Lintuharrastajien odotus palkittiin lopultakin, ja kattohaikara voidaan merkitä kuuluvaksi Suomen pesivään linnustoon.  Yrityksiä on ollut monena keväänä. mutta ne eivät ole johtaneet toivottuun tulokseen:

Kuvakaappaus on tältä aamulta. Poikasia oli alkujaan kolme, mutta yksi menehtyi pesinnän alkuvaiheessa.

Pesivä kattohaikara tuo julkisuutta kunnalle nimeltä Koski Tl. Vaikka paikannusohje sisältyy poikkeuksellisesti kunnan nimeen, sijainti piti tarkistaa kartasta. Näyttää olevan 50 kilometriä Turusta Forssan suuntaan eli koilliseen.

Pikaisen neuvottelun jälkeen päätimme ajaa Hetan ja Kautokeinon kautta illaksi Karigasniemeen Piesjängän erotusaidalle. Sieltä sitten seuraavana päivänä Gamvikiin ja niin edelleen. Kesäkuu oli alullaan ja aikaa varattuna reilu viikko.

Erotusaidalla tapasimme tuttuja ja kuulimme tuoreimmat lintu-uutiset. Jaloittelimme lammella ja näimme kaikki toivomamme kahlaajat. Aamulla näyttäytyivät muuttohaukka ja kurki.

Kevät oli parhaimmillaan siirtymätaipaleen ylängöllä, tunturit lumen vallassa ja järvet kantavassa jäässä. Pääsimme ihailemaan kaakkuriparin lentonäytöstä: linnut nousivat siivilleen rantasulasta, lensivät ylitsemme monta kertaa ja laskeutuivat auton kohdalle mutta eri puolelle tietä kuin mistä olivat nousseet.

Gamvikissa valitsimme leiripaikan valmiiksi, katselimme hetken rannalla touhuavia merisirrejä ja jatkoimme majakan ohi kohti Slettnesin niemen nokkaa. Niemi on toukokuun alkupuolella Euroopan parhaimpiin kuuluva arktisen muuton seurantapiste ja ornien suosiossa koko alkukesän. Nytkin tien päätepisteessä oli pysäköitynä puoli tusinaa asuntoautoa.

Ilta oli kaunis, mutta tuuli kolea. Kiersimme kulttuuripolun ja katselimme merkkejä ikivanhasta ihmisasutuksesta. Paluumatkalla kuvasimme polun varressa päivystäneitä merikihuja.

Kylälle palattuamme pystytimme teltan satama-alueen laidalle. Merisirrit olivat edelleen paikalla ja pysyivätkin koko sen kahden päivän ajan, jonka Gamvikissa viivyimme. Sirrit olivat muuttomatkalaisia, mutta pulut, kettu ja saukko paikallista asujaimistoa.

Seuraava kohde oli Berlevåg, missä viivyimme yhden yönseudun. Satama-alueella oleskeli kymmenkunta merisirriä ja kyhmyhaahkapari, josta olimme saaneet vinkkiä tulomatkalla. Koiras oli kirkasvärinen, mutta varsinaisesta kyhmystä ei voi puhua.

Matkalla Hamningbergiin poikkesimme Nessebyn kirkolla ja jatkoimme Ekkerøyn kajavapahdalle. Sain kuvan korpista, joka asuu kajavien naapurina ja rosvoaa päätyökseen niiden munia ja poikasia, Tämän kokoinen kolonia kestää hyvin yhden korppiparin päivittäisen verotuksen; korpit ratkovat keskenään varhain keväällä, mikä pari saa asettua valmiiksi katettuun ruokapöytään.

Ohitimme Vardøn tunneliin poikkeamatta ja jäimme tutuksi tulleeseen leiriin; minulle jälkimmäinen yö oli yhdestoista siinä paikassa. Sää oli ennallaan, ja illasta tuli taas kaunis ja kylmänpuoleinen. Tien toiselle puolelle oli pysäköity saksalainen pakettiauto.

Hamningberg on varma paikka nähdä suula, komea valtamerilintu: Syltefjordstauranin koloniaan tulee matkaa alun toistakymmentä kilometriä. Kahden tunnin tehotarkkailu tuotti kolmisenkymmentä havaintoa, ja pääsimme näkemään myös muutamia syöksyjä veteen.

Erikoisempi havainto oli lunni matalassa rantavedessä. Todennäköisesti lentokyvytön lintu nousi rantakiville ja jäi sukimaan sulkiaan kun lähdimme. Muutamaa tuntia myöhemmin lintu oli hävinnyt, olisikohan jäänyt paikalla näyttäytyneen merikotkan saaliiksi.

Retken viimeisen ulkomaanpäivän vietimme Hornøyan lintusaarella, joka oli tuttu paikka meille kummallekin. Kaivattua tunturihaukkaa ei taaskaan näkynyt, mutta myrskylintu oli minulle uusi saaren asukas. Jos emme olisi tienneet mistä hakea, pesällään kököttäneiden lintujen havaitseminen tuhansien kajavien joukosta olisi ollut lähes mahdotonta.

Hienon lintupäivän päätteeksi pystytimme telttamme toistamiseen Piesjängän erotusaidalle juuri kun aurinko piiloutui hetkeksi tunturin taakse. Aamulla totesimme lintujen vähentyneen viikon aikana; vain punakuireja oli nyt enemmän, kolmisenkymmentä.

Kävimme vielä Ailigaksella ja näimme keräkurmitsan ja piekanan, sen sijaan tilauksessa ollutta kiirunaa emme löytäneet. Piekanahavainto oli vasta retken toinen, ja melko vähissä olivat olleet muutkin myyränsyöjälinnut.

Kun lähdin etelään viikko sitten, lumi oli vähissä jopa Jängislahden lumenkaatopaikalla. Suopöllökuva on sieltä; pitkään paikalla viihtyneen pariskunnan toivotaan jääneen pesimään.

Jäidenlähdöstä ei kannata puhua, mutta tulvavesi kävi keskimääräistä korkeammalla. Ounaskoski kohisi komeasti ja vaahtoa syntyi. Kuvasin vaahtokylvystä nautiskelevan haapanan Kirkonjyrhämän rannassa.

Tänään keli oli kesäinen: lämpötila käväisi kuudessatoista asteessa, koivunlehdet kasvoivat silmissä ja kesälinnut lauloivat. Kuvassa pajulintu.

Sää oli tänään poutainen, mutta kolea. Pyöräilin Jängislahteen siinä toivossa, että pikkutrapista johtuneet liikkumisrajoitukset on peruttu ja palattu normaalioloihin.

Mitä vielä, tilanne oli eskaloitunut entisestään. Läheltä pikkutrapin suosikkipaikkaa oli löytynyt nummikirvinen, joka on myös kovan luokan rari. Tarkkailimme tilannetta kaukoputkilla. Pikkutrappi näyttäytyi hetkittäin, mutta häipyi sitten taas korkean kuloheinän sekaan.

Nummikirvinen oli useimmilta näkemättä, mutta lähestyminen ei tullut kuuloonkaan ilman pelkoa jälkipuheista tai kutsusta Eeppisen Neuvoston puhutteluun. Erikoinen tilanne näillä leveyksillä: rari vaikeutti toisen rarin bongaamista!

Aikamme odotettuamme pikkutrappi päätti keventää tunnelmaa. Se ponkaisi oma-aloitteisesti siivilleen, lensi melkoisen lenkin joen yläpuolella ja palasi tarkasti lähtöruutuun. Maassa vaatimattoman värinen lintu osoittautui lentäessään riemunkirjavaksi kuin riekko.

Kaverit jäivät arpomaan taktiikkaa, minä poistuin paikalta. Nummikirvispinnan menettäminen ei harmittanut vähääkään mutta se kieltämättä pikkuisen, että en päässyt katselemaan suokukkoja niin läheltä kuin olisin halunnut. Ne kun ovat niin hauskoja seurattavia.

Ajatuksiani bongauksesta.

Finnmarkissa Vardøn edustalla sijaitsevan Hornøyan lintusaaren web-kamerat ovat välittäneet kuvaa läpi talven, mutta nähtävää on ollut niukasti. Nyt tilanne on muuttumassa.

Toinen kameroista on suunnattu pystypahtaan, jota asuttavat pikkukajavat saapuivat pesimäpaikalleen jo helmikuun puolella. Sen sijaan lunneja joudutaan odottelemaan toisen kameran näkymään vielä viikon ajan. Tämä on oma veikkaukseni.
Lisäys: Näin kuvassa kaksi lunnia 19.3. klo 13.00.

Näin 4.3. lunnikameran kuvassa lepäilevän ruokin. Havainto on sikäli mielenkiintoinen, että sen tekohetkellä pohjoisimmat Fennoscandia Birds -sivuston tietoon tulleet ruokit oli nähty Trondheimin lähistöllä Keski-Norjassa.

Saman sivuston mukaan tämän kevään ensimmäinen ruokki nähtiin Hornøyalla vasta 13.3. Olisin tarjonnut havaintoani Norjan ”Tiiraan”, mutta valtuudet eivät riitä.

Kaksi vuotta sitten saman web-kameran kuvassa näyttäytyi grönlanninlokki.

Kun Ounaskoskella ei ole tänä talvena näkynyt saukkoja eikä juuri muutakaan mainittavaa, olen suunnannut päivittäiset kävelylenkkini muualle. Seurannassa ovat olleet marjalinnut.

Syksyn ja alkutalven tilanne muistutti kahden vuoden takaista huipputalvea, mutta nyt ero on selvä. Pihlajissa olisi vielä syötävää, mutta marjojen laatu näyttää heikolta. Taviokuurnat ovat menneet muualle, pieniä tilhiparvia ja yksittäisiä räkättirastaita näkyy sentään vielä.

Aloin kiertää tammikuun alkupuolella vakiolenkkiä Karhunkaatajantieltä Santamäen kautta Kuusirinteelle ja takaisin. Eilinen, järjestysnumeroltaan 20. lenkki oli ensimmäinen, jonka aikana en havainnut ainuttakaan marjalintua.

Tapasin seurannan aikana räkättirastaan (1-8 yks.) 19 päivänä, tilhiä 14 päivänä ja taviokuurnia 4 päivänä, kaikki kuurnat tammikuun puolella. Räkätit juroivat suosikkipihlajissaan ja hävisivät marjojen loputtua. Muutama taisi jäädä varpushaukan kynsiin.

Kuvan räkätti on kuvattu Kuusirinteentiellä tiistaina.

Pukeuduin lämpimästi ja työnnyin pakkaseen, joka oli kireämpi kuin kertaakaan tänä talvena, yli 29 astetta. Puhelin pirahti ehdittyäni linja-autoaseman edustalle: Marko ja Rauno ilmoittivat löytäneensä Kukkolan kulmalta kottaraisen. Muutin suuntaa ja lisäsin vauhtia.

Totta se oli! Kottarainen piileskeli pihlajassa räkätin kanssa, napsi harvakseltaan marjoja, pörhisteli höyheniään mutta vaikutti normaalikuntoiselta. Lapissa kottarainen on melkoinen harvinaisuus eikä satu kohdalle läheskään joka vuosi, ei varsinkaan talvella.

Yllätysvierasta katsellessa heräsi kysymys, mistä lintu oli keksinyt saapua ihmeteltaväksemme juuri nyt? Jos se oli selviytynyt vuodenvaihteen yli hyvän ruokintapaikan turvin, mikä oli saanut sen lähtemään liikkeelle talven toistaiseksi kovimmalla pakkasella?

Seuraava kysymys koski linnun energiatasetta: millaiseksi jää hyötysuhde, kun joutuu kylmää vastaan kamppaillessaan käyttämään runsaasti energiaa umpijäisten marjojen sulattamiseen?

Pihlajanmarjoja kokonaisena nielevän pikkuruisen mustapääkertun tilanne on vielä haasteellisempi. Jotta tilanne olisi vertailukelpoinen, aikuisen ihmisen pitäisi niellä monta litraa grogijäitä. Millaiset olisivat tuntemukset mahassa ja miten olisi lämpötalouden ja yleisvoinnin laita?

Jatkoimme matkaa jokirantaan ja edelleen kirkon vaiheille, missä Marko oli nähnyt tullessaan taviokuurnia. Löysimme kuurnat terveyskeskuksen parkkipaikan reunalta, yhteensä 17 lintua. Useimmat söivät puiden alle pudonneita marjoja tai niiden osia.

Päättelimme siementen ”pureskelemisen” esille jäisestä marjasta olevan niin kovaa työtä, että kuurnat syövät kovalla pakkasella mieluummin muuta ravintoa. Koivuissa ruokailleet kuurnat näyttivät syövän silmuja.

Marko oli käynyt hautausmaalla edellisenä päivänä näkemättä yhtään kuurnaa, myös syöntijäljet olivat olleet vähissä. Outo juttu, sillä olen pitänyt Viirinkankaan hautausmaata Rovaniemen varmimpana taviokuurnapaikkana. Liittyneekö pakkasiin ja niiden aikana muuttuvaan ruokavalioon?

Kaksi päivää myöhemmin lämpötila oli nollassa. Kiersin Santamäentien kautta Kuusirinteentielle ja Poroelontien kautta kotiin. Näin reitillä vajaat sata tilheä, kymmenkunta räkättiä ja kymmenen taviokuurnaa vakiopaikallaan Jehovan todistajien rukoushuoneen lähellä.

Pakkasen lauhduttua kaikki taviokuurnat olivat pihlajissa ja mussuttivat innokkaasti marjoja. Otanta ei ole iso, mutta havainto tukee oivallisesti pakkaspäivänä syntynyttä johtopäätelmää. Siis sitä, että taviokuurna vaihtaa ravintoaan kun pakkanen kiristyy riittävän kovaksi.

Eilen pakkanen lähenteli taas kolmeakymmentä. Näin yhteensä viisikymmentä taviokuurnaa. Muutamat pihlajassa ruokailleet yksilöt eivät romuttaneet teoriaa ravinnon vaihtamisesta, sillä reilusti yli puolet linnuista ruokaili lumella, lehtikuusissa ja jopa männyissä.

Markku ilmestyi paikalle pitkän onkensa kanssa ja rengasti muutamia lintuja.