Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Lukuhaaste

Innostuin marraskuussa Tolstoin Anna Kareninasta niin, että asetin itselleni lukuhaasteen. Lupasin blogissani lukea talven aikana myös Sodan ja rauhan. Luvattu on nyt tehty ja voin vakuuttaa, että kyllä kannatti.

Erinomaista työtä kääntäjänä tehnyt Esa Adrian nostaa esipuheessaan esiin kiinnostavan seikan, joka mietitytti minuakin:

Missä sitten piilee Sodan ja rauhan suosion salaisuus? Yksi syy on varmaankin se, että kaikkien muiden tasojensa lisäksi romaani toimii myös suuren luokan viihteenä, upeana panoraamana Napoleonin sotien ajan Venäjästä ja varsinkin sen ylhäisön maailmasta.

Mutta voiko viihdyttävä romaani olla maailmankirjallisuutta ilman ”muita tasoja”, jos kirjoittajana on Tolstoin tasoinen mestari? Ei varmaankaan, toisaalta tässä tapauksessa vähempikin olisi riittänyt. Perusteellinen sotimisen ja vallankäytön pohdiskelu toi mieleen Herman Melvillen suurromaanin Moby Dick, joka on samaan aikaan romaani ja kattava tietopaketti kaskelotista.

Sota ja rauha on sivumäärältäänkin valtava teos, mutta Tolstoi hallitsee kokonaisuuden suvereenisti. Adrian muistuttaa kaskusta, jonka mukaan Tolstoi kirjoitutti romaanin vaimollaan puhtaaksi seitsemään kertaan, yli 5000 käsin kirjoitettua liuskaa.

Tapahtumien rytmittäminen onnistuu kuin saippuasarjan tekijöiltä: Natashan ja Pierren suhde jää ensimmäisen  osan lopussa sellaiseen vaiheeseen, että toinen osa on pakko aloittaa! Kun potentiaalinen lemmenpari tapaa uudelleen kakkososan sivulla 774, Moskova on palanut poroksi ja Napoleon hupenevine sotajoukkoineen palannut sinne mistä retkelleen lähti. Tässä vaiheessa kirjoista ensisijaisesti viihdettä hakevat ovat aikaa sitten luovuttaneet.

Kuvaus on tarkkaa ja uskottavaa, koska aatelissukuisella Tolstoilla on omakohtaista kokemusta yläluokan elämästä sekä sodan että rauhan oloissa. Romaanin henkilöhahmoissa on nähty Tolstoin sukulaisilta perittyjä ominaisuuksia. Kirjailija helpottaa henkilöiden tunnistamista antamalla heille yksilöllisiä erityisominaisuuksia tyyppiä Denisovin ärrävika.

Kirjan keskushenkilö Pierre on outo tyyppi, joka lähtee sotaan uteliaisuuttaan. Syntyperä takaa pääsyn joka paikkaan, myös etulinjaan, mutta Pierre selviytyy pöljän tuurilla ehjin nahoin. Vangiksi jouduttuaan ja kaiken nähtyään Pierre löytää elämälleen uuden sisällön.

Kun Natasha ja Pierre lopulta tapaavat toisensa, kumpikin on muuttunut eri ihmiseksi. Natasha kuvailee ystävättärelleen uutta Pierreä näin:

Hänestä on tullut jotenkin puhdas, sileä, raikas. Aivan kuin suoraan saunasta. Ymmärrätkö? Moraalisesta saunasta. Eikö totta?

Sähköä jäällä

Kirkonjyrhämällä ongittiin, ja näppäsin kuvan ohi mennessäni. Kotona huomasin, että perinteinen mutkakaira oli saanut kilpailijakseen sähköllä toimivan. Tilanne jäällä oli 8-4 perinteisen eduksi.

Kaveri valisti, että sähköporakoneen vääntö riittää mainiosti kairan pyörittämiseen, mutta akun kesto jäi arvailujen varaan. Makitan sivuilta selvisi, että yhdella akulla tekee viitisenkymmentä reikää puolimetriseen jäähän.

Pohjoisen rautuvesillä jäätä on helposti toista metriä, ja niissä oloissa perinteinen kaira lienee vielä pitkään järkevin ratkaisu.

 

 

Hiiren hinausta

Osallistuin eilen hiirenhinaustapahtumaan. ”Hiiri” oli kiinnitetty siiman päähän ja tarkoituksena oli saada pöllö iskemään hangen pintaa vedetyn otuksen kimppuun.

Marko vei hiiren pellolle ja käveli siimaa purkaen asemiin pellon laitaan. Minä odottelin tiellä kameran kanssa, ja pöllö tarkkaili touhujamme kuusen latvasta.

Hiiri lähti liikkeelle, mutta pöllö ei. Miksi vaivautua, kun petos oli tiedossa? Kyseessä oli vanha tuttu, jo moneen kertaan juksattu. Tai ehkä maha oli jo täynnä.

Kun pöllö sitten hyppäsi siivilleen ja lensi ylitseni, se tapahtui varmaankin hiirestä riippumatta. Kuvasta näkee, miksi hiiripöllön englanninkielinen nimi on Hawk Owl, haukkapöllö.

Myrskytuulta tunturissa

Eilisiltainen tuuli äityi paikoin lähelle ennätyslukemia. Kovimmat tuulennopeudet mitattiin Muonion Laukukerolla, puuskissa peräti 44 m/sek. Myös jatkuvan tuulen nopeus (37 m/sek) ylitti hirmumyrskyn rajan.

Muonion palopäällikkö Pekka Väliheikin mukaan torstai-illan säässä ei oikeastaan ollut mitään ihmeellistä: ”Kyllähän täällä joskus tuulee kovastikin ja lumi lentää. Sehän kuuluu tänne, että joskus on huonoa säätä.”

Muonion kirkonkylällä ja esimerkiksi Rovaniemellä tuuli oli illalla toki voimakas, mutta kaukana hirmumyrskystä. Hangelle pudonneet oksat ja Ounaskoskella kaatunut joulukuusi muistuttivat eilisillan tuulesta.

Sattuiko sopivasti?

Perjantain liigakierroksen puhuttanein tilanne nähtiin Jyväskylässä: HIFK:n puolustaja Joe Finley taklasi JYP:n Michel Miklikin sairaalakuntoon. Toipuminen vie vähintään kaksi kuukautta.

Ottelun tuomareiden ja Liigan kurinpitäjän tulkinnan mukaan taklaus oli ”puhdas”. Sikäli totta, että taklaajan kädet olivat alhaalla eikä taklaus osunut päähän. Ikävät seuraukset johtuvat siitä, että taklaus tuli ns. puun takaa ja vastapalloon. Finley lähti hyökkäyssiniviivalla hakemaan taklausta tilanteessa, jossa kaikki muut pelaajat olivat liikkeessä kohti IFK:n maalia. Finley näki vuorenvarmasti, että Miklik ei ollut valmis ottamaan vastaan taklausta, mutta ajoi silti päin täydellä teholla. Usein peräänkuulutettu vastustajan kunnioittaminen puuttui taysin.

Jääkiekon harmaan alueen erityisasiantuntija Jarkko Ruutu väittää muistelmakirjassaan, että kovatkaan jätkät eivät taklaa vahingoittaakseen vastustajaa. Tarkoitus on vain satuttaa. Otaksuttavasti samoilla linjoilla oleva Finley voi itse arvioida, sattuiko sopivasti. Minun mielestäni nähdyllä tyylillä taklattaessa jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Toisaalta vähemmälläkin teholla olisi nähty komea avojään pommi.

Jääkiekkosivusto Jatkoajassa taklauksesta keskusteltiin vilkkaasti. Lainaan kaksi kommenttia, joista ensimmäinen tulee IFK:n leiristä:

Nyt tosiaan pitkää jatkosopparia tälle ukolle! Aivan mahtava pelaaja ollut ja ollut myös kiekollisesti parempi kuin odotin. Pelkäsin, että on täysin turhake kiekollisena ja jää jalkoihin vauhdillisesti, mutta ollut positiivinen yllätys vaikkei toki mikään Erik Karlsson tietenkään ole.

Sitten vielä nämä taklaukset. Hyviä pommeja ja kyllä se aivan varmasti luo pelotetta myös tuleville vastustajille aina kun tietävät, että Finley on kokoonpanossa. Oliko nyt eilen neljäs vai viides ukko, joka on Finleyn niitin jälkeen talutettu ulos pelistä. Kyllä se luo alitajuntaan pienen pelon sinne pelaajille, että ei saatana se voin olla minä seuraavaksi joka makaa naama verissä jäässä ja alkaa semmoinen kuikuilu ja pieni varovaisuus pelaamisessa.

En todellakaan toivo, että kukaan loukkaantuu mutta silti perverssillä tavalla tykkään siitä että Finley tasasesti lanailee vastustajia pois peleistä. Kyllä ollaan taas siellä maaseudulla ihmeissään ja vihoissaan, kun iso paha IFK ”sikailee kun ei muuten pärjää!”.
Puolet vihaa puolet rakastaa. Juuri niitä pelaajia, joita ihmiset lähtevät katselemaan halleihin ja luo hyvää pöhinää ja keskustelua Liigan ympärille.

Ja sitten JYP:n kannattajan puheenvuoro:

Itse sinällään arvostan taklauksia ja ne kuuluvat lajiin. Mutta jokaisen taklaajan tulisi myös kunnioittaa vastustajaa ja sitä Finley ei eilisessä tilanteessa tehnyt millään muotoa. Ja kyllä itse koen niin, että jääkiekosta pitäisi karsia pois sellaiset temput, joilla taitopelaajien urat pahimmillaan päättyvät ennakkoon. Finley tiesi eilen varmasti voivansa satuttaa vastustajaa ja on aivan liirumlaarumia väittää, kuten joku tällä palstalla teki, etteikö hän olisi voinut vaimentaa taklaustaan, kun vastustaja ei selkeästikään taklauksen tuloa näe. Aidosti kova jätkä olisi niin tehnyt – Finley päätti olla väärällä tavalla kova ja on minun silmissäni melkoinen reppana. (…)

Eli jos ja kun pelaajilla ei toisiaan kohtaan ole riittävää kunnioitusta, niin kyllä sääntöjä silloin pitäisi hieman muuttaa – eikä vastustajan vahingoittamista sallia.

PS
Taklaustilanteessa tulleen vamman vuoksi uransa lopettanut ex-liigakiekkoilija Tommi Kovanen otti Twitterissä ja Iltalehdessä kantaa tapaukseen. Nojailulla Kovanen tarkoittaa Finleyn ja Yonkmanin ”tappelua”, jota Liigan kurinpitäjä piti pahempana juttuna kuin Finleyn teloitustyyppistä taklausta.

Iltaparvi

Näin iltapäivällä postista palatessani yläpuolellani suuren varisparven, jossa oli äänestä päätellen mukana myös naakkoja. Hetken odoteltuani linnut asettuivat istumaan Lapinaukean rakennustyömaan nosturin päälle.

Otin kuvan ja laskin kotona linnut, niitä oli 428. Kun rajaukseen mahtumattomat linnut lisätään lukuun, kokonaismääräksi tulee noin 500.

Halli hiljeni

Kun puhelin herätti kolmelta, en hetkeen tajunnut mistä oli kysymys. Ai niin, nuorten loppuottelu! Karistin unihiekat ja asetuin vastaanottimen ääreen. Kyllä kannatti, ottelu oli häkellyttävän kovatasoinen ja jännittävä.

Kun jatkoerä jäi maalittomaksi, ratkaisu jouduttiin hakemaan rankkareilla. Pelitilanteissa kovalla teholla viimeistelleet nuorukaiset jäätyivät täysin: kymmenestä yrittäjästä vain USA:n Troy Terry onnistui. Sama rankkarispesialisti ratkaisi USA:n voitoksi välieräottelun Venäjää vastaan. Kuvassa torjunta, joka hiljensi hallin.

Onnittelut mestareille! Nimimerkki number91 kiteytti Jatkoajan otteluseurannassa sen, mitä minäkin ottelun nähtyäni ajattelin:

Tällaisen matsin jälkeen osaa kyllä antaa taas enemmän arvoa noille Suomen junnumestaruuksille.

Sisältä sympaattiset, ulkoa…

Viron kansalliskirjasto ja TV-torni Tallinnassa ovat edustavia esimerkkejä miehitysajan arkkitehtuurista. Kun lopputuloksen piti olla suurta ja mahtavaa, betonia ei säästelty. Samaan sarjaan kuuluvat myös Kaupunginhalli ja Piritan rantaväylän varressa sijaitseva sotamuistomerkki.

Rakennusten ulkonäköä ei kannata kavahtaa. Sekä kirjasto että torni ovat sisätiloiltaan positiivisia yllätyksiä, viihtyisiä ja nykyaikaisia. Kirjastossa olisi riittänyt tutkittavaa pitkäksi aikaa, mutta minä juutuin neljännen kerroksen lukusaliin. Tilat ja tarjonta olivat huippuluokkaa.

Suhtauduin teletornissa vierailuun epäilevästi, mutta kokonaisvaikutelma jäi vahvasti plussan puolelle. Kannatti käydä! Erikseen pitää kehaista hissiä, joka nosti matkalaisen 49 sekunnissa 175 metrin korkeuteen. Havainnollinen grafiikka näytti missä mennään ja millä nopeudella.

Näköalatasanteella oli nykyaikaisella tekniikalla toteutettu näyttely ja bonuksena kokoelma virolaisia luontovalokuvia. Lisäksi ylhäällä on tasokas ravintola ja huimapäille mahdollisuus ”äärelläkävelyyn”. Sää sattui suosimaan, ja näkymät olivat odotetun hulppeat.

Erihenkiset kirkot

Pääkohteitani Tallinnassa olivat taidemuseo Kumu ja Lentosataman viikinkinäyttely, mutta maanantaina oli mukavasti aikaa tutustua aiemmin käymättömiin paikkoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Kansalliskirjasto, TV-torni ja Patkulin portaat. Lisäksi kävin  Pyhän Hengen kirkossa ja Aleksanteri Nevskin katedraalissa.

Balthasar Russowin taannoinen työpaikka,  Pyhän Hengen kirkko Raatihuoneentorin lähellä rakennettiin jo 1300-luvulla. Kirkkohistorian kannalta on merkittävää, että tässä köyhän väen kirkossa saarnattiin ensi kertaa maarahvaan omalla kielellä. Tämä tapahtui uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla.

Pyhän Hengen kirkko on useimpiin Vanhankaupungin kirkkoihin verrattuna puitteiltaan varsin vaatimaton, mutta silti äärimmäisen vaikuttava. Sisään mennään suoraan jalkakäytävältä vähän niin kuin alueen moniin krouveihin. Opas/lipunmyyjä kertoi hyvällä suomenkielellä, että nykyinen penkkijärjestys on 1700-luvulta. Varmaa tietoa kirkon lämmittämisestä varhaisina aikoina ei ole; vesikiertoinen keskuslämmitys on huomattavan myöhäistä perua.

* * *

Aleksanteri Nevskin katedraali valmistui v. 1900 eli aikana, jolloin Viro oli osa Venäjää. Sipulikupolikatedraali on venäläisellä tavalla komea ulkoa ja sisältä. Näin VisitTallinn -sivusto:

Kirkko oli kaavailtu symboloimaan imperiumin poliittista ja uskonnollista ylivaltaa tähän uppiniskaiseen Baltian kolkkaan. (…) Kirkon sijaintipaikka Tallinnassa ei ole sattumaa, vaan se rakennettiin tarkoituksella vastapäätä Toompean linnaa, siihen missä oli ollut Martti Lutherin patsas.

Vierailuni tässä kirkossa jäi lyhyeksi. Ehdin ottaa kaksi kuvaa ennen kuin tultiin kieltämään. Outo juttu: Iisakinkirkossa Pietarissa sai kuvata, täällä jostain syystä ei. Kirkkoa katsellessa nousi mieleen periluterilainen kysymys: missä vaiheessa komeuden ja koreuden tavoitteleminen voidaan tulkita synniksi?