Sir John Franklinin johtama kahden aluksen retkikunta lähti Britanniasta keväällä 1845 etsimään Luoteisväylää, merireittiä Pohjois-Atlantilta Kanadan pohjoispuolitse Beringinsalmelle. Franklinin alus oli HMS Erebus, sisaralus HMS Terror purjehti Francis Crozierin komennossa. Alukset olivat jäitä kestämään vahvistettuja höyrykoneavusteisia purjealuksia.

Aiemmat yrittäjät olivat palanneet retkiltään vaihtelevin tuloksin. Arktisen tutkimusmatkan onnistuminen riippui ratkaisevasti jäätilanteesta kohdealueella: avovesikausi jäi yleensä vain kuukauden tai kahden mittaiseksi. Lähtijöiden oli pakko varautua vähintään yhteen talvehtimiseen, Franklin oli varautunut kolmeen.

Kun Franklinista ja Crozierista ei kuulunut moneen vuoteen mitään, varustettiin useita retkikuntia etsimään kadonneita miehiä ja laivoja. Useimmat alukset saapuivat etsintäalueelle Davisin salmen suunnasta, mutta Richard Collinson ja Robert McClure purjehtivat (Etelä-Amerikan kierrettyään) Beringin salmen kautta. Matkalla alukset erkaantuivat toisistaan eikä suunniteltu yhteistyö toteutunut.

Kesä 1850 oli jäiden puolesta suotuisa. Alaskan niemet kierrettyään Collinsonin Enterprise eteni rannikon tuntumassa pitkälle itään, varsin lähelle Franklinin retkikunnan jäihin juuttuneita laivoja ja tulevaa Amundsenin Gjøan talvisatamaa. Talven uhatessa Collinson kääntyi tulosuuntaansa ja jäi talveksi Cambridge Bay -nimiseen paikkaan Victorian saaren etelärannikolle.

Collinson-McClure -retkikunnan toisen aluksen, Investigatorin matkaa kuvataan kiinnostavasti Matti Laineman teoksessa Arktinen ruletti (John Nurmisen Säätiö 2021).

Toisin kuin Collinson, McClure lähes unohti Franklinin ja keskittyi Luoteisväylän etsimiseen. Hän pyrki kohti koillista ja Melvillen saaren etelärannalla sijaitsevaa Winter Havenia, missä Edward Parryn johtama menestyksekäs retkikunta talvehti jo 1819-20. Sijainti oli kolmen vuosikymmenen ajan mahdollisen Luoteisväylän läntisin piste.

Investigator pääsi etenemään n. 150 km:n etäisyydelle Winter Havenista, mutta joutui jäämään talveksi paikoilleen jääolojen osoittauduttua ylivoimaisiksi. Kun varmistui, että talvehtimispaikka oli salmi eikä syvä lahti, McClure ymmärsi löytäneensä Luoteisväylän.  

Talvehtiminen  onnistui ongelmitta: jäät eivät rikkoneet alusta, ja ruokahuoltoon saatiin täydennystä metsästämällä. Kevättalvella McClure lähetti rekipartioita kolmeen ilmansuuntaan tutkimaan ympäristöä. Laivalääkäri Armstrong (jonka muistiinpanoihin Laineman teos osaksi perustuu) ihmettelee, miksi Winter Haveniin ei lähetetty partiota etsimään muita aluksia tai vähintäänkin jättämään viestiä Investigatorin matkan etenemisestä. Armstrongin arvelun mukaan McClure ei halunnut joutua jakamaan kunniaa (ja palkkiota) Luoteisväylän löytämisestä kenenkään itseään ylemmän laivaston edustajan kanssa.

Etelään suunnannut partio tapasi ryhmän eskimoita (kirjassa perustellusti käytetty termi) seitsemän päivämatkan päässä laivasta. Kuultuaan asiasta McClure halusi eskimoilta tietoja paikallisista olosuhteista ja lähti tulkin kanssa tapaamaan heitä. Tapaamisella oli merkittäviä seuraamuksia nimenomaan eskimoille, joiden perinteisiin metsästysmaihin Banksinsaari kuului. He nimittäin löysivät aikanaan Investigatorin hylättynä neuvotusta paikasta ja hyödynsivät sen varastoja ja rakenteita vuosikymmenien ajan.

Arkeologit ovat tutkineet Banksinsaaren pohjoisosassa sijaitsevan Thomseninjoen alueella 150 eskimoiden leiripaikkaa ja löytäneet luita ja muita jäänteitä n. 3000 myskihärästä. Asiasta kerrotaan Barry Lopezin teoksessa Arktisia unelmia (Weilin & Göös 1987). Lopez, joka on taustaltaan antropologi, tarkastelee arktisen alueen elämää ja tulevaisuutta monipuolisesti, kokonaisvaltaisesti ja ajatuksia herättävästi.

Talvehdittuaan Walesin Prinssin salmessa McClure olisi voinut suunnata itään jatkaakseen Franklinin retkikunnan etsintöjä tai purjehtia takaisin Britanniaan, mutta hän päätti pyrkiä Winter Haveniin kiertämällä Banksin saaren. Jo kertaalleen löytynyt Luoteisväylä ei siis riittänyt, vaan McClure halusi löytää toisenkin reitin. Suuri rahapalkinto varmaankin houkutteli, samoin mahdollisuus ylenemiseen laivaston hierarkiassa.

Aluksi matka sujui suotuisasti, mutta pohjoisrannikolla vaikeutunut jäätilanne pakotti  Investigatorin jäämään kahdeksi talveksi paikkaan, jolle McClure antoi nimen Mercy Bay. Talvehtimispaikkana lahti oli samaan aikaan hyvä ja huono: jäät eivät uhanneet alusta, mutta estivät matkan jatkamisen.

Ympäristön riistakanta oli hyvä, ja miehistö ampui syksyn ja talven aikana riekkojen ja jänisten lisäksi karibuja ja jopa myskihärkiä. Ruokaa piti silti säännöstellä eikä terveystilanne aluksella ollut kovin hyvä; ensimmäiset keripukkitapaukset todettiin huhtikuussa.

Toukokuussa McClure lähti kahden upseerin ja neljän miehen kanssa rekiretkelle Winter Haveniin toiveenaan löytää talvehtiva laiva tai paikalle jätetty ruokavarasto. Pettymys oli suuri, kun löytyi vain edellisen vuoden kesäkuussa jätetty viesti. Siinä luutnantti McClintock ilmoitti, että Austinin retkikunta oli talvehtinut Cornwall-saarella ja perustanut ruokavarastot Port Leopoldiin ja Cape Spenceriin.

Kesällä ilmeni, että jäätilanteen vuoksi purjehduksen jatkaminen oli mahdotonta ja oli pakko harkita muita vaihtoehtoja. McClure päätti jakaa miehistön kolmeen osaan. Yksi ryhmä pyrkisi itään kohti Port Leopoldia ja Cape Spenceriä, toinen suuntaisi Walesin Prinssin salmeen jätetylle veneelle ja ruokavarastolle, mistä edelleen mantereelle tavoitteena Hudson Bayn kauppa-asema McKenzie-joella. Kolmas ryhmä – johon kapteeni itse kuului – jäisi laivaan siinä toivossa, että purjehdusta päästään jatkamaan.

Juuri ennen kuin ryhmät ehtivät lähteä matkaan, jäällä tapahtui historiallinen kohtaaminen: Winter Havenin lähistöllä talvehtineesta aluksesta lähetetty pelastuspartio löysi Investigatorin. Kun McCluren miehistön heikko terveydentila tuli pelastusaluksen päällikön tietoon, McClure pakotettiin hylkäämään aluksensa. Vietettyään jäissä vielä yhden talven miehistö purjehti Englantiin.

Luoteisväylän löytäjälle luvattu palkkio luovutettiin pienen riitelyn jälkeen McClurelle, vaikka osa matkasta oli taitettu jalkaisin. McCluren löytämät väylät eivät ole vielä nykyisinkään kulkukelpoisia muille kuin jäänmurtajille. Sen sijaan Amundsenin 1903-06 ensimmäisenä kulkemaa, Kanadan rannikkoa noudattelevaa reittiä ovat käyttäneet monentyyppiset alukset.

PS
Jäiden puristuksiin jääneet alukset uppoavat ennemmin tai myöhemmin. Investigatorin hylky löydettiin v. 2010, Franklinin retkikunnan alukset Erebus ja Terror 2014 ja 2016.