Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Kemppinen kiinnosti

Rovaniemen pääkirjaston Lapponica-sali täyttyi eilisiltana ääriään myöten, kun professori Jukka Kemppinen kertoi Lapin eräretkeilyn edelläkävijöihin kuuluneesta isästään Kullervo Kemppisestä. Ajatuksia herättäneen tarinoinnin ohessa saimme katsella edustavan näytteen KK:n retkillään ottamia värivalokuvia.

Jukka Kemppinen pohdiskeli monia kiinnostavia kysymyksiä kuten sitä, miksi eräretkeily käynnistyi Suomessa vuosikymmeniä myöhemmin kuin Ruotsissa. Yksi syy oli sota: esimerkiksi KK:n jo 1930-luvun puolella suunnittelema hiihtovaellus Pallastuntureille jäi sodan vuoksi tekemättä.

Toisaalta KK pääsi sotatoimissa olleessaan näkemään aitiopaikalta tulevan suosikkialueensa. Luirojärvi ja sitä ympäröivä tunturierämaa teki ilmasta nähtynä niin väkevän vaikutuksen, että KK päätti tutustua alueeseen heti kun se on mahdollista. Ensin piti kuitenkin selviytyä hengissä sodasta.

Kun Kemppinen kavereineen sodan päätyttyä ilmestyi retkivarusteissa Rovaniemelle, poliisi katsoi aiheelliseksi kysellä miesten aikeita. Poliisin mielestä touhussa ei ollut paljoakaan järkeä, mutta ei toisaalta mitään rikollistakaan, joten matka kohti Vuotsoa ja tuntureita sai jatkua.

Ensimmäisillä retkillä varusteet olivat nykymittapuun mukaan jokseenkin käyttökelvottomia. Esimerkiksi jalkineina käytettiin vuodenajasta riippumatta monoja. Karttojen kehno taso oli omiaan lisäämään seikkailun tuntua.

Jukka Kemppinen mainitsi ohimennen isansä ja Urho Kekkosen varauksellisista väleistä. Poliittisten syiden lisäksi taustalla hiersi muuan tapaus Käsivarresta, josta Kullervo Kemppinen kertoo teoksessaan Laamanni muistelee (WSOY 2000).

Kun Kekkonen ja Kemppinen hiihtelivät samaan aikaan Käsivarren keväthangilla, Meekonjärven autiotupa oli autiotupaidean vastaisesti varattu Kekkosen käyttöön. Kun Kemppinen saapui paikalle, presidentin seurue oli poistunut – jätettyään jälkensä siivoamatta. Näin Kemppinen:

Ja todellisena katseenvangitsijana kämpän edustalle hankeen heiteltyinä tarkalleen ja yksin kappalein laskettuna 168 tyhjää keskiolutpulloa, Lapin kultaa tietenkin. Ilmeisesti herrat olivat järjestäneet kämpän portailta pullonheittokilpailun. Me keräsimme pullot kämpän seinustalla olleisiin seitsemään tyhjään olutkoriin ja tietenkin harmittelimme, kun eivät edeltäjämme olleet jättäneet meille edes yhtä täyttä pulloa maistiaisiksi.

Niinpä kuvasin  – ihan ilkeyksissäni, sen myönnän – Meekonjärven majan vieraskirjaan havaintomme seikkaperäisesti ja liimasin näytöksi ja todisteeksi vieraskirjan sivuille parikin Kekkos-sikarin vatsavyötä. Sen saattoi hyvin arvata, että tekoseni saatettiin Kekkosen korviin, joten ei ollut syytä ihmetellä, kun ’perästä kuului’…

Kullervo Kemppisen esikoisteos Lumikuru vuodelta 1958 vauhditti osaltaan eräretkeilyn alkuvaiheita Suomen Lapissa. Toinen merkittävä tekijä oli se, että suosituimmilta retkeilyalueilta alkoi saada tarkkoja topografikarttoja.

Lumikuru-kirjan liitteenä oli oheinen kartta nykyisen UK-kansallispuiston alueesta. Kemppisen käyttämä nimi Saariselkä vakiintui jatkossa tarkoittamaan Kaunispään eteläpuolelle syntynyttä taajamaa. Kartan piirtämisen aikoihin sitä ei vielä ollut olemassa.

Tilhiä pysäkillä

Olin jo ajamassa ohi kun huomasin pysäkillä tilhen.

Lintu oli törmännyt pleksiin ja kyyhötti asvaltilla aivan muissa maailmoissa. Otin muutamia kuvia, lähimmät puolen metrin etäisyydeltä eikä lintu reagoinut mitenkään.

Pysäkkikatoksen takana oli toinen tilhi, joka oli menehtynyt törmäyksessä. Plekseistä koottu rakennelma ja pihlajat marjoineen siinä vieressä on todellinen surmanloukku tilhille, joilla on muutenkin tapana törmäillä.

Kävin myöhemmin kauppareissulla tarkistamassa tilanteen. Aamulla elossa ollutta lintua ei enää näkynyt, toisesta oli jäljellä vain sulkia ja höyheniä.

Tänään palasin jokirannoilta pysäkin kautta. Pleksipyydys oli taas näyttänyt tehonsa.

Joutsenten aika

On lokakuu ja perinteisen joutsenraportin aika.

Kuva on reilun viikon takaa, paikka Jängislahden pohjukka Ounasjoen suistossa Rovaniemellä. Joutsenia oli silloin 39 ja kaikki aikuisen puvussa. Täti sai ihailla lintuja lähietäisyydeltä.

Lauantaina joutsenia oli viitisenkymmentä, suurin parvi Lietesaaren rantavesissä ja loput hajallaan eri puolilla suistoa. Nyt joukossa oli kolme perhekuntaa, poikasia yhteensä yhdeksän.

Sunnuntaina linnut olivat yhtä perhettä lukuun ottamatta jossain muualla, mutta tänään taas paikalla, nyt Vitikanperän puolella. Määrä lisääntyy vähitellen, vaikka pikkuparvia näkyykin kaupungin yläpuolella matkalla kohti Perämeren parveutumispaikkoja.

Aikaa katsella puluja ja vähän muutakin

Juna lähestyy Oulua. Lähdin Jyväskylästä klo 10.13 ja saapumisaika Rovaniemelle on 21.10. Vaihtoja on kaksi, ensimmäinen Tampereella ja toinen Oulussa. Matkustusajaksi kertyy sievoiset 11 tuntia ja minuutit päälle.

Lapissa asuessani olen tottunut pitkiin matkoihin enkä valita niistä. Mutta se tuntuu nykymaailmassa kohtuuttomalta, että Tampereella joutuu odottelemaan jatkojunia tuntitolkulla: tullessa reilun tunnin, nyt palatessa yli kaksi tuntia. Vielä keväällä Jyväskylästä pääsi Haapamäen kautta Seinäjoelle ja jatkoyhteydet toimivat.

Enää eivät toimi, ”kehitys” on mennyt väärään suuntaan. On tietysti tyhmää asua Rovaniemellä, jos ja kun sukulaiset asuvat ja Kirittäret pelaavat Jyväskylässä. Kansanedustaja Pekkarinen lisäsi harmitusta haikailemalla Keskisuomalaisessa vielä nykyistäkin nopeampaa junayhteyttä Jyväskylästä Helsinkiin!

Miten kulutin ylimääräisen laatuajan, jonka VR järjesti väärään suuntaan matkustaneelle asiakkaalleen? Tulomatkalla luin kirjaa ja katselin puluja, sain kuvankin:

Tänään hyödynsin kaksituntisen pistäytymällä Lenin-museossa. Uudistuneesta näyttelystä kerrottiin varsin laajasti Helsingin Sanomissa 5.7. Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio korosti muuttunutta käsittelytapaa ja laajentunutta näkökulmaa:

Kun aikaisemmin museo keskittyi myötäsukaisesti Leninin elämään ja tekoihin, nyt tarina on laajempi: se tarkastelee Neuvostoliiton ja Suomen itäsuhteiden historiaa.

Minulle uusi näyttely oli jonkinasteinen pettymys: pidin enemmän siitä vanhasta. Mielestäni se olisi kannattanut säilyttää sellaisenaan ja tehdä sen lisäksi uusi.

Hesarin jutussa muistutetaan, että Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut 25 vuotta. Se on joillekin lyhyt aika, toisille ilmeisesti pitkä. Kalle Kallio kertoo:

Meillä oli vieraina matkailualan opiskelijoita, joilta kysyimme kuka oli Lenin, eikä kukaan tiennyt. Neuvostoliitosta oli yksi kuullut.

Etäfani matkusti mestaruusjuhliin

Matkustin Jyväskylään sillä mielellä, että pääsen Kirittärien juhliin. Mestaruus oli ratkeamaisillaan jo lauantaina Hippoksella, mutta loistavan alun jälkeen kotijoukkueen pelaajien ajatukset karkasivat tapahtumien edelle. Lapuan Virkiä onnistui voittamaan ottelun ja sai ensimmäisen kiinnityksensä.

Pettymys oli katkera mutta luotin siihen, että pelaajat osaavat käsitellä tilanteen kannattajia paremmin. Lisäksi Kirittärillä oli edelleen yksi voitto enemmän.

Tänään jatkettiin Lapualla. Kotijoukkue voitti ensimmäisen jakson, Kirittäret toisen. Supervuoro palattiin juoksuitta, mutta kotiutuskisan aloittanut Kirittäret onnistui täydellisesti: viisi paria, viisi juoksua.

Lapuan ensimmäisen parin epäonnistuttua Kirittärien pelaajat vetäytyivät kentän rajoille estämään kunnareiden synnyn. Ilman niitä Lapua ei voinut voittaa. Taktiikka toimi ja juhlat saattoivat alkaa.

Etäfani onnittelee!

PS
JYP Naiset oli keväällä vastaavassa tilanteessa, lajina jääkiekko. Näin paikan päällä finaalisarjan kaikki kolme ottelua ja kirjoitin tämän tekstin.

Nyhtökaurasta kelpo sörsseli

Sain viikolla eteeni lautasellisen nyhtökauraa ja riisiä. Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen ruoka, josta haluttiin kuulla lausunto. Kerrotaanpa samalla muillekin.

Ulkonäkö oli ruokaisan sörsselimäinen ja maistamaan houkutteleva. Tuoksu ei herättänyt intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta suutuntuma oli ällistyttävän lihamainen. Mausta voi sanoa samaa kuin tuoksustakin: melko mitäänsanomaton, mutta ei missään nimessä vastenmielinen.

Lautasellisen syötyäni olo oli kylläinen ja pysyi sellaisena pitkälle iltaan. Täyttävyys oli siis hyvä ja ravintoarvot kuulemma kohdallaan. Yleisarviona totesin, että kokemus jäi reilusti plussan puolelle. Ruokana ajaa asiansa.

Suongilin onneton keitto

Palasin torstaina teatteriretkeltä Utsjoelta. Operaatio Paulaharjun esiintyjät ja yleisö kohtasivat aidossa erämaaympäristössä: näyttämöltä oli matkaa Tenon varteen linnuntietä 15 kilometriä, Sulaojalle vielä selvästi enemmän. Omasta puolestani voin todeta, että retki oli tähänastisista fyysisesti selvästi rankin.

Pitkät patikoinnit eivät säikäytä Operaation ystäviä. Osoituksena tästä on sunnuntaina kirjattu ensi-iltojen tähänastinen yleisöennätys, 53 katsojaa! Maanantaina katsojia oli 42 ja tiistaina 22. Uskomattomia lukuja senkin vuoksi, että vahingossa paikalle osuneet puuttuivat tällä kertaa joukosta.

Uutena esityksenä nähtiin Operaation verkkosivuilla kansanopperaksi luonnehdittu Petra Poutasen säveltämä ja Juha Hurmeen dramatisoima ja ohjaama Suongil, suuri noita.  Suongil oli ylivertainen pyyntimies, joka iskussa ollessaan ruokki koko yhteisön. Sitten onneton kokkausyritys vei pyyntionnen… Toisena esityksenä oli kestosuosikki Niilas Saaran kiroissa.

Esiintyjäryhmä oli uudistunut ja hieman kasvanutkin. Uusista kasvoista Antti Laukkarinen esiintyi vahvasti Suongilin roolissa; muista jäi mieleen Suongilin keittopuuhiin houkutellut kateellinen naapuri Vaiskin Illep (Joni Seppälä). Jouni Rissanen ja Timo Torvinen jatkoivat vakuuttavasti Niilaksena ja Talmulahden pappina.

Aikataulusyistä valtaosalla vieraista on mahdollisuus nähdä vain yksi esitys. Valitettavasti, on pakko sanoa. Minä viivyin perillä kolme päivää ja Suongil kuulosti kerta kerralta paremmalta. Toisaalta Niilaksen ja papin otattelu ei ole seitsemän katsomiskerran jälkeenkään menettänyt vähääkään tehostaan.

Lämmin kiitos kesän kohokohdasta työryhmälle ja kanssavaeltajille!

Vähin äänin

Otsikko kuvaa suomalaisurheilijoiden tähänastisia suorituksia Riossa: hiljaista on ollut. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa lintuasioista.

Naurulokki on kesällä Rovaniemen näkyvin lintu, keväällä myös kuuluvin. Kesän edistyessä kirkuminen hiljenee ja loppuu näihin aikoihin kokonaan. Joku päivä vain huomaa, että naurulokit ovat häipyneet vähin äänin.

Kiersin tänään Eteläkeskuksesta Harjulammen ja Kirkkolammen kautta keskustaan ja näin yhden ainoan naurulokin, tämän vuoden poikasen. Lintu tepasteli nurmikolla kirjaston edessä paikalla, joka on viime viikkojen ajan ollut varmin paikka nähdä pähkinähakki.

Hakit puolestaan lopettelevat tämänkesäistä käpysavottaansa. Sembramännyissä oli käpyjä tavanomaista vähemmän ja viimeisiä viedään.

Kuvaaja rysän päällä

Lumoavan kaunis kansikuva vetosi, ja lainasin katseltavaksi Sergey Gorshkovin kirjan Kamtsatkan karhut. Kuvat karhuista ja kuningasmerikotkista olivat upeita, mutta minulle vähintään yhtä sykähdyttäviä olivat kuvat purkautuvista tulivuorista.

Gorshkovin kuvien teho perustuu tilanteiden ainutlaatuisuuteen:  kuvaaja on päässyt rysän päälle. Tällaisia kuvia katsellessa tulee miettineeksi, saisiko Gorshkov mitään erityistä irti kaikkien ulottuvilla olevista aiheista! Eipä toisaalta ole tarvettakaan. Teksti taustoittaa kuvaustoimia eikä pyri yhtään enempään. Lukijalle selviää, että Nikonilla kuvataan ja kopterilla kuljetaan.

Kamtsatkasta puhuttaessa on syytä nostaa esiin kaksi kirjailijaa ja heidän teoksensa: Sakari Pälsi / Pohjankävijän päiväkirjasta  ja Lennart Meri / Kamtsatka – Tulivuorten maa.

Pälsi  teki vuosina 1917-1919 kansatieteellisen tutkimusmatkan Koillis-Siperiaan ja tutustui tässä yhteydessä Kamtsatkan niemimaahan. Kirjailijapresidentti Lennart Meri johti v. 1960 Kamtsatkalle suuntautunutta virolaisten nuorten tutkijoiden retkikuntaa. Hän kertoo kirjassaan omasta matkastaan, mutta tekee myös kauniilla tavalla kunniaa aiemmin alueella liikkuneille.

Erityisen kiinnostava henkilö on Vitus Beringin (1681-1741) toisella tutkimusmatkalla mukana ollut saksalainen luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller (1709-1746). Lainaus Meren teoksesta:

Tällä retkellä Bering pääsi Amerikan rannikolle, mutta koska purjehduskausi oli lopuillaan hän ei halunnut viivytellä Uudella mantereella. Steller sai vasta pitkän suostuttelun jälkeen luvan mennä maihin – kuudeksi tunniksi!

Mitä kuudessa tunnissa ehtii tehdä? Steller ehti kuvailla 160 kasvilajia, koota ainutlaatuisen kansatieteellisen aineiston, löytää lintulajin, joka nykyään on Stellerin töyhtöharakka (Cyanocitta stelleri) ja esittää hypoteesin saaren asukkaiden, tlingitin sukuhaaran intiaanien ja Kamtsatkan alkuperäisväestön läheisestä sukulaisuudesta!

Muuttoaikoina ja talvisin Suomenkin alueella näyttäytyvä allihaahka (Polysticta stelleri) kuuluu Stellerin tieteelle kuvaamiin eläinlajeihin.