Aihearkisto: Matkailu

Linda järjesti aikalisän

Paluu Helsinkiin aikaistui Lindan jätettyä vuoron ajamatta. Koska jatkoyhteys pohjoiseen lähti ajallaan, ylimääräinen aika piti kuluttaa jotenkin. Istuin Espan puistossa ja katselin ihmisiä.

Pukumiehiä ja rennommin pukeutuneita vaelsi kahteen suuntaan: paikallista väkeä, turisteja, ryhmä koululaisia. Muutama pyöräili, joku juoksi, yksi lensi: meriharakka.

Hjallis Harkimo käveli ohi tummassa puvussa kädet syvällä housuntaskuissa, ei uskoisi rahamieheksi. Joku miljonääri saattoi olla myös siinä porukassa, joka oli lähtenyt Länsisatamaan pysähtyneeltä loistoristeilijältä katselemaan kaupunkia.

Kiinalaiset, niin arvelen, olivat pukeutuneet Kauppatorilta ostettuihin paitoihin. Naisten paidoissa oli poroja, miehillä susi. Ensin kuvattiin naiset, sitten miehet ja lopuksi koko porukka. Yksi miehistä seisoi varpaillaan, luuli varmaankin että kukaan ei huomaa.

Tallinna päev

Viroon saapuessani juhlittiin Tallinna-päivää. Raatihuoneentorilla oli musiikki- ja tanssiesityksiä ja matkalla Viru-keskuksen kirjakauppaan osuin toiseenkin esiintymislavaan. Jäin kuuntelemaan loistavaäänistä laulajatyttöä.

Vietin omaa Tallinnapäivääni retken päätteeksi vasta viikkoa myöhemmin. Harkitsin Tallinna-kortin hankkimista, mutta valitsin kuitenkin hop-on-hop-off -kiertoajelut ja vierailun kahdessa kohteessa. Vaihtoehtoina olivat Lentosatama, Kumu, ulkoilmamuseo ja TV-torni.

Reittejä oli kolme, selostukset antoisia ja kielivaihtoehtoja kymmenen. Koska sää suosi, bussin avoimessa yläkerrassa oli mukava istua ja ottaa kuvia. Täyden kattauksen nautittuani tiedän Tallinnasta yhtä ja toista. Paketin hintakaan ei ollut paha, 35/25 €.

Lentosataman merimuseo on Viron suosituin museo. En ihmettele: aiheesta kiinnostuneille riittää nähtävää. Satavuotiaan, jo pahasti rapistuneen lentokonehallin ottaminen edustavaan uusiokäyttöön on sinällään kulttuuriteko! Näyttelyn varsinainen vetonaula on sukellusvene Lembit, johon pääsee sisälle.

Rocca al Maren ulkoilmamuseon erikoisuutena oli ajanmukaisiin asuihin pukeutunut henkilökunta, jolta sai kysellä kaikkea mieleen tulevaa. Ajokkinsa vieressä päivystänyt hevosmies olisi tosin pitänyt ensin herättää.

Vihreä reitti suuntautui ydinkeskustan koillispuolelle, Lasnamäen kaupunginosaan ja Piritan suunnalle. Lasnamäe on neuvostotyyliin rakennettu jättimäinen lähiö, jossa asuu kolmasosa Viron asukkaista. Reitin varrella sijaitsevat mm. Kadriorgin puisto, laululava, televisiotorni ja Piritan luostarin rauniot.

Kuulin bussissa järkeenkäyvän selityksen kaikkialla Virossa silmiinpistävään ilmiöön, heikossa kunnossa olevien rakennusten runsauteen. Kun miehitysaikana kansallistettua omaisuutta palautettiin alkuperäisille omistajilleen, näillä ei useinkaan ollut varoja sijoitettavaksi kiinteistöjen korjaustöihin. Ja vaikka olisikin, omistukseltaan kiistanalaisiin kohteisiin ei haluta sitoa senttiäkään oikeusprosessien ollessa kesken.

Pienet ruudut ja marginaalit

Näin Tallinnan Miehitysmuseossa ensimmäisen Neuvostoliitossa massatuotantoon tulleen television, muistaakseni vuodelta 1956. Ohjelman näkyminen pikkuruiselta kuvaruudulta oli varmistettu massiivisella suurennuslasilla.

Naureskelu oli ennenaikaista, koska siinä vaiheessa hotellihuoneeni telkkari oli vielä näkemättä: taulu-tv toki, mutta kuvaruutu oli naurettavan pieni ja kuvan laatu kehno. Mitä väliä muuten, mutta illalla pelattiin loppuottelu.

Sinnittelin ensimmäisen erän huoneessani. Sitten lähdin kaupungille siinä toivossa, että Suomella on vain käynnistymisvaikeuksia samaan tapaan kuin välierässä Venäjää vastaan. Suomalaispubiin olisi mahtunut sisäänkin, mutta seurasin toisen erän lopun jalkakäytävällä.

Näytti siltä, että suomalaiset olisivat mielellään tehneet maaleja, mutta Kanada ei antanut, puolusti hyvin ja johti erän päättyessä edelleen 1-0. Tunnelma kapakassa oli vaisu.

Antaapa olla, ajattelin. Hotellille kävellessä muistelin hyvillä mielin edellistä iltaa ja välieräottelua.

Museossa ja museon takana

Sunnuntaina luovutin auton ja vaihdoin vielä kerran majapaikkaa. Huoneen vapautumista odotellessani tutustuin Miehitysmuseoon. Vaikuttava ja tarpeellinen paikka, jos kohta neuvostomiehityksen kaikkialla näkyvät jäljet pitävät tämän ankean ajanjakson museoita tehokkaammin matkailijoiden tietoisuudessa.

Miehittäjät milloin mistäkin suunnasta ovat koetelleet sukulaiskansaa niin pitkään ja perusteellisesti, että Viro voisi olla julisteessa Hitlerin paikalla. Jaan Kross antoi Uppiniskaisuuden kronikalle Viron asemaa kuvaavan nimen Kolme katku vahel. Kirjaimellisesti katku tarkoittaa ruttoa, mutta asian voi nähdä laajemmin. Museossa keskitytään kuitenkin uudempiin asioihin eli Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Koska kirjallisuus oli matkani keskeinen innoittaja, luettelo kielletyistä kirjoista vuodelta 1980 oli erityisen riipaiseva näyttelyesine.

Surkuhupaisten kulutustavaroiden seasta jäi mieleen kuvan laite, jonka ainoana käyttötarkoituksena on kirjeiden höyryttäminen auki tarkempia tutkimuksia varten. Salakuuntelulaitteet edustavat alan uudempaa tekniikkaa.

Päivän toinen museo/taide-elämys on sikäli erikoinen, että Viron historiallisen museon takapihan ”näyttelyä” ei mainosteta turisteille. Ei toisaalta kielletä menemästäkään: työmaa-alueen aitaan oli jätetty miehen mentävä aukko…

.

Pietarin tietä Pärispeaan

Jaan Krossin romaani Pietarin tiellä odottaa vielä lukuvuoroaan, mutta tutustuin asiaan autoilijan näkökulmasta siirtyessäni perjantaina Hiidenmaalta Pohjois-Viroon.

Tämän päivän Pietarin tie on moottoritie, jota ajetaan myös Narvaan tai vaikkapa Rakvereen, mihin romaanin tapahtumat sijoittuvat. Katselin tieopasteiden yllytyksiä u-käännöksiin ja muistelin Hannu Raittilan Pakosarja-novellikokoelman suomalaisinsinöörejä japanilaisella moottoritiellä.

Miehet päättivät lähteä käväisemään Fuji-vuorella, mutta huomasivat muutamia tunteja ajettuaan, että aika ei riittäisi. Tuli tarve tehdä u-käännös, mutta ajoratojen välissä oli teräsverkkoaita. Sehän ei ollut hyvään vauhtiin päässeille miekkosille este vaan pelkkä hidaste.

Loksa-nimi oli jo vilahtanut opasteissa ja odottelin liittymää. Kun sellainen sitten tuli, minun olisi nimenomaan pitänyt tehdä u-käännös ja vaihtaa ajosuuntaa. Ei onnistunut, vaan tein paluuperän. Otsikon Pärispea on kylä Suomenlahteen pistävän niemen kärjessä, ja tien päästä löytyi kuvan rakennus.

Paluumatkalla Tallinnan Nommeen olisin tarvinnut harkinnassa ollutta navigaattoria. Pelkäsin joutuvani Tallinnan keskustaan, kuten pääsi käymään ensi kertaa Virossa autoillessani. No, en joutunut ja pääsin perille jotenkin.

Rahumäen hautausmaa oli kävelymatkan päässä, ja majapaikan suomea puhuva isäntä neuvoi reitin. Sen sijaan Krossin haudan sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sain ohjeen kysyä hautausmaan konttorista.

Konttori löytyi, mutta olisikohan ollut auki lauantaina, tuskinpa vain. Kysyin asiaa ensimmäiseltä näkemältäni asiakkaalta ja heti tärppäsi. Varttuneempi naisihminen ei puhunut englantia, mutta kun sanoin avainsanat ”Jaan Kross” ja katselin neuvottomana ympärilleni, hän viittasi minut mukaansa ja lähti määrätietoisesti liikkeelle.

Pari sataa metriä käveltyämme hän pysähtyi ja osoitti kädellään: etsimäsi hauta on tuossa. Kumarsin syvään ja ihmettelin, voisiko tällaista tapahtua Suomessa.

Matsalunlahti

Retken lintuosuus käynnistyi maanantai-iltana Keemussa. Lintuja ei näkynyt ihan odotetusti, mutta joka tapauksessa ruhtinaallisesti verrattuna siihen, mihin olen tottunut kotiseudullani.

Nautin kauniista illasta. Katselin arktikaa ja paikallisten merikotkien, harmaahaikaroiden ja kyhmyjoutsenten touhuja. Käväisin myös lintutornissa ihailemassa maisemia.

Aamulla tarkkailin tilannetta majapaikan rannasta ja siirryin iltapäivällä Puisen niemelle Matsalunlahden pohjoispuolelle. Majapaikan sijainti oli yhtä hyvä kuin edellisenkin, mutta nyt bonuksena oli näköala merelle. Jossain välissä tuli kiire ottaa kamera esiin.

Illan päätteeksi seurasin Suomen ja Kanadan peliä. En kuitenkaan kuvaruudulta, vaan netin kautta kisasivuston tilanneseurannasta ja Jatkoajan keskustelusta. Jos lauantaina vastaan luistelee isäntämaa Venäjä, on pakko päästä telkkarin ääreen! Eiköhän se Tallinnassa onnistu.

Oleviste

Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka alkaa kohtauksella, jossa Balthasar Russow livahtaa pikkupoikana Olevisten kirkon torniin tarkkailemaan lähietäisyydeltä nuorallakävelijöiden toimintaa. Lumoavan teoksen tapahtumat sijoittuvat suurelta osin 1500-luvun lopun Tallinnaan.

Koska olen Virossa paitsi linturetkellä myös Krossin ja Russowin jäljillä, kipusin ensi töikseni Olevisten kirkon näköalatasanteelle. Sileäksi kuluneissa kiviportaissa on 232 askelmaa. Nousu kysyi voimia, mutta suurempi ongelma oli kierreportaiden kapeus ja vastaantulijat. Vielä ahtaampaa tulee, kun varsinainen turistisesonki käynnistyy!

Aion tutkia Tallinnaa tarkemmin paluumatkalla, eilen katsastin Russowin taannoisen työpaikan (Pyhän Hengen kirkko) ja Westholmin lyseon. Matkalukemistoksi varaamassani romaanissa Wikmanin pojat Kross on nimennyt entisen koulunsa Wikmanin lyseoksi.

Tänään saan auton alleni ja suuntaan Matsalunlahdelle ja Hiidenmaalle.

Virtsu

Suomen peli jää näkemättä, mutta junanetti toimii.

Ensimmäisessä erässa Ranskaa vastaan ei oltu hereillä ja tämän voi ehkä ottaa kirjaimellisesti. Suomen puolustaja Lindell onnistui hetki sitten tekemään avausmaalin.

Suuntana on Tampere ja sitten Viro: Tallinnan ja Matsalunlahden kautta Hiidenmaalle, Lahemaan kansallispuistoon ja takaisin Tallinnaan.

Sääennusteet olivat välillä hyvinkin epämääräisiä, mutta nyt näyttää hyvältä. Viikonloppu on Virtsussa sateinen, mutta sitten lupaillaan poutaa ja aurinkoa.

Kävin Läänemaalla ja Saarilla edellisen kerran päivälleen kymmenen vuotta sitten. Matkan teemana oli arktika, arktisten vesilintujen muutto. Tällä kertaa matkaan on muitakin syitä.

Juna saapuu Ylivieskaan ja Suomi johtaa toisen erän lopulla 3-0.

Illalla Hippokselle

Tänään toivottavasti mestaruusjuhliin huipentuva viikko Jyväskylässä on pitänyt sisällään muutakin kuin jääkiekkoa. (Pistäydyin välillä Hämeenlinnassa ja Tampereella, Onnibussin kyljessä oli tuttu mies.)

Ihan ensiksi kävimme kaupunginteatterissa katsomassa Saision/Korhosen Elämänmenon. Tehokkaasti hyödynnetty suuri näyttämö oli pienimuotoisten ulkoilmaproduktioiden jälkeen häkellyttävä kokemus, toki samalla vaikuttava.

Kokeilin retkiluistimia Jyväsjärvelle auratulla radalla. Suorittaminen muistutti enemmän luisteluhiihtoa kuin sitä luistelua, johon minä olen tottunut. Syynä olivat siteet, joissa kantapää pääsee liikkumaan. Minulle kokemus ei ollut läheskään yhtä nautinnollinen kuin kokeilu rullaluistimilla hyvällä alustalla. Ongelmana oli tietysti myös mailan puuttuminen…

Teimme Murun ja Lennin kanssa kaksi pitkää kävelylenkkiä ja yhden vähän lyhyemmän. Edellisestä vierailustani Haukanniemessä ehti kulua aika monta vuotta; kouluajan lintuharrastuksen ansiosta paikka on hyvinkin tuttu. Koirat kävelivät mallikkaasti, ja poika antoi vetoapua äidilleen.

Toimiva taajamajuna

Matkustin viikko sitten junalla Jyväskylästä Rovaniemelle.  Jyväskylän ja Seinäjoen välinen rataosuus on sähköistämätön, ja aiemmin käytössä ollut dieselveturin ja sinisten vaunujen yhdistelmä oli korvattu uudella 62-paikkaisella kiskobussilla, lättähatun nykyversiolla.

Uutta oli sekin, että junasta puuttui konduktööri! Hänet korvasi interaktiivinen kuljettaja, joka jalkautui asemilla ulos juttelemaan matkustajien kanssa. Hän esitteli mielellään tsekkivalmisteista kulkuneuvoaan, jollaisia on käytössä vain Suomeen tilatut 16 yksikköä.

Pakkasta oli yli 20 astetta, ja kuljettaja joutui näkemään runsaasti lisävaivaa saadakseen junan lämmityslaitteen toimimaan. Me matkustajat istuimme Haapamäelle saakka ulkovaatteet päällä eikä ohjaamossa ollut yhtään lämpimämpää. Haapamäellä lämmitys alkoi toimia, ja loppumatka sujui miellyttävissä merkeissä.

Tärkeintä toki oli, että etenimme aikataulun mukaisesti. Myös vessa toimi moitteettomasti, vaikka olikin vesiklosetti. Toisin oli matkalle lähtiessäni: puolet IC-junan vessoista oli suljettuna ja asioilla piti käydä viereisessä vaunussa.