuun lomakkeeseen leimattiin palautuspäivä ja sen viereen merkittiin lainaajan numero. Kirjastotäti merkitsi johonkin listaan tai kuponkiin vastaavat tiedot.

Kerrottu menettely on minulle outo, mutta takakannen sisäsivun taskusysteemi sitäkin tutumpi. Se oli käytössä koko sen ajan, jonka olin Jyväskylän kaupunginkirjaston asiakkaana. Kirjaa lainattaessa taskussa ollut kirjakohtainen kortti jäi tiskille ja siihen merkittiin lainaajan numero. Taskuun vaihdettiin kortti, johon oli leimattu viimeinen palautuspäivä. Kortti oli värillinen, muistaakseni siniharmaa.

Menetelmä oli toimiva mutta nykymittapuun mukaan toivottoman isotöinen. Räplättävää riitti. Kirjastoon jääneet kortit odottivat aakkos- ja aikajärjestyksessä kirjan palautumista. Kun tämä sitten tapahtui, kortti kaivettiin esiin, pantiin taskuun ja kirja hyllyyn.

Lyseon kirjastossa lainaaja täytti itse lomakkeen, josta tarvittavat tiedot kävivät ilmi. Ennen atk-aikaa tämä taisi olla vallitseva menettely esimerkiksi yliopistojen kirjastoissa.

Koska olin mallikelpoinen kirjaston asiakas, minulla ei ole omakohtaista kokemusta sakotusjärjestelmästä puhumattakaan siitä, miten huonosta käsittelystä kärsineet kirjat joutui korvaamaan.