Aihearkisto: Yhteiskunta

Ääniharavat

Veteraanitoimittaja Unto Hämäläinen on tehnyt HS-kuukausiliitteeseen ison artikkelin eduskuntavaalien ääniharavista. Tarkastelu alkaa vuoden 1970 vaaleista.

Viidenkymmenen suurimman äänipotin listasta pistää silmään kiinnostava seikka: joukkoon on kiilannut peräti 19 kokoomuksen ehdokasta! En voi välttyä ajatukselta, että taustalla haiskahtaa raha. Samalla ihmettelen, että Hämäläinen ei sivua sanallakaan asian tätä puolta.

Pelkästään massiivinen ja ammattimaisesti toteutettu vaalikampanja ei takaa kenenkään läpimenoa, mutta auttaa ihmeesti jos ehdokkaalla on eväitä omastakin takaa.

Katselin viime kevään EU-vaalien alla vaalimainontaa Helsingin ja Jyväskylän katukuvassa, ja Sirpa Pietikäinen tuntui tulevan vastaan joka paikassa. Eikä ihme, sillä Pietikäisen kampanja oli koko porukan kallein.

Hyvä päivä riehua?

Anarkistit viettivät itsenäisyyspäivää eilisiltana Helsingissä samaan tapaan kuin vuosi sitten Tampereella.

Poliisin ensiarvioiden mukaan näyteikkunoita ja muuta omaisuutta rikottiin ainakin 100 000 euron edestä. Yhdessä asiassa oli kuitenkin tapahtunut myönteistä kehitystä: hevosia ei tällä kertaa hakattu.

Katuhulinoissa ennenkin mukana ollut Minna Mentula ihmettelee Ilta-Sanomissa, mitä riehumisella saavutetaan:

En mä sinänsä vastusta voimakkaampienkin keinojen käyttöä, jos sillä edistää jotain asiaa. Mutta mä en oikein tiedä, onko se tässä mittakaavassa mitenkään järkevää, edes sen huomion saamiseksi.

Helsingin Sanomat todisti äskettäin, että anarkistit voivat saada julkisuutta muutenkin kuin riehumalla ja hajottamalla paikkoja. Toisaalta eilinen näytös oli omiaan täydentämään valtakunnan ykköslehden antamaa kuvaa fiksusti keskustelevista luomulimpparin lipittäjistä.

Vuosi sitten Mentula osallistui Tampereella Kiakkovieras-tapahtumaan – ja pääsi kertomaan näkemyksiään YLE:n toimittajalle. Mentulan mielestä Tampereella ”kyseessä ei ollut mellakka vaan rauhanomainen mielenosoitus”.

Oulussa opeteltiin äänestämään

Oulun valtuusto päätti eilen, että kaupunki menee mukaan Fennovoiman ydinvoimalahankkeeseen. Sen sijaan kh:n esitys Sanginjoen ulkometsän suojelemiseksi kaatui tiukassa äänestyksessä.

Suojeluhankkeesta äänestettäessä ”väärää” nappia painanut keskustan Anna-Kaisa Lepistö sai ryhmätoveriltaan ohjeistusta äänestystapahtuman ollessa vielä kesken. Lepistön äänestämiseen sekaantui puolueen politrukki, keskustan Pohjois-Pohjanmaan piirin puheenjohtaja Matias Ojalehto.

Anna-Kaisa Lepistö kertoo äänestämisestään YLE Oulun verkkosivuilla:

Minä äänestin oman mielipiteeni mukaisesti suojelun puolesta. Kun ryhmän toiset jäsenet totesivat, miten olin äänestänyt, niin Matias Ojalehto tuli ehkä äkkipikaisuuksissaan ja vähän säikähtäneenä aika vahvasti ohjeistamaan minua. Päädyin siinä sitten äänestämään tyhjää, jotta tilanne rauhoittuu.

Siinä syntyi tosi voimakas häly, kun muu väki tajusi, mitä oli tapahtunut. Hetken mietin ja puheenjohtaja totesi, että äänestys on vielä käynnissä ja ajattelin sitten palauttaa oman alkuperäisen mielipiteeni voimaan, enkä anna vaikuttaa sen, mitä minulle käytiin sanomassa.

Tilanne oli tosi hämmentävä ja äänestysrauha oli rikkoutunut. Olin sen verran hämmennyksissäni, että painoin koneesta väärää nappia. Näin mielipiteekseni jäi suojelun vastustaminen.

Näin pääsi käymään: vahingossa annettu ei-ääni ratkaisi käsiteltävän asian.

 

Kansikuvapoika katveessa?

Kirjoitin Alex Stubbin medialta saamasta veto- ja työntöavusta tammikuussa 2013 otsikolla Näytenumero. Postaus häipyi bittiavaruuteen blogin tietomurron yhteydessä. Tänään on hyvä päivä palauttaa teksti.

* * *

Puolitoista viikkoa sitten postiluukusta kopsahti Suomen Kuvalehden näytenumero (2/2013). Tartuin lehteen uteliaana: mitä kuuluu lukusalissa satunnaisesti selailemalleni paremman väen viikkolehdelle?

Huomasin pian, että toimitus ei yritä piilotella poliittisia mieltymyksiään: Alexander Stubb, kansikuva ja neljä aukeamaa, komissaari Olli Rehn kaksi, Juhana Vartiainen kaksi, Jaakko Iloniemi puolitoista aukeamaa.

Kaikki raskaan sarjan toimijoita ja vaikuttajia, ei siinä mitään. Mutta eikö yksisuuntainen tykitys olisi vaatinut vastapainokseen edes kommenttitekstiä joltain eri linjoilla olevalta? Voisi jopa ajatella, että tällainen tapa toimia kuuluu laatujournalismin tunnusmerkkeihin.

Toimittaja Silja Lanas Cavadan kolumnista voi aistia kevyttä nokittelua Lasitalon suuntaan. Aiheena on Helsingin Sanomissa poikkeuksellisen näyttävästi julkaistu Umayya Abu-Hannan teksti.

HS:n kirjoituksen jälkimauksi jääkin se, että se on taitava julkisuustemppu aikana, jolloin kirjojen myyntiluvut eivät hivo taivaita.

Tässä kyllä pata soimaa kattilaa: Hesari mainostaa UA-H:n kirjaa, Suomen Kuvalehti Olli Rehnin teosta. Erona on se, että HS mainitsee kirjan heti Abu-Hannan tekstin jälkeen, mutta SK:n päätoimittaja mainostaa Rehnin hengentuotetta omalla kolumnipalstallaan.

Rehnistä Stubbiin. Olin aivan ällistynyt, kun HS julkaisi viime viikolla Stubbista tyhjänpäiväisen puffijutun otsikolla Katveeseen jäänyt Stubb pyrkii esiin.

Jos kansikuvapoika Stubb on ”katveessa”, mitähän ilmausta toimittaja käyttää niistä poliitikoista, jotka media on tietoisesti unohtanut tai ottanut sylkykupikseen?

Stubb tarjosi lounaan ja sai kaipaamaansa julkisuutta. Kun opettaa vallan vahtikoiran syömään kädestä, saa kivan kaverin ja hyödyllisen pikku apulaisen.

Olli irlantilaisten ilona

Sunday, October 7th, 2012

Vuodesta 2004 Irlannissa asunut kirjailija Hanna Tuuri kertoo kirjassaan Tuulen maa (Otava 2012) parin vuoden takaisesta syyspäivästä, jolloin Olli Rehn oli ehdoton ykkösnimi Vihreän Saaren mediassa. Siinä sivussa komissaarin kotimaa sai osansa julkisuudesta.

Heti aamutuimaan radiossa kerrottiin tällaista:

Suomessa on aina pimeää ja kylmää, ihmiset ovat tuppisuita yrmyjä, kaikki tapahtuu kurissa ja järjestyksessä.

Tuo on siis radiotoimittajan puolileikillään / -tosissaan esittämä luonnehdinta. Kirjailija itse jatkaa:

Selviää, että EU:n talouskomissaari Olli Rehn on vierailulla talouskriisin vaivaamassa Irlannissa. Suomalaiskomissaarin esiintymistyyli hämmentää irlantilaisia. Rehn puhuu hitaasti ja hiljaa, lausuu englannin sanat suomalaisittain, leveästi ja pehmeästi, ei hymyile, ei vitsaile eikä yritä olla nokkela, kuten irlantilaispoliitikot.

Elektroniikkaliikkeessä Rehnin puhuva pää julistaa kymmeniltä jättiruuduilta:

Nämä ovat hyviä uutisia, EU:n rahoitustuki ei ole mikään katastrofi. Ei pidä maalata piruja seinille.

Pölynimurimyyjä katselee hetken Rehniä ja ihmettelee:

Hyviä uutisia! Enpä haluaisi nähdä, miltä tuo mies näyttää, kun kertoo huonoja uutisia.

Onkohan niin, että Irlannissa hallintoalamaisten suhtautuminen Euroopan Unioniin vaihtelee asemasta ja asuinpaikasta riippuen samaan tapaan kuin täällä Suomessa? Hanna Tuuri tekee havaintoja ruohonjuuritasolla Mayon kreivikunnassa Irlannin länsiosassa, mutta viralliset arviot tulevat Dublinista.

Ulkoministeriön mediakatsauksen mukaan “useimmat lehtikirjoitukset ovat esittäneet positiivisen kuvan suomalaisesta komissaarista”.

Ministeri ”tarkentaa” Hornet-puheitaan

Lienee poikkeuksellista, että ministeri vastaa kansalaisen esittämään kirjalliseen kysymykseen. Ministeri Carl Haglund vastasi ja pisteet hänelle siitä, mutta…

Jyväskyläläinen Jarmo Nahkamäki julkaisi ministeriltä saamansa vastauksen US-blogissaan. Lainaan vastauksen kolmannen kappaleen (lihavoinnit minun):

Ilmavalvontajärjestelmämme perustuu tutkavalvontaan, jota täydennetään muilla sensoreilla. Hornet-hävittäjiä käytetään ilmatilaloukkaustilanteissa vasta viimeisenä keinona koneiden tunnistamiseksi tai ohjaamiseksi pois ilmatilastamme. 20.5. tapahtumien aikana hävittäjien käytölle ei ollut tarvetta, sillä kaikki ilmatilassamme ja välittömässä läheisyydessä olleet koneet olivat tunnistettuja. Edelleen lennonjohtomme oli tapausten aikana yhteydessä alueloukkaukset tehneisiin koneisiin.

Mielestäni ministeri sanoo tai ainakin antaa ymmärtää, että Hornetit eivät tehneet 20.5. tunnistuslentoja, koska ”hävittäjien käytölle ei ollut tarvetta”.

YLEn 21.5. päivätyssä uutisessa kuitenkin todetaan, että Hornet kävi tiistai-iltana tunnistamassa kohteen Suomenlahden yläpuolella. Lisäksi tunnistustehtävä oli niin kiireellinen, että sen yhteydessä piti lentää ääntä nopeammin.

Puolustustusministeriön viestintäjohtaja Max Arhippainen kommentoi em. uutisessa tapahtunutta näin:

Ilmavoimat suoritti operatiivisen tunnistuslennon itäisellä Suomenlahdella alueelliseen koskemattomuuden valvontaan liittyen tiistai-iltana.

On syytä tehdä puolustusministeri Haglundille kolme jatkokysymystä:

1. Kävivätkö Hornetit 20.5. tunnistustehtävissä Suomenlahden yläpuolella vai eivät?
2. Jos vastaus on myönteinen, kävivätkö siis tarpeettomasti?
3. Jos eivät käyneet, miksi viestintäjohtaja Max Arhippaisen todistaa toisin?

 

Melkein säälittää

Yritän kuvitella, miltä Jutta Urpilaisesta tuntuu katsella touhua sivusta: Suomessa arvotaan demariministereitä ja Euroopan ytimessä palkintovirkaa Jyrki Kataiselle.

Mielestäni demarit vaihtoivat puheenjohtajaa kuin jääkiekkojoukkue maalivahtia. Vaikka tappioasema ei olisi Urpilaisen tai maalivahdin syytä, jotain on pakko tehdä.

Kannattaa muistaa, että alkukesän 2011 hallitusneuvoittelussa demarit olivat temppelin harjalla: rukkaset Kataiselle olisivat avanneet aivan uudenlaisia näkymiä demareille ja Suomelle. Puolue päätti kuitenkin lähteä hallitukseen Kokoomuksen apupuolueeksi, ja tässä ollaan nyt.

Jos puolueajattelu ei estä lukemasta ”vääriä” mielipiteitä, sosiaalinen media tarjoaa terveellistä aivovoimistelua. Näytteeksi pari lainausta blogitekstistä, jossa nimimerkki Tyhmyri käsittelee syitä demareiden katastrofaaliseen tilanteeseen:

…monet EU-jäsenyyteen ja euroon liittyvät ratkaisut ovat vaatineet vanhan kannattajakunnan etujen vastaisia ratkaisuja. Vastuun kantaminen noista ratkaisuista painaa demareita ja aivan ansaitusti.

Oman arvioni mukaan pitkän linjan demari ei hevillä suostu äänestämään muita puolueita, ei varsinkaan perussuomalaisia. Jos lipposlainen EU- ja europolitiikka ei miellytä, on paljon linjakkaampaa jättää kokonaan äänestämättä. Tällöin kyseessä ei todellakaan ole vaaleissa nukkuminen, vaan tietoinen protesti.

Nykyisen kaltaisena euro- ja virkamiespuolueena demareilla ei mielestäni ole sitä paljon puhuttua luonnollista kannattajakuntaa. Ei edellytyksiä palata vanhaan suuruuteensa.

Oikeasti en sääli Urpilaista. Hän jatkaa kansanedustajana eli putosi tiheään turvaverkkoon. Jos perhe-elämä kiinnostaa, siihen on nyt mahdollisuus.

Olen vain sitä mieltä, että Urpilaiselle olisi kuulunut palkinto ihan siinä missä Kataisellekin. ”Täti Tiukka” veti kivirekeä, kantoi vastuuta pankkien ja euroalueen pelastamisesta ajoittain niin väkevästi, että Zysse pääsi koukkaamaan vasemmalta ohi.

 

Ilta ilman yllätyksiä

Seurasin illalla samanaikaisesti peliä ja vaalien tuloslaskentaa.

Aika pian selvisi, että tuomarit suosivat Venäjää. Malkinin poikkari Haulan naamaan jäi viheltämättä, mutta Venäjälle järjestettiin kevein perustein pitkä rupeama kahden miehen ylivoimaa. Taitava joukkue ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä.

Kaikesta näki, että Venäjälle oli tarkeää voittaa mestaruus lohdutuspalkinnoksi penkin alle menneestä olympiaturnauksesta. Joukkue oli kiistatta niin hyvä, että ei olisi tarvinnut apua tuomareilta. Oli myös tyylitöntä, että kisajärjestäjät antoivat kurkunleikkauseleen vuoksi toimitsijakieltoon määrätyn Venäjän päävalmentajan johtaa peliä katsomosta käsin.

Sitten aasinsillan kautta vaaleihin. HS kertoi, että maajoukkuepelaajille järjestettiin mahdollisuus äänestää ennakkoon Ruotsin lähetystössä. Yksikään pelaaja ei käynyt äänestämässä, ja ykkössentteri Petri Kontiola meni kaiken lisäksi töräyttämään:

Ei voisi vähempää kiinnostaa!

Nimimerkki oikeistovasemmistolainen kommentoi:

Vaalit alkavat kiinnostaa vasta sitten kun aktiiviura lähenee loppuaan. Silloin jellona hakeutuu kokoomuksen ehdokkaaksi, vaikkei politiikka edelleenkään kiinnostaisi.

Äänestysaktiivisuus jäi jälleen kerran masentavan alhaiseksi. Toisaalta äänestäjien passiivisuus ei varmaankaan ole suuri ongelma niille, jotka hyötyvät tilanteesta.

Ennakkoäänestyksen päätyttyä uutisoitiin, että aktiivisimmin olivat olleet liikkeellä Kauniaisten äänioikeutetut: pelkkä ennakkoäänestys nosti äänestysprosentin samoihin lukemiin monien kuntien lopullisten lukujen kanssa. Varsinaisen vaalipäivän jälkeen äänestysprosentti oli Kauniaisissa omaa luokkaansa, huikea 71.2 %!

Hyötyjät tiedetään. Kokoomuksen ääniosuus Kauniaisten äänipotista oli 37,0 ja RKP:n 36,5 %. Muista puolueista lähimmäksi kärkikaksikkoa pääsi Vihreät 7,0 prosentin osuudella.

Puoluevaali (ja siihen kuuluva äänikynnys) vapauttaa monet äänestäjät itsenäisen ajattelun vaivasta, mutta johtaa kyseenalaisiin sivuilmiöihin. Nyt käydyissä vaaleissa äänikuningatar, peräti 61009 ääntä kerännyt Sari Essayah jäi rannalle. Edellisissä vaaleissa hän pääsi läpi vaaliliiton ansiosta, mutta tällä kertaa KD ei onnistunut sellaista solmimaan. Olisin suonut, että Sari Essayah olisi pitänyt paikkansa.

RKP sai kannattajansa uurnille muallakin kuin Kauniaisissa: äänestysprosentti Ahvenanmaalla oli suurempi kuin Helsingissä. Erikseen uutisoituna tämä lienee poikkeuksellista.

Panin viikko sitten merkille, että saarimaakunnassa eläteltiin toiveita ahvenanmaalaisesta mepistä. Äänien keskittäminen Britt Lundbergille onnistui hyvin, mutta paikka jäi silti erittäin kauas.

Valituksi tullut Nils Torvalds on melkoinen kummajainen ollakseen kielipuolue RKP:n varapuheenjohtaja ja kärkiehdokas: hän kannattaa tietyin ehdoin luopumista pakkoruotsista!

 

Mistä motivaatio?

Istun junassa ja yritän keksiä syitä mennä huomenna äänestämään. Juuri nyt tilanne on fifty-sixty.

Motivaatiota nakertaa ehkä eniten luottamuksen puute, johon erityisesti EU-asioissa on perusteltua syytä. EU ei ole ollut sitä, mitä suomalaisille kansanäänestyksen alla uskoteltiin. Itse toki äänestin aikoinaan liittymistä vastaan, mutta monet liittymistä kannattaneet katsovat tulleensa petetyksi.

Valtaeliitti jatkoi valitsemallaan linjalla, ja Suomi liitettiin euroalueeseen kysymättä kansalaisten mielipidettä. Ruotsissa ja Tanskassa kunnioitettiin demokratiaa ja järjestettiin kansanäänestys tunnetuin tuloksin. Suomella oli vaihtoehto, suomalaisilla ei.

Nyt pääministeri Katainen on saarnannut koko hallituskauden ajan samaa vaihtoehdottomuutta: hirveitä tapahtuu, jos Suomi ei kanna vastuutaan euroalueen koossa pysymisestä. Muu olisi vastuuttomuutta ja pölhöpopulismia.

Viime viikkoina monet puolueista riippumattomat talouden asiantuntijat ovat päätyneet aivan eri linjoille kuin Katainen; jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla myönnettiin, että vaihtoehtoja on ollut ja että virheitä on tehty. Yksisilmäistä EU-uskoa nimitettiin osuvasti eurottumiseksi (vrt. suomettuminen). En ole yllättynyt, että tämä kriittinen kannanotto jäi ainoaksi laatuaan.

EU-vaalien ”vaihtoehdot” ovat mielestäni pitkälti näennäisiä. Tilanne tuo mieleen kotikaupunkini ratapihan: rinnakkaisia raiteita on vaikka kuinka paljon, mutta metsän reunassa raiteet yhtyvät, ja asemalta pääsee vain kahteen suuntaan.

Iltalehden teettämässä kyselyssä paljastui, että suomalaisten selkeä enemmistö suhtautuu kriittisesti EU:n liittovaltiokehitykseen. Vaalikarjalla riittää ihmettelemistä, koska innokkaimmat federalistit (RKP) ja ärhäkkäimmät kriitikot (Keskusta) kuuluvat EU-parlamentissa samaan Alde-ryhmään.

Kaiken huipuksi EU-asioissa ehdokastarjonnan äärilaitoja edustavat Rehn ja Väyrynen keräävät ääniä samalla listalla, mahdollisesti toisilleen!

En hyväksy valehtelemista keinona ajaa omaa tai taustayhteisön etua. Pääministeri Kataisen monet töräytykset voidaan ehkä panna ymmärtämättömyyden tiliin, mutta omia lähiajan suunnitelmiaan kommentoidassaan hän sentään lienee asiantuntija.

Kuvan tilanne muistetaan viime vuoden elokuulta. Kuvatekstissä Katainen sanoo:

En ole lähdössä kertakaikkiaan yhtään mihinkään. Ja piste.

 

Impivaaraa muistellaan hyvällä

YLE Uutisten Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä paljastui, että

suomalaiset pitävät 1980-lukua vuosikymmenenä, jolloin elämä on ollut Suomessa parhaimmillaan

Kyselyn tulos palautti mieleeni mainoksen, joka julkaistiin edellisten EU-vaalien alla Hesarin etusivulla. Silloinen ulkoministeri Alex Stubb maalaili kauhukuvia impivaaralaisesta käpertyneisyyden ajasta:

Ilman Unionia meillä ei olisi rauhaa, ei vapautta liikkua, tehdä työtä tai asua siellä, missä itse kukin haluaa.

Olin täysin eri linjoilla. Lainaus 31.5.2009 julkaistusta blogitekstistä:

Muistan oikein hyvin ajan ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin, näköjään paremmin kuin Stubb.

Rauha vallitsi ja vapauttakin oli kotitarpeiksi. EU:n vaatima lakien ja käytäntöjen harmonisoiminen merkitsee pohjoismaisessa katsannossa useammin takapakkia kuin edistystä.