Jaan Krossin romaani Pietarin tiellä odottaa vielä lukuvuoroaan, mutta tutustuin asiaan autoilijan näkökulmasta siirtyessäni perjantaina Hiidenmaalta Pohjois-Viroon.
Tämän päivän Pietarin tie on moottoritie, jota ajetaan myös Narvaan tai vaikkapa Rakvereen, mihin romaanin tapahtumat sijoittuvat. Katselin tieopasteiden yllytyksiä u-käännöksiin ja muistelin Hannu Raittilan Pakosarja-novellikokoelman suomalaisinsinöörejä japanilaisella moottoritiellä.
Miehet päättivät lähteä käväisemään Fuji-vuorella, mutta huomasivat muutamia tunteja ajettuaan, että aika ei riittäisi. Tuli tarve tehdä u-käännös, mutta ajoratojen välissä oli teräsverkkoaita. Sehän ei ollut hyvään vauhtiin päässeille miekkosille este vaan pelkkä hidaste.
Loksa-nimi oli jo vilahtanut opasteissa ja odottelin liittymää. Kun sellainen sitten tuli, minun olisi nimenomaan pitänyt tehdä u-käännös ja vaihtaa ajosuuntaa. Ei onnistunut, vaan tein paluuperän. Otsikon Pärispea on kylä Suomenlahteen pistävän niemen kärjessä, ja tien päästä löytyi kuvan rakennus.
Paluumatkalla Tallinnan Nommeen olisin tarvinnut harkinnassa ollutta navigaattoria. Pelkäsin joutuvani Tallinnan keskustaan, kuten pääsi käymään ensi kertaa Virossa autoillessani. No, en joutunut ja pääsin perille jotenkin.
Rahumäen hautausmaa oli kävelymatkan päässä, ja majapaikan suomea puhuva isäntä neuvoi reitin. Sen sijaan Krossin haudan sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sain ohjeen kysyä hautausmaan konttorista.
Konttori löytyi, mutta olisikohan ollut auki lauantaina, tuskinpa vain. Kysyin asiaa ensimmäiseltä näkemältäni asiakkaalta ja heti tärppäsi. Varttuneempi naisihminen ei puhunut englantia, mutta kun sanoin avainsanat ”Jaan Kross” ja katselin neuvottomana ympärilleni, hän viittasi minut mukaansa ja lähti määrätietoisesti liikkeelle.
Pari sataa metriä käveltyämme hän pysähtyi ja osoitti kädellään: etsimäsi hauta on tuossa. Kumarsin syvään ja ihmettelin, voisiko tällaista tapahtua Suomessa.
