Aihearkisto: Matkailu

Leijahiihtoa ja jättimaininkeja

Matkalla Kongsfjordiin pääsimme seuraamaan aitiopaikalta kansainvälistä leijahiihtotapahtumaa. Kilpailijat olivat lähteneet tiistaiaamuna Berlevågista ja nousseet tunturiylängölle. Kisa on kärjen osalta kolmepäiväinen; eilen torstaina kärkijoukkueet ehtivät illaksi maaliin. Useimmat kilpailijat viettivät yön teltassa kuka missäkin.

Keskiviikkopäivä vietettiin Berlevågissa. Tuuli oli heikko, mutta mainingit mahtavat. Kuuluisat aallonmurtajat näyttivät tehonsa. Kylän raitilla näytti jo melko keväiseltä, mutta potkukelkkojakin näkyi vielä.

Vesilinnut loistivat Berlevågissa poissaolollaan, mutta lokkeja oli senkin edestä, useita eri-ikäisiä isolokkeja ja ainakin yksi grönlanninlokki. Kongsfjordissa ihmettelimme, millä perusteella pikkukajavat hyväksyvät pesäpaikakseen tietyn rakennuksen, mutta eivät vieressä olevaa?

Båtsfjordissa päivä kului rannoilla kierrellessä. Kalastusaluksia tuli ja meni, illalla kävimme tervehtimässä Nordnorgea. Hylkeitä näkyi täälläkin useita, haahkoja oli todella paljon ja allihaahkoja kymmenkunta. Paras kyhmyhaahka-aika lienee jo ohi tältä talvelta, vieläkään ei ole nähty yhtään.

Vaihteeksi vuonoille

Matkalla pohjoiseen lintuja näkyi niukasti, mutta lajit olivat kiinnostavia: närhi, hiiripöllö ja kolme merikotkaa. Eniten taidettiin nähdä korppeja. Tenon laaksossa tuuli oli kova, ahkionvetäjä ponnisteli kohti Nuorgamia.

Ensimmäinen lintu vuonolla oli merilokki, joita näkyi Nessebyssä enemmänkin samassa porukassa harmaalokkien kanssa. Meriharakka näyttäytyi myös, samoin merisirri. Viimeksi mainittuja odotamme näkevämme runsaasti joka puolella.

Nessebyssä ollessamme alkoi räntäsade, mutta nyt aamulla on harmaa poutapäivä. Matka jatkuu Finnmarkin pohjoisrannikolle,

Ülikool ja Püssirohukelder

Tartto on Viron kulttuuripääkaupunki jo pelkästään siksi, että maan arvostetuin opinahjo sijaitsee siellä. Tarton yliopiston päärakennus oli iltavalaistuksessa sykähdyttävä nähtävyys.

Matkustimme Tarttoon huippunykyaikaisella Lux Express -bussilla. Matka maksoi 12 euroa ja kesti 2,5 tuntia; sen aikana ehti katsoa elokuvan omalta ruudulta. Jotain ajanvietettä tarvitaan, sillä maisemat ovat harvinaisen mitäänsanomattomia.

Palasin Tallinnaan junalla aikataulusyistä ja uteliaisuudesta. Junakokemus oli positiivinen, ainoa miinus tulee äänimaailmasta: koska vaunujen välillä ei ollut oikeita ovia vaan ”haitari”, dieselveturin jyrinä ja muut vauhdin äänet kuuluvat matkustamoon paljon kovempina kuin Suomen junissa. Matkustusaika oli kaksi tuntia ja senioripiletin hinta junasta ostettuna 8 euroa.

Perillä Tallinnassa huomasin, että junan nimi oli Dorpat. Samanniminen hotelli toimii linja-autoaseman lähellä Tarton keskustassa. Kyseessä on siis Tartto vanhalla alasaksan kielellä. Nykyisen Viron kirjakielen yllättävät kirjaimet  ovat samaa perua.

Aivan mainio löytö oli otsikossa mainostettu ölletuba, suomeksi Ruutikellari. Ruoka oli hyvää, talon oma olut erinomaista ja hintataso kohdallaan: maittava ruoka-annos ja puolen litran tuoppi maksoivat yhteensä viitisentoista euroa.

Myös puitteet ovat hulppeat: ulkoseinät 3 metrin paksuiset ja salin korkeus 10.2 metriä! Paikka on oikeutettu käyttämään Guinnessin noteeraamaa arvonimeä ”maailman korkein oluttupa”.

Minä puolestani myönnän Tarton kaupungille kunniamaininnan siitä, että patsaat ja muistomerkit on selostettu asianmukaisesti. Runoilija Kristjan Jaak Petersonin (1801-1822) patsas löytyy Toomemäeltä.

Terveiset Tartosta

Täällä taas, ensi kertaa syvällä Viron sisämaassa eli Tartossa. Kaupunki on yllättävän pieni ja ehkä siksi mukavan oloinen. Samaa en valitettavasti voi sanoa meidät tänne houkutelleesta Viron kansallismuseosta. Uusi museo on suuri ja mahtava samaan tapaan kuin ne Tallinnan julkiset rakennukset, joista kirjoitin joulukuussa.

Muiden arvioihin tutustumatta uskallan epäillä, että museo tulee jakamaan mielipiteitä. Paljon lienee niitä, joiden mielestä kansallismuseon kuuluu olla ennen muuta monumentaalinen. Toinen ryhmä, johon Jouni ja minä kuulumme, haluaisi mentävän asiat edellä.  Kuten suurissa museoissa aina, nähtävää on paljon enemmän kuin kertakäynnillä jaksaa katsella. Ikävä vain, että toiseen käyntiin voi mennä aikaa.

Museon päänäyttely (suomeksi Tapaamiset) kertoo tavallisista virolaisista eri aikoina. Näyttely Uralin kaiku esittelee suomalaisugrilaisten ja samojedien perinteistä arkikulttuuria. Oma testiryhmäni piti enemmän tästä jälkimmäisestä eikä pelkästään sen vuoksi, että siihen sisältyi koko vierailun kohokohta. ”Sanapeli” esitteli kansojen kielisukulaisuuden hauskasti, havainnollisesti ja nykyaikaisesti.

Toisena Tartto-päivänä kiertelimme kaupungilla ja kävimme vain yhdessä museossa. KGB-museo on monessa mielessä uuden kansallismuseon vastakohta: ahdas, ”vanhanaikainen”, mutta erittäin toimiva. Autenttiset tilat tuovat nimenomaan museoon sellaista lisäarvoa, jota tasokkainkaan arkkitehtuuri ei kykene tarjoamaan.

Eräänlainen museo on tämä majapaikkammekin, ihastuttava Tampere Maja.

Jänissaaria

Ohjelmatiedon mukaan Rolvsøyan saaressa on ”niin paljon jäniksiä, että ajokoirakin aivan hämmentyy”. No jopas nyt, pitäisikö uskoa?

Saaren nimi ei soittanut kelloja, vaikka olen mielestäni perehtynyt melko hyvin Pohjois-Norjan maantietoon. Piti tarkistaa: kyseessä on Havøysundin länsipuolella sijaitseva Moseijan kunnan suurin saari. Havøysundissa olen toki käynytkin, olisihan saari pitänyt tietää!

Wikipediassa kerrotaan, että Rolvsøyan pinta-ala on lähes 90 neliökilometriä ja asukasluku 65. Lisäksi mainitaan, että Toisen maailmansodan aikana brittiläistorpedo osui matkustaja-alus Richard Withiin, joka haaksirikkoutui Rolvsøyan luona 13. syyskuuta 1941.

Koska Richard With on Hurtigrutenin perustaja, legendaarisella rannikkolinjalla tulee varmasti aina purjehtimaan perustajan mukaan nimetty alus. Kuvassa tämänhetkinen RW Berlevågissa kesäkuussa 2007.

Katsoin ohjelman, joka oli sekalainen kattaus luonnonilmiöitä ja extremeurheilua. Rolvsøyan jäniskanta on perua 1960- ja 70-luvuilla istutetuista kymmenestä yksilöstä. Kun luonnollinen saalistus (metsästyksestä puhumattakaan) on vähäistä, jänikset ovat päässeet rauhassa lisääntymään.

Ohjelmassa jänisten paljous mainittiin, mutta kuvissa se ei näkynyt. Ja mitä jäniskoiraan tulee, se oli koko ajan täysin tilanteen tasalla, ajoittain isäntäänsä paremmin. Itse oikeasti hämmennyin jänisten paljoudesta Vadsøn saarella maaliskuussa 2007.

Sisältä sympaattiset, ulkoa…

Viron kansalliskirjasto ja TV-torni Tallinnassa ovat edustavia esimerkkejä miehitysajan arkkitehtuurista. Kun lopputuloksen piti olla suurta ja mahtavaa, betonia ei säästelty. Samaan sarjaan kuuluvat myös Kaupunginhalli ja Piritan rantaväylän varressa sijaitseva sotamuistomerkki.

Rakennusten ulkonäköä ei kannata kavahtaa. Sekä kirjasto että torni ovat sisätiloiltaan positiivisia yllätyksiä, viihtyisiä ja nykyaikaisia. Kirjastossa olisi riittänyt tutkittavaa paljonkin ja pitkäksi aikaa, mutta minä juutuin neljännen kerroksen lukusaliin. Tilat ja tarjonta olivat huippuluokkaa.

Suhtauduin teletornissa vierailuun epäilevästi, mutta kokonaisvaikutelma jäi vahvasti plussan puolelle. Kannatti käydä! Erikseen pitää kehaista hissiä, joka nosti matkalaisen 49 sekunnissa 175 metrin korkeuteen. Havainnollinen grafiikka näytti missä mennään ja millä nopeudella.

Näköalatasanteella oli nykyaikaisella tekniikalla toteutettu näyttely ja bonuksena kokoelma virolaisia luontovalokuvia. Lisäksi ylhäällä on tasokas ravintola ja huimapäille mahdollisuus ”äärelläkävelyyn”. Sää sattui suosimaan, ja näkymät olivat odotetun hulppeat.

Erihenkiset kirkot

Pääkohteitani Tallinnassa olivat taidemuseo Kumu ja Lentosataman viikinkinäyttely, mutta maanantaina oli mukavasti aikaa tutustua aiemmin käymättömiin paikkoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Kansalliskirjasto, TV-torni ja Patkulin portaat. Lisäksi kävin  Pyhän Hengen kirkossa ja Aleksanteri Nevskin katedraalissa.

Balthasar Russowin taannoinen työpaikka,  Pyhän Hengen kirkko Raatihuoneentorin lähellä rakennettiin jo 1300-luvulla. Kirkkohistorian kannalta on merkittävää, että tässä köyhän väen kirkossa saarnattiin ensi kertaa maarahvaan omalla kielellä. Tämä tapahtui uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla.

Pyhän Hengen kirkko on useimpiin Vanhankaupungin kirkkoihin verrattuna puitteiltaan varsin vaatimaton, mutta silti äärimmäisen vaikuttava. Sisään mennään suoraan jalkakäytävältä vähän niin kuin alueen moniin krouveihin. Opas/lipunmyyjä kertoi hyvällä suomenkielellä, että nykyinen penkkijärjestys on 1700-luvulta. Varmaa tietoa kirkon lämmittämisestä varhaisina aikoina ei ole; vesikiertoinen keskuslämmitys on huomattavan myöhäistä perua.

* * *

Aleksanteri Nevskin katedraali valmistui v. 1900 eli aikana, jolloin Viro oli osa Venäjää. Sipulikupolikatedraali on venäläisellä tavalla komea ulkoa ja sisältä. Näin VisitTallinn -sivusto:

Kirkko oli kaavailtu symboloimaan imperiumin poliittista ja uskonnollista ylivaltaa tähän uppiniskaiseen Baltian kolkkaan. (…) Kirkon sijaintipaikka Tallinnassa ei ole sattumaa, vaan se rakennettiin tarkoituksella vastapäätä Toompean linnaa, siihen missä oli ollut Martti Lutherin patsas.

Vierailuni tässä kirkossa jäi lyhyeksi. Ehdin ottaa kaksi kuvaa ennen kuin tultiin kieltämään. Outo juttu: Iisakinkirkossa Pietarissa sai kuvata, täällä jostain syystä ei. Kirkkoa katsellessa nousi mieleen periluterilainen kysymys: missä vaiheessa komeuden ja koreuden tavoitteleminen voidaan tulkita synniksi?

Tampereelta Tallinnaan

Liigakiekkoilun seuraaminen kuului tavan mukaan etelän retkeni urheiluosuuteen. Keskiviikkona olisi ollut tarjolla JYP-Sport Jyväskylässä, mutta jätin sen väliin. Ratkaisu oli oikea: JYP sössi kolmen maalin johdon tappioksi jatkoajalla.

Eilen näin ottelun, jossa olivat vastakkain Tappara ja KalPa. Peli oli hyvätasoinen niin kuin kärkiottelun kuuluukin olla. Kalpa antoi hyvän vastuksen, mutta joutui taipumaan numeroin 3-2. Oli mukava seurata peliä kun ei tarvinnut jännittää.

Kävimme katsomassa Sorsapuiston ulkojäätapahtuman rakennelmat ja matkalla Hakametsään näimme Kalevan kirkon. Se on vaikuttava pyhäkkö, vaikka muistuttaakin enemmän viljasiiloa kuin perinteistä kirkkoa.

Postaus tulee Tallinnasta. Täällä on mukava pikkupakkanen, mutta valitettavasti ei lainkaan lunta. Tänään katsastin Kumun. Vaikuttava rakennus sekin ja täynnä taidetta. Ehdin ajoissa takaisin hotellille nähdäkseni salibandyfinaalin loppuvaiheet. Hieno voitto!

Leikkivaunussa on tunnelmaa

Junassa on yleensä mukava matkustaa, varsinkin leikkivaunussa. Junan lähtiessä Rovaniemeltä oli vielä hiljaista eikä ihme, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Oulussa tilanne muuttui, ja nyt tunnelma on mainio. Lasten kiljahtelu maustaa oivallisesti Griegin pianokonserttoa.

Kerroin kuukausi sitten ostaneeni kirppikseltä Paul Therouxin romaanin Salainen elämäni. En muistanutkaan, kuinka hyvä kirjailija on kyseessä. Maailmanluokan matkakirjailija tietysti, mutta ei pelkästään sitä.

Taas käynnistyi kirjallinen ketjureaktio. Luin jatkoksi Suuren junamatkan ja kotona kesken on Therouxin toinen junakirja Paikallisjunalla Patagoniaan. Se olisi ollut paras mahdollinen kirja tällä junamatkalla luettavaksi, mutta kovakantinen ja painava. Lisäksi se on kirjaston omaisuutta ja pitäisi kuljettaa vielä takaisinkin.

Theroux on intohimoinen junien ystävä. Pitää ollakin, jos matkustaa junalla Lontoosta Turkin ja Intian kautta Singaporeen ja Siperian rataa takaisin. Matkan pahimman pettymyksen tuotti Afganistan; maassa ei ole metriäkään rautatietä!

Japanissa kirjailijaa kiusasi rautateiden ylitehokkuus. Asemilla pysähdyttiin vähimmillään 15 sekuntia ja enimmillään kaksi minuuttia. Huippuna on 1200 matkustajan siirtyminen lautalta Sapporon junaan kymmenessä minuutissa. Matkalla Intiasta Ceylonille vastaavaan operaatioon kului seitsemän tuntia.

Koska Theroux haluaa nimenomaan matkustaa eikä päästä nopeasti perille, juna on hänelle juuri oikea väline. Varsinkin paikallisjuna.

Aikaa katsella puluja ja vähän muutakin

Juna lähestyy Oulua. Lähdin Jyväskylästä klo 10.13 ja saapumisaika Rovaniemelle on 21.10. Vaihtoja on kaksi, ensimmäinen Tampereella ja toinen Oulussa. Matkustusajaksi kertyy sievoiset 11 tuntia ja minuutit päälle.

Lapissa asuessani olen tottunut pitkiin matkoihin enkä valita niistä. Mutta se tuntuu nykymaailmassa kohtuuttomalta, että Tampereella joutuu odottelemaan jatkojunia tuntitolkulla: tullessa reilun tunnin, nyt palatessa yli kaksi tuntia. Vielä keväällä Jyväskylästä pääsi Haapamäen kautta Seinäjoelle ja jatkoyhteydet toimivat.

Enää eivät toimi, ”kehitys” on mennyt väärään suuntaan. On tietysti tyhmää asua Rovaniemellä, jos ja kun sukulaiset asuvat ja Kirittäret pelaavat Jyväskylässä. Kansanedustaja Pekkarinen lisäsi harmitusta haikailemalla Keskisuomalaisessa vielä nykyistäkin nopeampaa junayhteyttä Jyväskylästä Helsinkiin!

Miten kulutin ylimääräisen laatuajan, jonka VR järjesti väärään suuntaan matkustaneelle asiakkaalleen? Tulomatkalla luin kirjaa ja katselin puluja, sain kuvankin:

Tänään hyödynsin kaksituntisen pistäytymällä Lenin-museossa. Uudistuneesta näyttelystä kerrottiin varsin laajasti Helsingin Sanomissa 5.7. Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio korosti muuttunutta käsittelytapaa ja laajentunutta näkökulmaa:

Kun aikaisemmin museo keskittyi myötäsukaisesti Leninin elämään ja tekoihin, nyt tarina on laajempi: se tarkastelee Neuvostoliiton ja Suomen itäsuhteiden historiaa.

Minulle uusi näyttely oli jonkinasteinen pettymys: pidin enemmän siitä vanhasta. Mielestäni se olisi kannattanut säilyttää sellaisenaan ja tehdä sen lisäksi uusi.

Hesarin jutussa muistutetaan, että Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut 25 vuotta. Se on joillekin lyhyt aika, toisille ilmeisesti pitkä. Kalle Kallio kertoo:

Meillä oli vieraina matkailualan opiskelijoita, joilta kysyimme kuka oli Lenin, eikä kukaan tiennyt. Neuvostoliitosta oli yksi kuullut.