Jään reunalla ei ole vielä tänä syksynä/talvena näkynyt alan ammattilaisia – saukkoja siis – mutta amatöörejä viimeksi tänään.
Kolme turistia urheili Lumikki-laivan keulan edessä siihen malliin, että meidän ohikulkijoiden oli pakko keskeyttää ilonpito. Olisikohan aika panna kieltotaulut paikalleen?
Sami Vatasen kausi on alkanut loistavasti: onnistuminen viime yön ottelussa (1+2) nosti tehopisteet kuuteentoista. Samalla Vatanen nousi NHL:n puolustajien pistepörssissä kolmanneksi. Koskahan suomalaispakki on viimeksi ollut näin korkealla!
Vatanen lähti Pohjois-Amerikkaan pelattuaan kolme kautta Liigassa. Jo tulokaskausi oli erinomainen (55 ottelua 7+23), mutta seuraavat vielä parempia: 52 ott 11+20 ja 49 ott 14+28. Vatanen valittiin kahdesti Liigan parhaaksi puolustajaksi, ja toistaiseksi viimeinen kausi Euroopan jäillä huipentui Suomen mestaruuteen kasvattajaseura JYPn joukkueessa.
Ensimmäiset kaksi kautta Atlantin takana olivat vaikeita. Tulokaskaudella NHL-pelejä kertyi vain kahdeksan tehoin 2+0, AHLn puolella 62 tehoin 9+36. Toisellakin kaudella tulos jäi lukuisista farmikomennuksista johtuen vaatimattomaksi: 48 NHL-ottelua ja niissä tehot 6+15.
Shotsin Olympiaturnaus osoitti luistelun kulkevan ja taitojen olevan tallella. Vatanen oli hyökkäyssuuntaan selkeästi Suomen ykköspakki ja ylivoimapelissä valmennusjohdon luottopelaaja. Oli vaikea ymmärtää, miksi Anahein ei keksi käyttöä näin tasokkaalle pelaajalle.
Kesällä tilanne muuttui. Vatanen teki Anaheimin kanssa yksisuuntaisen sopimuksen, ja farmiliiga lakkasi kummittelemasta. Nyt luottoa on riittänyt: Vatanen on pelannut kaikki pelit ja päässyt ykkösylivoimaan. Tulokset puhuvat puolestaan. Kuva elokuulta 2010.
Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen alkutalven päivä, pakkasta kymmenkunta astetta. Kävelin jokirannassa, otin kuvia ja seurasin kameran akun pakkaskestävyyttä.
Ensin tarkistin sorsapaikan, josta postasin runsas viikko sitten. Silloin paikalla oli seitsemän sinisorsaa, tänään enää kaksi. Kuvan lintu on siipirikkoinen.
Eilen Rautasillan alapuolella viihtynyttä joutsenta ei nyt näkynyt, mutta keskellä jokea sukelteli naaraspukuinen isokoskelo. Kuvausmatka oli aluksi turhan pitkä, mutta koskelo tuli oma-aloitteisesti lähemmäksi. Lintu onnistui pyydystämään kalan ja sain tilanteesta tällaisen kuvan:
Jatkoin matkaa, ja huomasin ilokseni joutsenen Jätkänkynttilän alla. Ei, joutsenia olikin kaksi! Nuori lintu oli saanut seuraansa aikuispukuisen lajitoverin. Linnut jäivät ruokailemaan paikkaan, missä syvyys oli sopiva ja pohjassa sopivaa syötävää. Soitin Markolle ja pian paikalla oli kolme kuvaajaa.
Ostin viime viikolla digijärkkärin, järjestyksessä kuudennen.
Tarvetta on ollut viime tammikuusta lähtien, kun toinen käytössä olleista rungoista sai pahan tärskyn ja lakkasi toimimasta. Samassa rytäkässä laajakulmazoom hajosi kahdeksi kappaleeksi, ja etuosa roikkui johtojen varassa.
Kaikki digirunkoni ovat olleet Canonin valmistamia: ensimmäinen oli EOS 10D, sitten seurasivat 20D, 40D ja 2 x 50D. Kymppisarjalaiset ovat osoittautuneet toimintavarmoiksi kameroiksi, ja olen ollut niihin erittäin tyytyväinen.
”Uusi” kamerani EOS 7D on itse asiassa vanha, sillä se esiteltiin jo viisi vuotta sitten. Suositun kameramallin hartaasti odotettu päivitysversio julkaistiin kuluvana syksynä. Monet vaihtoivat seiskansa uuteen, ja minä hyödynsin jälkimarkkinoita.
600 euroa ei ole liikaa ominaisuuksiltaan minulle riittävästä rungosta, josta käytön jälkiä saa hakemalla hakea. Samalla hinnalla olisi saanut tuliterän kameran, mutta minun käteeni ja käyttööni nämä jämäkämmät mallit sopivat paremmin.
Viime päivät ovat olleet sateisenharmaita ja vähävaloisia, oikein sopivia tavallista suurempien herkkyyksien kokeiluun. Jo muutamista kuvista näkee, että ero runkojen kohinoissa on vähäinen, toki kuitenkin havaittava.
Punakylkirastas on kuvattu kameran pikkusalamaa käyttäen herkkyydellä ISO 800, varis ikkunan läpi herkkydellä ISO 1600.
Pakkasta on toistakymmentä astetta, ja vesistöt jäätyvät hyvää vauhtia. Vesilinnut käyvät vähiin.
Harjulammen ja Kemijoen välisen sulan reunalla oli eilen seitsemän sinisorsaa, joista viisi mahtui kuvaan. Yksi linnuista (toinen vasemmalta) riiputti siipeään.
Tänään paikalla oli enää tuo siipirikkoinen lintu. Kaverit olivat lähteneet.
PS
Tulkoon mainituksi, että Rovaniemellä ei ole talvehtivia pullasorsia.
Pyöräilin eilen Saarenkylän kirjastoon ja tarkistin samalla Lainaan joutsentilanteen: enää yksi perhe paikalla, emolinnut ja kaksi poikasta. Enimmillään määrä lähenteli viittäsataa.
Lainasin kahden Pentti Haanpäätä käsittelevän kirjan lisäksi näytteen Samuli Paulaharjua: Vaeltaja tunturien maassa. Kirjan kuvitus on Paulaharjun omaa tekoa ja vahva todiste miehen ällistyttävästä monipuolisuudesta. Tässä yksi näyte:
Illalla pysyttiin tuntureilla, kun valokuvaaja Jorma Luhta näytti Arktikumissa kuvia ja kertoi uusimmasta kirjastaan Vaeltajat. Nimi viittaa tunturipöllöön, tunturisopuliin ja muihin eläinmaailman vaeltajiin, mutta myös tekijään itseensä. Ilman piilokojua otetut kuvat vaativat armottomasti kävelyä (ja hiihtoa), esimerkiksi kesän 2011 tunturipöllöprojelti noin tuhat kilometriä. Nostan hattua!
Menetelmästä johtuen maisemallisia ja sisällöltään kiinnostavia eläinkuvia on paljon, mutta ihan riittävästi myös lintukuvaajien arvostamia lento- ja lähikuvia. Tekninen laatu on erinomainen siitä huolimatta, että suuri osa on kuvattu pienivalovoimaisella neljäsataamillisellä eli ”mehupillillä”. Alan käsikirjassa kyseisen objektiivin sanotaan sopivan aloittelijoille.
Kuten Luhdan kirjoissa yleensäkin, kuvat ja teksti toimivat hienosti kokonaisuutena. Lukija pääsee myötäelämään kuvausretkien ilot ja surut ja saa siinä sivussa runsaasti tietoa kohteena olleiden eläinten elintavoista.
Luhta seuraa ilmastonmuutoksen aiheuttamia muutoksia jäätiköillä ja palsasoilla ja on aidosti huolissaan tunturiluonnon tulevaisuudesta. Tunturihaukan pesintää häiritsevä holtiton huvikelkkailu sai suksilla liikkuvalta luonnonkuvaajalta tylyn tuomion, ja hyvä niin.
Sen sijaan pidin yllättävänä, että Luhta ei kommentoinut mitenkään nykymuotoisen porotalouden ympäristövaikutuksia, vaikka niitä näkyi kuvissa ja tilanteen vakavuus on yleisesti tiedossa. Esimerkiksi ympäristö.fi -verkkosivuilla asiasta sanotaan näin:
Tunturiluonto ei kuitenkaan ole turvassa sen tilaa muuttavilta tekijöiltä, joista merkittävimmät ovat porojen ylilaidunnus ja tulevaisuudessa yhä enenevästi ilmastonmuutos.
(…)
Porot syövät halukkaasti tunturikoivun vesoja ja taimia ja koivun uudistuminen on paikoin estynyt. Tunturikoivikoista yli puolet sijaitsee kesälaidunalueilla, joissa koivu ei käytännössä uudistu.
Myös eilen esillä ollut pohjoismaisten naalikantojen tila näyttäisi olevan kytköksissä harjoitettavan porotalouden käytäntöihin. Suomessa tehokas lisäruokinta estää laajamittaiset nälkäkuolemat, mutta Ruotsissa ja Norjassa poroja ei ruokita.
Viime talvena Norjassa naaleilla riitti syötävää…
Normaaliaikaan siirtyminen oli mahdoton ruljanssi.
Huushollista löytyi kaksitoista ajantajulla varustettua laitetta, joista viisi varsinaista kelloa. Koko joukosta vain kolme ymmärsi itse, mitä tänään kuuluu tehdä.
Työllistävin laite oli rannekello. Koska viisarit liikkuvat vain eteenpäin, niitä piti pyörittää melkein täysi kierros.
Kun vuokraamo luovuttaa käyttöön Volkswagen Polon, tietää mitä saa. Erona aiempiin oli se, että tällä kertaa moottorina oli pienin vaihtoehto, kolmesylinterinen 1-litrainen.
Ensimmäiset ylämäet nousivat viitosvaihteella niin rivakasti, että kuutiotilavuus piti tarkistaa rekisteriotteesta. Sitkeyttä oli ihmeteltävän paljon.
Ajo-ominaisuudet ovat tämän kokoluokan autolle hyvät ja tilaa riittävästi kahdelle miehelle ja viikon kamppeille. Yhtään enempää ei olisi mahtunut, mutta ei tarvinnutkaan.
Kulutus tuotti pettymyksen. Teknisten tietojen mukaan maantieajossa pitäisi päästä reilusti alle viiden litran, mutta meillä meni 5.3. Talvirenkaat vaikuttivat ja kuorma, mutta silti…
Pakkasta on lähes kymmenen astetta, ja talven alku vaikuttaa lupaavalta. Mutta yritykseksi taitaa vielä jäädä.
Seurannassa ollutta naurulokkia ei ole näkynyt enää viikkoon; eilen Kirkkolampea kiersi sauvoilla ja retkiluistimilla varustautunut kuntoilija.
Tekniikka oli kohdallaan ja vauhti sen mukainen.
Vuoden luontokuvaksi valittu lokkikuva palautti mieleen toukokuun yön Ahvenanmaan Långnäsissä.
Kun yhteysalus Kökarista rantautui, yö oli pimeimmillään ja aamun sarastukseen vielä monta tuntia. Jäin odottelemaan Tukholmasta tulevia lauttoja. Myös lokit odottivat niitä päästäkseen napsimaan potkureiden pohjasta nostattamaa ravintoa.
En osaa sanoa kuinka hyvin lokit näkevät pimeässä, mutta sataman valoissa ruokailu sujui tottuneesti. Minä napsin kuvia.
Jos harrastaisin vielä valokuvilla kilpailemista, olisin ehkä lähettänyt ehdolle Vuoden luontokuva -kilpailuun esimerkiksi tämän kerrotussa tilanteessa otetun kuvan:
