Rautakukko

Rautakukko on juna, yksi niistä joilla kirjailija Paul Theroux matkusti kolutessaan 1980-luvun lopulla Kiinaa ristiin rastiin.

Rautakukko junnasi eteenpäin noin 50 kilometriä tunnissa, kuten se oli tehnyt jo kaksi ja puoli vuorokautta. Niin oli hyvä. Jos se olisi kulkenut nopeammin, en olisi ehtinyt tajuta maiseman muutoksia riisipelloista ja pienistä kukkuloista suuriin paljaisiin vuoriin. Lento Lanzhousta tänne olisi ollut järkytys, lento Pekingistä olisi aiheuttanut täydellisen hämmennyksen. Lento tänne mistä tahansa olisi ollut kuin avaruusmatka.

Viranomaisten määräyksestä mukana seurannut saattaja toimi tulkkina ja auttoi käytännön asioisssa. Theroux osasi itsekin auttavasti kiinaa ja pääsi helposti puheisiin paikallisten ihmisten kanssa. Matkalla oli aikaa jutella ja juttukavereita riitti, koska junat olivat aina täynnä.  Matkan tuloksena julkaistiin Theroux’n hienon junatrilogian kolmas osa,  Rautakukon kyydissä (WSOY 1988).

Theroux oli Kiinassa toista kertaa. Kulttuurivallankumous oli takana ja ilmapiiri vapautumassa. Maatalouskommuuni, jossa Theroux vieraili ensimmäisellä käynnillään oli muuttunut kukoistavaksi osuuskunnaksi, joka oli pystyttänyt toimintansa tuotoilla tasokkaan sairaalan. Menestyksen avain oli viljelykasvien lisääminen ja reagoiminen olosuhteiden muutoksiin. Kaikenlainen pienyrittäjyys oli kovassa nousussa: 

Eräänä päivänä näin kadun varrella miehen, jonka edessä oli kankaan päällä kuusi jäätynyttä rottaa ja kasa rotanhäntiä. Oliko tilanne Langxiangissa niin surkea, että siellä oli syötävä rottia ja rotanhäntiä?

”Syöttekö te näitä?” minä kysyin.
”Ei, ei”, mies mutisi huurteisen huivin läpi. ”Myyn lääkettä.”
”Ovatko nämä rotat lääkettä?”

Theroux ei saanut selvää miehen selityksestä, mutta senhetkinen saattaja herra Tian tuli avuksi:

”Hän ei myy rottia. Hän myy rotanmyrkkyä. Rotat ovat osoituksena siitä että hänen myrkkynsä on hyvää.”

Theroux rakastaa junilla matkustamista ja turvautuu  vaihtoehtoisiin liikennevälineisiin vain pakon edessä. Tiibet oli sellainen paikka, koska junayhteyttä Lhasaan ei ollut ja piti liikkua autolla. Kun herra Fu ajoi autonsa tieltä ja kieltäytyi jatkamasta, kirjailija joutui itse rattiin. Yllättäen hän nautti tilanteesta.

Olin onnellisempi kuin kertaakaan sen jälkeen kun olin ollut Rautakukon kyydissä. Minä ajoin. Minä olin tilanteen herra. Ajoin omaa tahtiani; Tiibet oli tyhjä. Sää oli dramaattinen – lunta kukkuloilla, kova tuuli, vuorten huippujen ympärillä kieppui mustia pilviä.