Pikaisen neuvottelun jälkeen päätimme ajaa Hetan ja Kautokeinon kautta illaksi Karigasniemeen Piesjängän erotusaidalle. Sieltä sitten seuraavana päivänä Gamvikiin ja niin edelleen. Kesäkuu oli alullaan ja aikaa varattuna reilu viikko.
Erotusaidalla tapasimme tuttuja ja kuulimme tuoreimmat lintu-uutiset. Jaloittelimme lammella ja näimme kaikki toivomamme kahlaajat. Aamulla näyttäytyivät muuttohaukka ja kurki.
Kevät oli parhaimmillaan siirtymätaipaleen ylängöllä, tunturit lumen vallassa ja järvet kantavassa jäässä. Pääsimme ihailemaan kaakkuriparin lentonäytöstä: linnut nousivat siivilleen rantasulasta, lensivät ylitsemme monta kertaa ja laskeutuivat auton kohdalle mutta eri puolelle tietä kuin mistä olivat nousseet.
Gamvikissa valitsimme leiripaikan valmiiksi, katselimme hetken rannalla touhuavia merisirrejä ja jatkoimme majakan ohi kohti Slettnesin niemen nokkaa. Niemi on toukokuun alkupuolella Euroopan parhaimpiin kuuluva arktisen muuton seurantapiste ja ornien suosiossa koko alkukesän. Nytkin tien päätepisteessä oli pysäköitynä puoli tusinaa asuntoautoa.
Ilta oli kaunis, mutta tuuli kolea. Kiersimme kulttuuripolun ja katselimme merkkejä ikivanhasta ihmisasutuksesta. Paluumatkalla kuvasimme polun varressa päivystäneitä merikihuja.
Kylälle palattuamme pystytimme teltan satama-alueen laidalle. Merisirrit olivat edelleen paikalla ja pysyivätkin koko sen kahden päivän ajan, jonka Gamvikissa viivyimme. Sirrit olivat muuttomatkalaisia, mutta pulut, kettu ja saukko paikallista asujaimistoa.
Seuraava kohde oli Berlevåg, missä viivyimme yhden yönseudun. Satama-alueella oleskeli kymmenkunta merisirriä ja kyhmyhaahkapari, josta olimme saaneet vinkkiä tulomatkalla. Koiras oli kirkasvärinen, mutta varsinaisesta kyhmystä ei voi puhua.
Matkalla Hamningbergiin poikkesimme Nessebyn kirkolla ja jatkoimme Ekkerøyn kajavapahdalle. Sain kuvan korpista, joka asuu kajavien naapurina ja rosvoaa päätyökseen niiden munia ja poikasia, Tämän kokoinen kolonia kestää hyvin yhden korppiparin päivittäisen verotuksen; korpit ratkovat keskenään varhain keväällä, mikä pari saa asettua valmiiksi katettuun ruokapöytään.
Ohitimme Vardøn tunneliin poikkeamatta ja jäimme tutuksi tulleeseen leiriin; minulle jälkimmäinen yö oli yhdestoista siinä paikassa. Sää oli ennallaan, ja illasta tuli taas kaunis ja kylmänpuoleinen. Tien toiselle puolelle oli pysäköity saksalainen pakettiauto.
Hamningberg on varma paikka nähdä suula, komea valtamerilintu: Syltefjordstauranin koloniaan tulee matkaa alun toistakymmentä kilometriä. Kahden tunnin tehotarkkailu tuotti kolmisenkymmentä havaintoa, ja pääsimme näkemään myös muutamia syöksyjä veteen.
Erikoisempi havainto oli lunni matalassa rantavedessä. Todennäköisesti lentokyvytön lintu nousi rantakiville ja jäi sukimaan sulkiaan kun lähdimme. Muutamaa tuntia myöhemmin lintu oli hävinnyt, olisikohan jäänyt paikalla näyttäytyneen merikotkan saaliiksi.
Retken viimeisen ulkomaanpäivän vietimme Hornøyan lintusaarella, joka oli tuttu paikka meille kummallekin. Kaivattua tunturihaukkaa ei taaskaan näkynyt, mutta myrskylintu oli minulle uusi saaren asukas. Jos emme olisi tienneet mistä hakea, pesällään kököttäneiden lintujen havaitseminen tuhansien kajavien joukosta olisi ollut lähes mahdotonta.
Hienon lintupäivän päätteeksi pystytimme telttamme toistamiseen Piesjängän erotusaidalle juuri kun aurinko piiloutui hetkeksi tunturin taakse. Aamulla totesimme lintujen vähentyneen viikon aikana; vain punakuireja oli nyt enemmän, kolmisenkymmentä.
Kävimme vielä Ailigaksella ja näimme keräkurmitsan ja piekanan, sen sijaan tilauksessa ollutta kiirunaa emme löytäneet. Piekanahavainto oli vasta retken toinen, ja melko vähissä olivat olleet muutkin myyränsyöjälinnut.
