Aihearkisto: Kirjallisuus

Omin siivin maailmaan

Avarassa luonnossa näytettiin eilen, kuinka kondoriemo työnsi poikasen vuorenseinämälle rakennetusta pesästä. Alapuolella oli satojen metrien pudotus, mutta ei hätää: poikanen levitti siipensä ja huomasi osaavansa lentää!

Samuli Paulaharju kertoo syvästi myötäeläen vastaavanlaisesta tilanteesta kirjassaan Ruijan äärimmäisillä saarilla. (ladattavissa kansalliskirjaston sivuilta)

Monta kalaveroa saavat pahtapesän perilliset ahtaa laajaan kurkkuunsa, ennenkuin siivet ovat siksi varttuneet, että emo saattaa uskoa lapsensa niiden varaan. Ja sitten pitää korkeimmiltakin ylituvilta ja lohtakamareista roikaista alas kauheaan mustana pauhaavaan syvyyteen…
Pientä päätä tämä kovin vistottaa. Ei auta, vaikka emo monta kertaa näyttää tempun: heittäytyy kallionkielulta alas, laukoo siipiään ja laskeutuu sievästi aalloille keikkumaan. Perillinen yhä vain kauhtuen siirtyy pois kielulta. Se on niin vistottava temppu, että voi, voi. Eikä emolla lopulta ole muuta neuvoa kuin survaista lapsensa kalliolta alas. Silloin sikiökin löytää lentoneuvonsa ja tulla roikkelehtii mereen, itse vähääkään tajuamatta, millä tavalla.
Mutta tämän jälkeen perillinenkin kohta on jo oikea merilintu, lentäjä ja soutaja sekä taitava kalamies.

Paulaharju ei mainitse lajia, mutta ehdokkaita on useita. Itse olen päässyt näkemään etelänkiislan poikasten hurjia hyppyjä Hornøyan lintusaarella.

Tapasin kuvan räkättirastaan poikasen pari viikkoa sitten. Kuten näkyy, pyrstö on vielä pahasti keskeneräinen. Lentopyrähdykset jäivät maksimissaan muutaman metrin mittaisiksi, mutta jostain on aloitettava.

Olli irlantilaisten ilona

Sunday, October 7th, 2012

Vuodesta 2004 Irlannissa asunut kirjailija Hanna Tuuri kertoo kirjassaan Tuulen maa (Otava 2012) parin vuoden takaisesta syyspäivästä, jolloin Olli Rehn oli ehdoton ykkösnimi Vihreän Saaren mediassa. Siinä sivussa komissaarin kotimaa sai osansa julkisuudesta.

Heti aamutuimaan radiossa kerrottiin tällaista:

Suomessa on aina pimeää ja kylmää, ihmiset ovat tuppisuita yrmyjä, kaikki tapahtuu kurissa ja järjestyksessä.

Tuo on siis radiotoimittajan puolileikillään / -tosissaan esittämä luonnehdinta. Kirjailija itse jatkaa:

Selviää, että EU:n talouskomissaari Olli Rehn on vierailulla talouskriisin vaivaamassa Irlannissa. Suomalaiskomissaarin esiintymistyyli hämmentää irlantilaisia. Rehn puhuu hitaasti ja hiljaa, lausuu englannin sanat suomalaisittain, leveästi ja pehmeästi, ei hymyile, ei vitsaile eikä yritä olla nokkela, kuten irlantilaispoliitikot.

Elektroniikkaliikkeessä Rehnin puhuva pää julistaa kymmeniltä jättiruuduilta:

Nämä ovat hyviä uutisia, EU:n rahoitustuki ei ole mikään katastrofi. Ei pidä maalata piruja seinille.

Pölynimurimyyjä katselee hetken Rehniä ja ihmettelee:

Hyviä uutisia! Enpä haluaisi nähdä, miltä tuo mies näyttää, kun kertoo huonoja uutisia.

Onkohan niin, että Irlannissa hallintoalamaisten suhtautuminen Euroopan Unioniin vaihtelee asemasta ja asuinpaikasta riippuen samaan tapaan kuin täällä Suomessa? Hanna Tuuri tekee havaintoja ruohonjuuritasolla Mayon kreivikunnassa Irlannin länsiosassa, mutta viralliset arviot tulevat Dublinista.

Ulkoministeriön mediakatsauksen mukaan “useimmat lehtikirjoitukset ovat esittäneet positiivisen kuvan suomalaisesta komissaarista”.

Suuta soitellen sotaa

Friday, October 26th, 2012

Olen tässä aprikoinut, voiko sodasta kertova kirja olla sopimattoman hauska.

Lainaus sivuilta 158-159 selventää pohdiskelun taustalla olevan teoksen luonnetta ja tapaa, jolla kauhavalaisporukka käy sotaansa:

Vänrikki sanoi, ettei ymmärtänyt mitä Arvo puhui. Se kysyi, minkä arvoinen sotaherra Arvo oli ja kuinka suurta sotavoimaa se johti pohjoista kohti. Arvo sanoi, että meitä oli kahdeksan miestä eikä hän ollut sotaherra lainkaan vaan sotamies, joka johti joukkoa, koska saksalainen oli telonut meiltä kaikki sotaherrat Torniossa. Arvo sanoi taas, että me olimme demokraattinen joukko, jossa asiat päätettiin äänestämällä, mutta äänten mennessä tasan hänen äänensä ratkaisi.

Sivulta 42-43:

Vesi valui sen lakinlipasta kirkkaina pisaroina, ja kun se nosti toista jalkaansa, näin, että saappaan reunassa oli niin iso repeämä, etttä siitä roikkui pala jalkarättiä. Sanoin siitä Arvolle, mutta sen mielestä irvistelevä saapas ja saappaan reunasta pilkottava jalkarätti eivät olleet mitään verrattuna siihen, että hän oli talvella neljäkymmentäkolme Sukevalla joutunut marssimaan joka päivä kymmenen kilometriä metsätyömaalle ja takaisin paljain jaloin lumihangessa, ja kantanut usein vielä selässään Raoul Palmgrenia ja Arvo Turtiaista.

Antti Tuuri: Rauta-antura
Otava 2012

Jungfrudans ja Grace – näkymiä Ahvenanmaalta

Matkani Ahvenanmaalle on kirjailija Ulla-Lena Lundbergin innoittama. Luin kevään aikana kaikki hänen suomeksi käännetyt kirjansa, ja halusin tutustua Kökarin saareen ja ahvenanmaalaisen laivanvarustamisen historiaan.

Viimeksi mainittua esitellään kiinnostavasti ja korkeatasoisesti Ahvenanmaan merenkulkumuseossa. Samalla lipulla pääsee myös Pommernille.

Vahvimmat luontoelämykset liittyvät tällä kertaa kasveihin. Lapista tulleena voi vain ihmetellä, että kolmenlaiset vuokot ja kevätesikot kukoistavat jo täyttä päätä – monin paikoin valtavina kenttinä.

Linnuista näkyvimpiä ovat kyhmyjoutsenet ja harmaahaikarat, joita kumpiakin näkee Maarianhaminan kaupungin ilmatilassa. Muutamat kyhmyjoutsenet hautoivat vain parinkymmenen metrin etäisyydellä vilkkaasti liikennöidystä Eckerön tiestä.

Kuten arvata saattaa, ohi jyräävä liikenne ei häiritse lintuja vähääkään, mutta tien laitaa tepasteleva jalkamies on mahdollisimman epäilyttävä tapaus!

Kökarissa keskityin Hamnön ”kirjalliseen” ympäristöön. Kirjailija Lundberg syntyi Kökarin pappilassa ja hänen isänsä kirkkoherra Pehr Lundberg hukkui lähisalmeen helmikuussa 1949.

Toinen erityisen kiinnostuksen kohde oli Otterböte, pronssikautinen hylkeenpyytäjien asuinpaikka. Se tuntuu olevan kovin kaukana merestä, mutta maan kohoaminen ja kasvillisuuden muuttuminen selittää asian. Uskomattoman hieno ja suojainen paikka!

Merivartioston tien varresta lähtevä Kalenin polku tarjosi vaikuttavien kallioiden ja räjäytettyjen suojavarustusten lisäksi mukavan yllätyksen. Jungfrudans on pieni, hyvin säilynyt jatulintarha kauniissa ympäristössä. Sen äärellä hiljentyessä tuli ajatelleeksi, että onneksi kohde sijaitsee näinkin vaivalloisen kävelymatkan päässä tieltä. Eipä Kökar toisaalta taida muutenkaan olla reikäpäävandaalien kärkikohteita.

Tuntumaa nykyaikaiseen merenkulkuun kertyi runsain määrin matkustajana ja töllistelijänä. Matka Kökariin taittui kahdessa ja puolessa tunnissa yhteysalus Skiftetillä. Menomatkalla jouduin ajamaan auton sivuparvelle. Tila on niin kapea, että oli työ ja tuska keplotella autosta ulos.

Joutuuko minua pykälää tai kahta järeämmän kaliiperin kuski kököttämään autossa koko matkan, vai otetaanko kuljettajien ruumiinrakenne huomioon lauttaa ladattaessa?

Maarianhamina on meri- ja merenkulkukaupunki parhaasta päästä. Lisäksi lähellä satamaa on poikkeuksellisen hyvä laivankatselupaikka, minulle tuttu edellisiltä käynneiltäni. Seurasin eilen alkuiltapäivän paraatia paikallisen asianharrastajan kanssa.

Solkkasimme sekaisin ruotsia, englantia ja suomea. Kuulin häneltä, että aiemmin samana päivänä Maarianhaminaan oli saapunut tanskalainen purjealus. Selvitin netistä, että kyseessä oli täystakiloitu kolmimastoinen purjelaiva. Kävin illalla tervehtimässä Georg Stage -nimistä alusta.

Palasin Kökarista yölautalla ja seurasin aikani kuluksi lähivesien liikennettä Marinetrafficin kartalta. Osasin katsella oikeaan suuntaan, ja näin Viking Gracen etenevän kohti Långnäsiä yllättävän pimeässä yössä.

Kuvasin Viking Gracen Amorellalta keskiviikkona.

 

Junassa

Juna saapui Ouluun ajallaan ja jatkaa hetken kuluttua. Olen menossa Turkuun ja sieltä Ahvenanmaalle.

Uutisissa puhuttiin tänään Oulun Plaanaojasta. Siihen aikaan kun asuin Oulussa, kaupungin keskustan läpi virtaava oja oli nimeltään Laanaoja, tuttavallisemmin Laaniska.

Onkohan Otto Karhin puisto nykyisin Pletkun puisto?

Matka kestää yli 14 tuntia, mutta sujuu rattoisasti jos onnistun nukkumaan. Siitä ei ole mitään takeita. Onneksi on tämä junanetti.

Otin matkalle mukaan kaksi kirjaa. Koska tavaraa on paljon ja lintukirja mahdottoman painava, toisen piti olla kevyt. Siis painoltaan, ei sisällön puolesta.

Voiko linnusta kauniimmin sanoa?

Ensimmäinen Kolyman suistoalueella näkemäni isovesipääsky saa sydämeni pysähtymään. Se lepää lammikossa häränverenpunaisena kuin rinnasta reväisty sydän. Naaras on muodoltaan niin täydellinen, sen valkea silmäkoristelu ja kirkkaankeltainen nokka ovat niin rohkeat, sen koristelu selustan punaisen puvun yli vedettyine kultabrokadinauhoineen niin ylenpalttinen että on vaikea kuvitella milloinkaan enää haluavansa katsella mitään muuta.

Näin kirjailija Ulla-Lena Lundberg kuvailee isovesipääskyä teoksessaan Linnunsiivin Siperiaan (Gummerus 1994). Lundberg on matkustanut viisi kertaa kauas Siperiaan lintujen perässä, isovesipääskyn ja monien muiden. Mainittu teos kertoo näistä matkoista.

Linnut ovat luontevasti läsnä niissä Lundbergin romaaneissa, joiden toimintaympäristönä on Ahvenanmaa. Kuitenkin aina maallikon silmin nähtynä, ilman pienintäkään vihjettä kirjailijan syvästä perehtyneisyydestä asiaan.

Lundbergin suhde lintuihin paljastui minulle hakukoneen löytämästä haastattelusta, joka on julkaistu Suomen Kuvalehdessä joulukuussa 2012. Lundberg sai Finlandia-palkinnon Kökariin sijoittuvasta teoksesta Jää, ja upean uran luonut kirjailija kiinnosti hetken suurta yleisöä.

Kuvassa Suomessa esiintyvä vesipääsky: yhtä vastustamattoman viehkeä lintu kuin arktinen sukulaisensa.

 

 

Kammottavia kohtaloita

Wednesday, September 18th, 2013

Kalastaja Jeon Wook-pyo lähti merelle normaaliin tapaan marraskuussa 1972 – ja katosi jälkiä jättämättä. Hänet kaapattiin yhdessä 24 muun kalastajan kanssa Pohjois-Koreaan.

Seuraavan kerran miehestä kuultiin vuonna 2005: vuodelta 1974 peräisin oleva valokuva paljasti, että Jeon ja muutamat muut kalastajat oli viety pohjoiskorealaiselle vankileirille.

Jeon onnistui pakenemaan Pohjois-Koreasta “kolmanteen maahan” tämän vuoden elokuussa, ja hän palasi perheensä pariin Etelä-Koreaan viime viikolla.

Etelä-Korean hallituksen mukaan Pohjois-Korea on siepannut maasta Korean sodan jälkeen noin 3500 ihmistä. Valtaosa kadonneista on hävinnyt merellä 60- ja 70-lukujen aikana. Pohjois-Korea ei tietenkään myönnä mitään. Linkki uutiseen.

* * *

Luin äskettäin kirjan, joka valottaa elämää Pohjois-Korean vankileirillä. Washington Postin ulkomaankirjeenvaihtaja Blaine Harden kertoo leirillä syntyneen Shin Ding-hyukin järkyttävän tarinan teoksessa Pako Pohjois-Koreasta – Leiri 14.

Päähenkilö saa vasta yli kaksikymppisenä tietoa leirin ulkopuolisesta maailmasta:

Leiriin oli tuotu merkittävä uusi vanki: lyhyt ja jäntevä Park Yong Chul, jolla oli valkoinen hiuspehko. Hän oli elänyt ulkomailla, ja hänen vaimollaan oli laaja tuttavapiiri. Park itsekin tunsi Pohjois-Korean ylintä johtoa. Tehtaanjohtaja käski Shinin perehdyttää Parkin ompelukoneiden korjaamiseen ja ystävystyä samalla miehen kanssa. Shinin tehtävänä oli raportoida kaiksesta, mitä Park kertoi menneisyydestään, poliittisista näkemyksistään ja perheestään. “Parkin täytyy tehdä tunnustus”, johtaja sanoi. “Hän salaa meiltä jotain”.
(…)
Näin sai alkunsa kuukauden jatkunut yksityisopetus, joka merkitsi käännekohtaa Shinin elämässä.
Heidän kuljeskellessaan pitkin tehdassalia Park kertoi Shinille, että valtaisan naapurimaan nimi oli Kiina ja että sen kansa vaurastui nopeaan tahtiin. Hän kertoi, että etelässä sijaitsi toinen Korea, Etelä-Korea, jossa kaikki olivat jo rikkaita. Park selosti Shinille, mitä raha tarkoitti, ja hän kertoi televisioista, tietokoneista ja matkapuhelimista. Hän selitti, että maapallo on pyöreä.

Leiri 14 näkyy yksityiskohtaisesti Googlen ilmakuvissa:

Lintukirja lauteilla

Wednesday, December 12th, 2012

Sain illalla huojentavan viestin liittyen kirjalliseen takaiskuun, jonka kohtasin Jurmon-retkelläni.

Rankka kesäsade oli yllättänyt Jussin Kilpisjärven suunnalla. Kameravehkeet olivat säilyneet jotakuinkin kuivina, mutta kaikki muu kastui, esimerkiksi mukana olleet kasvi- ja lintuopas.

Kirjojen tulevaisuus näytti synkältä, mutta kuin ihmeen kaupalla kumpikin palautui täyteen käyttökuntoon.

Jussin kokemuksen rohkaisemana vein kirjan yöksi ylälauteelle jälkilämpöön, ja jo aamulla potilaan tila oli vähintään tyydyttävä.

Kirjan olomuoto ei ole ongelma, mutta pelkäsin sivujen liimautuvan lujasti kiinni toisiinsa. Jos näin olisi käynyt, hyvä ja kattava lintuopas olisi surkastunut lajivalikoimaltaan yhtä suppeaksi ja sattumanvaraiseksi kuin suurelle yleisölle tarkoitetut lintukuvastot.

Kastumisvaara otetaan huomioon valittaessa kenttäoppaiden paperilaatua. Ja mitä saunaan tulee, se on tiettävästi paras lääke ihmisille ja näköjään myös kirjoille.

Tekijät tavattavissa

Monday, November 19th, 2012

Lapin Kirjallisuusseuran ja Rovaniemen kirjaston lauantaina järjestämä Tekijöiden päivä oli onnistunut ja mukava tapahtuma. Paikalle oli saapunut niin suuri joukko lappilaisia kirjantekijöitä, että ihan kaikki eivät tainneet mahtua kuvaan.

Esittelyn ja Veikko Aitamurron kuvaesityksen jälkeen siirryttiin kirjastosalin puolelle, missä meillä lukijoilla oli tilaisuus vaihtaa ajatuksia kirjailijoiden kanssa. Minä juttelin pitkään Veikon ja Unto Matinlompolon kanssa: ensin valokuvaajien asioista ja sitten kaikesta muusta mahdollisesta.

Jutut kirjanostajien piirittämän Pekka Jaatisen kanssa jäivät lyhyiksi, mutta sain kuulla hänen tunkeutuneen lamppuineen syvälle mieltäni kiehtovan Hamingbergin tykkitunturin sisuksiin. Ihmettelimme sitä, että Norjassa kaikki kiinnostuneet saavat vapaasti tutustua tämäntapaisiin sotakohteisiin.

Tuula Saraniemen haastattelu vahvisti kirjailijasta saamaani vaikutelmaa: kovista vaiheista selviytyminen pitää nöyränä ja auttaa arvostamaan kaikkea sitä, mitä elämä pitää sisällään ja tuo tullessaan.

Pekka kertoi suhtautuvansa tällä hetkellä kirjoittamiseen samalla intohimolla kuin nuorena miehenä nyrkkeilemiseen ja juopotteluun.

Yöhiihtoa ja tihutöitä

Saturday, April 7th, 2012

Antti Tuurin Rata (Otava 2010) on kertomus Itä-Karjalassa tammikuussa 1942 tehdystä sotilasoperaatiosta.

Miehet hiihtävät omilta linjoilta kauas vihollisen selustaan, toteuttavat äärimmäisen vaativissa oloissa nurkumatta heille annetun tehtävän ja palaavat pienin tappioin omien pariin.

Se kuitenkin on liikaa, että yli-innokas kapteeni määrää osan retken rasituksista toipuvista miehistä palaamaan takaisin: tekemään uusia tihutöitä ja tarkistamaan, joko vihollinen on ehtinyt korjaamaan aiemmin aiheutetut.

Ryhmää johtamaan valittu luutnantti pitää tehtävää järjettömänä ja sanoo tämän kapteenille. Kapteeni ei suostu keskustelemaan, vaan lukee alaiselleen kappaleen sotaväen rikoslakia…

Pakon edessä luutnantti lähtee, mutta ei aivan sinne mihin määrättiin. Joukko viipyy metsässä sovitun ajan, viihtyy olosuhteisiin nähden hyvin ja kun palaa, majuri on tervehtynyt ja ottanut yksikön komentoonsa. Suullinen raportti hiihtoretkestä riittää.

Antti Tuurin tapa kirjoittaa sodasta on toteava ja kiihkoton. Ehkä aiheen vakavuudesta johtuen huumori on tavallistakin kuivempaa, vaivoin havaittavaa:

Meidän joukossamme oli innokkaita metsämiehiä, joiden oli vaikea antaa metsojen rauhassa ruokailla petäjien latvoissa. Muiden kuin ihmisten ampuminen oli kuitenkin meiltä ankarasti kielletty.

Kuvassa kuun valoa metsässä.