Isänmaallisuus periytyi isältä pojalle

Olin laskeutumassa Toompealta kohti Miehitysmuseota ja Kansalliskirjastoa, kun näköpiiriin ilmestyi muistomerkki. Menin katsomaan lähempää.

Kyseessä oli kontra-amiraali Johan Pitkan kunniaksi pystytetty muistomerkki. Mies oli etäisesti tuttu Viron historiaa käsitelleistä kirjoista. Lisäksi muistin Pitkan esiintyneen jossain Jaan Krossin novellissa.

Kotona tarkistin asian. Pitka mainitaan novellissa Pako, joka julkaistiin ensi kerran kirjallisuuslehti Loomingin numerossa 9/1993. Novelli sisältyy Jouko Vanhasen kääntämänä Halleluja-nimiseen kokoelmaan, jonka WSOY julkaisi vuonna 2001. Lainaus alkaen sivulta 51:

Meillä oli kotona muuten tapana, että kun meillä kävi vieraita, minäkin sain olla läsnä. (…)
Niinpä yhdestä tohtorin ja hänen rouvansa meillä käynnistä jäi korviini tohtorin huomautus, että isälläni olisi joitakin vapaussodan aikaisia ansioita.

Vieraiden lähdettyä Jaan kysyi isältään, mitä tohtori mahtoi tarkoittaa. Isä vastasi:

”Noo, älä nyt ota sitä liian vakavasti.”
Mutta sitten hän kertoi. Marraskuussa 1918, pari päivää sen jälkeen kun väliaikainen hallitus oli tullut esiin maan alta, Pitka oli tilannut Vöölmannilta miehiä satamaan, korjaamaan jotain komentamaansa laivaa. Isä oli järjestänyt asian tehtaan puolesta, ja Vöölmannin hitsarit olivat Pitkan tyydytykseksi saaneet työnsä nopeasti tehtyä. Viikkoa myöhemmin Pitka oli ajanut vanhalla vartiolaivan pituisella Buickilla Vöölmannin tehtaalle.

Sillä kertaa Pitkalla oli Vöölmannille mittavampi urakka:

”Miehet! Nyt käydään Viron vapaussotaa. Punaiset tunkevat Narvasta kohti Tallinnaa. He ovat jo melkein Rakveressa. Jos me onnistumme pysäyttämään heidät ennen Tallinnaa, lyömään heidät takaisin ja tunkemaan pois Virosta – silloin meillä on oma valtio. Jos me emme kykene siihen, niin tästä maasta tulee, no Anveltin kunta ja Kingissepin kihlakunta Trotskin valtakunnassa. Minä uskon ettei kukaan teistä halua sitä. Siitä meillä on jo kokemusta. Se joka sitä haluaa, älköön tulko enää huomenna tänne töihin. Sillä tästä lähtien täällä on Viron rautateiden päävarikon panssarijunaosasto. Teidän uusi johtajanne on tässä.” Hän oli tökännyt isää peukalollaan rintaan.

Vöölmannin tehtaalla rakennetuilla panssarijunilla oli merkittävä rooli, kun virolaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja maa sai pitää itsenäisyytensä. Viro palkitsi kirjailija Krossin isän isänmaallisuudestaan ansioristillä 1930-luvun lopulla; neuvostomiehittäjät passittivat hänet samoista ”ansioista” vankileirille. Jaan Kross vanhempi kuoli Potman vankileirillä Mordvan oblastissa helmikuussa 1946.

Myös kirjailija Jaan Kross oli isänmaallinen mies ja joutui isänsä tavoin maksamaan siitä kovan hinnan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat Krossin viideksi kuukaudeksi Patarein vankilaan; neuvostomiehittäjät panivat pahemmaksi ja lähettivät Siperiaan. Kahdeksan vuoden vankileiri- ja karkotusrangaistus päättyi vuonna 1954, mutta täysimääräisesti Kross vapautui vasta kun Viro itsenäistyi toisen kerran elokuussa 1991. Kirjailija oli tuolloin jo ikämies.

Kross kirjoitti omista miehitysajan kokemuksistaan muistelmissa ja novelleissa. Seuraava lainaus on novellista Tuhkakuppi, joka sisältyy Suomessa v. 1991 julkaistuun, Juhani Salokanteleen suomentamaan kokoelmaan Silmien avaamisen päivä.

Minä olin seissyt muutaman minuutin paikallani, ojennellut itseäni, hengittänyt syvään, ehtinyt tuntea miten ummehtuneen mahorkanlöyhkäisestä vaununilmasta olinkaan tullut – ja ehtinyt huomata, että kaukana edessäpäin vilkahteli rivi pimeydessä paikallaan pysyviä valotäpliä. Samassa minä huomasin, että näiden täplien välissä liikkui huojahdellen lähenevä täplä.

Hetken kuluttua lyhty ehti huohottaen perille. Nahkarukkanen ojensi sen pimeydestä kohti kasvojani. Toinen rukkanen puuhasi papereitten kanssa:

”Sukunimi? Etunimi? Isännimi? Syntymäaika? Montako vuotta?” (…)

Harvalukuiset lamput valaisivat sittenkin riittävästi tyhjiä lumisia teitä, ja koko öinen leiri oli aivan kuin absurdi joulukortti.