Ajatus karkasi entisiin aikoihin seuratessani uusitulla Harjun stadionilla käytyjä Kalevan kisoja. Asuin kaksikymmentä ensimmäistä ikävuottani Harjun urheilukentän lähituntumassa: matkaa kotoa kentälle oli vain kaksisataa metriä.
Koska kenttä toimi talvisin luistinratana, kuuluin kentän vakioasiakkaisiin. Muitakin yhtä innokkaita oli, ja höntsypelin sai käyntiin koska tahansa. Joskus kentällä käytiin myös lyseon liikuntatunneilla. Muistikuvia talvisesta kilpaurheilusta Harjun kentällä on vain yksi: lajina oli jääspeedway. Meno oli näyttävää, kuvia en vielä siihen aikaan ottanut.
Kesäisin kenttää käyttivät yleisurheilijat ja pallonlyöjät. Palloa olisi varmaankin saanut potkiakin, mutta jalkapallo saapui Jyväskylään jälkijunalla. Pesäpalloa pelasivat omiksi tarpeiksi melkein kaikki ja jos eivät pelanneet, kävivät ainakin katsomassa. Jyväskylällä oli pitkään vahva edustus ylimmällä sarjatasolla, joukkueina vähän eri aikoina Kiri, Lohi, Hongikon Nuorisoseuran Urheilijat ja Pesä-Veikot.
Harjulla pelattiin pesäpallon mestaruussarjaa vuoteen 1967, jolloin nurmikentillä pelaaminen kiellettiin. Jyväskylässä siirryttiin Hippokselle nykyisen pesäpallostadionin naapuriin.
Seurasin Kirin pelejä aktiivisesti 1960-luvulla. Kausikorteista ei vielä puhuttu, mutta Kirin jäsenkortti minulla oli ja se ajoi saman asian. Muistan ja tunnistan vuoden 1964 mestarijoukkueesta useimmat pelaajat, mutta valmentajan nimestä ei ole mitään hajua. Merkittävä ero nykypesikseen verrattuna on tarkan roolituksen puuttuminen: kaikilla pelaajilla oli ihmeen runsaasti sekä lyötyjä että tuotuja juoksuja. Naapuriseurassa pelannut lajilegenda Kaakkolahti oli tosin saanut vapautuksen etenemistehtävistä!
* * *
Lisäsin toisen kuvan vuodelta 1958, mahdollisesti myös pelistä Ilmajokea vastaan.
Kuten nähdään, Harjun pääkatsomo on täynnä yleisöä. Kiinnostava yksityiskohta on se, että syöttölautanen on kiinni kotipesän rajassa. Koska pallo ei yleensä pompannut ”mulloksesta” minkään vertaa, nykyiseen verrattuna helppoa pomppulyöntiä ei kannattanut käyttää.
