Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Iltalukemisia

Kirjaston epävirallinen sivutoimipiste suositti iltalukemisiksi Antti Arnkilin esikoisteosta Lauantaiesseet (Siltala 2014). Ilmeisesti en vaikuttanut kovin innostuneelta, koska lisätäkynä kerrottiin yhden esseen liittyvän Hannu Raittilaan.

Siitä aloitinkin: Helvetin kuvia Hannu Raittilan teoksissa. Ei hullumpaa, päätin panna kirjoittajan nimen muistiin. Välillä tosin kävi mielessä, että putoan kärryiltä jos teksti menee vähänkään viisaammaksi. Onneksi ei mennyt.

Kun ei ollut vielä kiire nukkumaan, käänsin esiin sisällysluettelon ja valitsin kiinnostavimman otsikon: Asiallisia hommia ei suoriteta. Otsikon takaa löytyi lisää suosikkikirjailijoita.

Herman Melvillen Lumotut saaret -kokoelmaan sisältyy tarina Bartleby-kirjurista, jonka nöyrä passiivisuus ajaa työnantajan epätoivon partaalle. Juha Koirasen elokuvassa Partanen vuodelta 2003 toistuu sama painajaismainen kuvio, mutta Melvillen tekstin newyorkilainen toimistoympäristö on vaihtunut kotkalaiseksi konepajaksi.

Eilisillan kolmannen esseen aiheena on Suomen sana, WSOY:n taannoisen pääjohtaja Yrjö A. Jäntin toimittama 24-osainen ”kansalliskirjallisuutemme valiolukemisto”. Vuonna 1967 valmistunut suurteos sisältää tekstinäytteet peräti 1657 kirjoittajalta, sivuja on lähes 15 000.

Koska teos etenee aakkosjärjestyksessä eikä rajoitu pelkästään kaunokirjallisuuteen, lukija sukkuloi asiasta kolmanteen ja loikkii aikajanalla kuin jänis. Jukka Kemppinen luonnehtii blogissaan Suomen sanaa yhdeksi ”Yrjö A. Jäntin edesvastuuttomista päähänpistoista.”

Kattohaikarat lähtivät muuttomatkalle

Olen seurannut viime päivät melkeinpä henkeä pidättäen tilannetta Suomen ensimmäisellä kattohaikaran pesällä.

Alkujaan kolmesta poikasesta yksi menehtyi jo varhaisessa vaiheessa ja toinen viikko sitten lennettyään sähkö(?)lankoihin. Kolmas poikanen on opetullut lentämistä ja muita perustaitoja emon silmälläpidon alaisena ja palannut yöksi pesälle. Kuvakaappaus on eilisillalta.

Tänään Tiiraan ilmestyi tällainen havainto:

Havainnon ilmoittaja on haikarat rengastanut Jouni Tittonen. Vaikuttaa vahvasti siltä, että emo ja poikanen suuntasivat kohti talvehtimisalueitaan, koiraslintu lähti jo aiemmin.

Pari viettää talven erillään, mutta tapaa toivon mukaan keväällä tutussa paikassa pesinnän merkeissä.

Edit
Eivätpä lähteneetkään vielä: poikanen oli pesällä 20.30. Seuranta jatkuu.

Edit 2
Poistin kysymysmerkin otsikon perästä: muuttomatka alkoi kahta päivää ennakoimaani myöhemmin. Vielä aamupäivällä poikanen oleskeli pesällä, mutta illalla sitä ei enää näkynyt. Vireä pohjoisvirtaus lienee vaikuttanut emon päätökseen.

Kevyt klassikko

Juha Hurme, Operaatio Paulaharjun primus motor sanoo eilen julkaistussa HS:n haastattelussa olevansa kirjallisuusmies:

Teatteri on minulle vain keino elävöittää kirjallisuutta hauskasti.

Kiinnostavaa! Joskus olen epäillyt, että teatteri taidemuotona on kehitetty sellaisten tarpeisiin, jotka eivät jaksa tai viitsi lukea kirjoja.

Hesarin jutussa kerrotaan Hurmeen pakanneen rinkkaan kahdeksan kiloa kirjoja. Minulla oli Lemmenjoen retkellä mukana vain yksi kirja, SKS:n vuonna 2000 julkaisema klassikkoteoksen Tunturien yöpuolta kevytversio.

Paulaharjun ja Operaation ystäville on tarjolla toinenkin vaihtoehto. Kun viime vuonna Hannukurusta palatessani jouduin odottamaan bussia Kittilässä, marssin kirjastoon ja etsin käsiini kovakantisen, Urpo Huhtasen kuvittaman juhlaversion.

Elämyksiä Lemmenjoella

Operaatio Paulaharjun toisen tuotantokauden esitykset on nyt nähty, laulut kuultu ja tutut tavattu. Paikka oli uusi, mutta meininki entisellään, siis mahtava.

Olen retkeillyt Lemmenjoen kansallispuiston erämaaosassa, mutta perusosa oli ennestään käymätön paikka. Teatteritapahtuma oli riittävä lisäsyy matkustaa ihailemaan komeaa jokilaaksoa. Nähtyäni esitykset toiseen kertaan palasin Njurgalahteen venekyydillä, jäin yöksi ja pääsin venettä kuljettaneen Veikon synttäreille. Hieno päivä ja mukava ilta!

Joku samassa veneessä Njurgalahteen saapunut huomasi vasta Inarissa rinkan jääneen laiturille. Tapaus on ensimmäinen laatuaan kaiman pitkän vesiliikenneuran aikana. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu kun oikein innostuu teatterista!

Kommentteja tapahtumasta ja lisää kuvia täällä.

Kirjailija ”Poronen” kirjoitti käsin

Hailuodon teatteritapahtumasta palattuani tartuin tosimielellä Samuli Paroseen. Nyt kun seitsemän kirjaa on luettu ja kolme jäljellä, voin kertoa Parosen murtautuneen ryminällä kirjallisten suosikkieni kärkijoukkoon. Kiitoksia vain Juha Hurme, Nyljettyjen ajatusten hehkutukset ovat täyttä totta!

Voi v***u, tämä jätkä, joka kirjoitti nämä sanat, kuoli syksyllä 1974. Kouluja käymätön raksajätkä ja sekatyömies. Siinä on semmoinen testamentti meille about akateemisille soutajille, että oksat pois!

Suositan Parosen tuotantoon tutustuvalle oheislukemistoksi Hannu Mäkelän muisteluteosta: SAMULI Muistelma Samuli Parosesta (Otava 2006). Mäkelä oli Parosen ystävä ja pitkäaikainen yhteistyökumppani Otavassa, mahdollisimman oikea henkilö valottamaan erikoislaatuisen kirjailijan elämäntyötä.

Ensi töinään kustantajan palkkalistoilla Mäkelä joutui perehtymään ”massaan”,  Otavaan lähetettyihin kirjaehdotuksiin. Yksi niistä oli Samuli ”Porosen” sotaromaani Kuolismaantie, ”musteella käsin kirjoitettu ja vaikeasti luettava manus”. Mäkelä ei innostunut tekstistä ja oli lisäksi kuullut, ”ettei kukaan kunnon kirjailija enää kirjoittanut käsin”.

Onneksi myös Tuomas Anhava tutustui tekstiin ja syttyi siitä, luki Mäkelälle puhelimessa pitkiä otteita ja kysyi lopuksi: ”No, mitäs pidit?” Näin tarjoiltuna Mäkelä tunnusti pitäneensä. Koulutusmielessä hän joutui kirjoittamaan puhtaaksi koko nivaskan. Aikanaan selvisi myös kirjailijan oikea sukunimi.

Omalla tavallaan yhtä ansiokas oheislukemisto on ollut Yrjö Hosiaisluoman väitöskirja JÄRJESTYKSEN KOURISTA VAPAUDEN VALTAKUNTAAN Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki (SKS 1990). Samuli Parosen käsialanäyte on osa tämän kirjan kuvitusta.

 

Kesä kaikilla

Saatiinpa sittenkin kesä! Ja mikä parasta, harvinainen herkku jakautuu tasapuolisesti koko maahan.

Koska ollaan jo elokuun loppupuoliskolla, yöt ovat kylmiä. Monin paikoin on käyty pakkasella.

Piti oikein muistella, milloin satoi viimeksi. Siitä on jo toista viikkoa, kuva kotikadulta on otettu 9.8.

Puolivahingossa Ruotsiin

Jätin kulttuuri-ihmiset tilaisuuteensa kaupungin keskustaan ja ajoin Suensaaren pohjoisosaan. Toivoin näkeväni lintuja, ja kartalla alue näytti kiinnostavalta veden ja kuivan maan labyrintilta.

Jalkauduin uimarannan pysäköintialueella ja huomasin pian tulleeni laajan golfkentän laitaan, vieressä virtasi Tornionjoki. Eri puolilla kenttää näkyi parikymmentä pelaajaa kärryineen.

Kävelin puolisen kilometriä ja jäin penkille tarkkailemaan tilannetta. Viereen oli pystytetty taulu, josta en paljoa ymmärtänyt. Sen kuitenkin, että tämän 16. väylän ihannetulos eli par on neljä.

Sää oli aurinkoinen, mutta ukkonen jyrisi koko ajan pohjoisen suunnalla. ”Ei se tuosta suunnasta yleensä päälle tule”, vakuutti viereeni istahtanut pelaaja. Hän pääsi väylälle viimeisenä, koska aloitti lähempää lippua, punaisella merkitystä paikasta.

En yhtään ihmettele, että golf on kilpailuhenkisten jääkiekkoammattilaisten kesäinen suosikkilaji: taitoa ja keskittymistä vaativa eikä liian raskas. Tasoitusten ansiosta eritasoiset lajin harrastajat voivat pelata keskenään.

Lajin olemusta miettiessäni pohjoisesta lähestyi äänekäs parvi merihanhia. Linnut laskeutuivat rantaveteen pensaikon taakse, mistä ne myöhemmin siirtyivät keskelle jokea. Parvi oli yllättävän suuri, laskin 210 lintua. Kun kotiin palattuani olin ilmoittamassa havaintoa Tiiraan, huomasin hanhien oleskelleen Ruotsin aluevesillä.

Valtakunnanraja jakaa golfkentän siten, että väylistä 11 on Ruotsin ja 7 Suomen puolella.

Kemijoki ruosteessa ja muita luontohavaintoja

Lapin radion verkkosivuilla kerrotaan, että viileä ja sateinen kesä on ollut suotuisa kuusen suopursuruosteelle. Ilmiö näkyy ”ruosteena” kuusikoissa ja vesistöjen pinnalla. Viime sunnuntaina Kemijoki näytti tältä:

Edellisenä päivänä Lainaan rannasta löytyi monikiloinen lohi, joka tosin oli melko heikossa hapessa. Kaveri muisteli lukeneensa, että aiemmin kesällä Ounasjoen yläjuoksulle on siirretty emokaloja. Varmaankin joku niistä.

Teimme erikoisella luontoretkellä kolmannenkin mainittavan havainnon: Jätkänkynttilän pylonin latvassa istui muuttohaukka. Lintu tuntuu mieltyneen tähystyspaikkaansa, sillä se on nähty Ounaskoskella jo seitsemänä päivänä, viimeksi tänään.

Koira vieraili kirkossa

Koska pidän Huovisesta, Haanpäästä ja koirista, minulle Hailuodon teatterifestivaalin odotetuinta antia olivat koira-aiheiset esitykset: Kylän koirat ja Herra tohtori, kirkko ja porvarin jäniskoira. Kummankin dramatisoinnista ja ohjauksesta vastasi Operaatio Paulaharjusta tuttu Jouni Rissanen.

Huovisen tekstiin perustuva Kylän koirat lienee ollut dramaturgisesti liiankin haasteellinen tapaus, ja lopputulos jäi jotenkin hajanaiseksi, sarjaksi hauskoja yksittäisiä kohtauksia. Punainen lanka puuttui samaan tapaan kuin irrallaan juoksentelevien koirien tekemisistä. (Ennen vanhaan koirat viettivät kevättalvisin laatuaikaa kaupungeissakin eikä pelkästään kylillä.)

Sen sijaan Haanpään tekstit ovat maallikkona asiaa arvioiden suurelta osin herkullista materiaalia näyttämölle muokattavaksi. Kenen tahansa on helppo kuvitella tohtorin ja jäniskoiran pistäytyminen kirkossa. Tekstin suppeus on jonkinasteinen ongelma: tarina ei yksinään oikein riitä teatteriesityksen pohjaksi.

Jouni Rissanen istutti koiraepisodin osaksi haanpääläistä kansanelämän tarkastelua ja sai aikaan toimivan kokonaisuuden. Joku varmaankin tulkitsi esityksen lähteneen lapasesta, mutta minusta se rokkasi tapahtuman luonteeseen sopivalla tavalla.

Juha Hurme oli dramatisoinut ja ohjannut Samuli Parosen esikoisteokseen perustuvan esityksen Kesä Aataminkylässä. Anna Kuusamo teki loistavan roolityön 7-vuotiaana poikana. Näyttämönä toimi vanhan luotolaistalon pihapiiri, ja Tomi Alatalo näppäili sähkökitaraa heinikkoon unohtuneen hevosvetoisen haravakoneen päältä.

   

Valinnallaan Hurme patisteli jälleen Samuli Parosen pariin. Tällä kertaa yllytys tuotti tulosta ja osui otolliseen maaperään: Hailuodosta palattuani olen lukenut Paroselta jo kaksi kirjaa ja pitänyt mahdottomasti kummastakin. Samuli Paronen taisi olla Hailuodon tärkein tuliainen.

Kehuin Pöllän Shakespeare-esitystä (Hurme – Väliahde) jo edellisessä postauksessani. Kyseessä oli teatteri-ilmaisultaan melko perinteinen esitys, jolle erikoinen ympäristö tarjosi vaikuttavan näyttämön. TTT:n estradilla kunnostautunut Eriikka Väliahde loisti myös Pöllässä.

   

Hailuodossa näyteltiin ilman erikseen pystytettyjä lavasteita. Roolihahmot olivat aidoissa ympäristöissä ja luonnonvalossa niin kuvauksellisia, että en pystynyt istumaan aloillani. Onneksi minkäänlainen pönöttäminen ei kuulu luotolaisen teatteritapahtuman henkeen eikä sellaista kukaan odota.

Pöllässä

Kävin viime sunnuntaina pitkästä aikaa Pöllässä.  Puut olivat sitten viime näkemän kasvaneet pari metriä, vanhoja kalamajoja oli purettu ja uusia mökkejä rakennettu. Lentokenttä näytti entiseltään.

Edellisenä päivänä oli nähty mukavasti rantalintuja, ja pidin silmäni auki nytkin. Hiljaista kuitenkin oli sillä sektorilla, vain yksi kahlaaja näyttäytyi, sekin vähän outo.

Muitakin kummajaisia oli liikkeellä: aseistautunut intiaani, joka oli siepannut vangiksi kalpeanaaman.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Rantavehnän valtaamalla hiekkadyynillä käyskenteli lumoava ilmestys leninki tuulessa hulmuten.

* * *

Näin Hailuodon teatterifestivaaleilla viisi esitystä, joista neljä ulkoilmassa. Esityspaikoista Pöllän hietikko oli minulle lintuyhteyksistä ennestään tuttu ja erityisen mieluinen. Hieno esitys upeassa ympäristössä!

Tässä näyttämö, yleisöä ja esiintyjät: Eriikka Väliahde, Outi Kautonen ja Juha Hurme.